Putosin pimeyteen... enkä osaa nousta täältä. Apua?

Voi olen tosi pahoillani tilanteestasi. Vaikka tuntuisikin raskaalta, niin aloita järjestämään elämääsi kaikenlaista uutta ja sellaisia asioita mistä pidät. Varaa myös aikaa suremiselle. Mieti sitäkin, että kannattaisiko hakea apua joltain ulkopuoliselta taholta lääkäriltä, terapeutulta tms. Jatka puhumistä ystäville ja netistäkin löydyy vertaistukea. Ystävät kyllä auttavat kunhan kerrot mitä tarvitset. On myös seminaareja niille joiden parisuhde on päättynyt. Omaa kokemusta ei ole, joitain matskuja niistä on tullut luettua. Keskity myös työnhakuun ja siihenkin voi varmasti saada jotain apua ja neuvontaa. Vaikka tuntuukin, että nyt kaikki on huonosti, mutta joku päivä onnesi kääntyy ja sinulle alkaa tapahtumaan mukaviakin juttuja. Se tietenkin edellyttää sitä, että teet asioille jotakin.

Sinulla on myös se etu jo, että tiedät että et halua exääsi takaisin, Ei tarvitse elää jossain epätoivoisessa odotteluvaihesssa. Yritä unohtaa exäsi puheet ja antaa ne anteeksi. Ei hän tiedä sinun tulevasta äitiydesta yhtään mitään. Sinussa ei ole mitään vikaa, vaan te ette vaan loppujen lopuksi sopinet toisillenne syystä tai toisesta. Onneksi olet noin nuori eikä sinulla ole vielä kiirettä perustaa perhettä. Ehdit vielä hyvin surusi suremaan ja löytämään uuden paremman miehen, jonka kanssa voit sen perheen parantaa. Vanha sanonta aika parantaa on totta. Vaikka se nyt saattaa ärsyttää, mutta kun aikaa on tosiaan kulunut, niin silloin sen itsekin tajuaa todeksi.

Mitä sinä tarvitset on tyotä. Kuka tahaansa joka mitääntekemättomänä istuu 4 seinän sisällä tyhjän panttina tulee hoperoksi.

Sinä olet nuori, voimakas, täysin terve. Mikään ei estä sinua käyttämästä noita lahjojasi itsesi ja yhteiskunnan hyväksi! Joten ylos vain sieltä sängynpohjalta ruikuttamasta ja ala käyttämään aikasi paljon hyodyllisempään, itseäsi ja muita kehittävämpään.

Ellet heti tänään loydä palkallista tyotä, jatka etsintää ja mene auttamaan avun tarpeessa olevia , ilman palkkaa! Sinä saat siitä joka tapauksessa itseäsi hyodyntävän korvauksen.
Kaikista tärkeintä on että alat toimimaan ja menemää eteenpäin valittamisen sijasta.

Ajattele että nyt sinä vihdoin voit toimia aivan yksin, hakea kouluihin, tyopaikkoihin, alkaa huolellisesti valitsemaan omat ystäväsi eikä haikailla kotileikistä kenenkään kanssa ennenkuin sinulla on tyopaikka tai ammatti jolla pystyt itse elättämään itsesi!

Hyvänen aika, sinulla on koko maailma edessäsi!
Voit valita aivan itse kuinka kuljet sen!

Muista, että pimeintä on aina ennen sarastusta. Sinä tulet takuuvarmasti nousemaan pimeydestä, ja sinusta tulee onnellisempi kuin ikinä olit uskonut mahdolliseksikaan. Sinulla on nyt tällä hetkellä erittäin vaikeaa, mutta kaikki paha olo tulee katoamaan ajan kanssa, usko pois. Tälläkin hetkellä on hirveän suuri joukko ihmisiä, joilla on sydänsuruja (minäkin olen yksi heistä), joten jos yhtään lohduttaa: et ole yksin.

Tällä hetkellä kun surusi on vielä kovin akuutti, olisi tärkeää että huolehtisit mahdollismman hyvin itsestäsi. Komppaan edellisiä kirjoittajia: hae apua lääkäriltä, seurakunnasta, kriisipäivystyksestä tms. Ei varmaan ole hyvä, kun olet laihtunut noin paljon (ainakin jos jo aiemmin olet ollut hoikka)! Ja kerro ihmeessä tilanteestasi ystävillesi - he haluaisivat taatusti tietää että sinulla on noin paha olla, ja haluavat auttaa. Jo puhuminen jollekulla auttaa ihan hirveästi, ettei vain kelaa asioita oman pään sisällä. Jos et jostain syystä halua puhua ystävillesi, soita sinne kriisipalveluun tms.

Minäkin olen sitä mieltä että sinun pitäisi saada jotain tekemistä päiväsaikaan. Työkkäri varmaan osaa neuvoa kursseista tms. joita kannattaa käydä jos ei heti saa työtä - työnsaantimahdollisuudetkin lisääntyvät huimasti niiden myötä.

Mielestäni kannattaa surra ja käsitellä edellisen suhteen pois ennen kuin edes alkaa käydä treffeillä, saatikka sitten aloittaa suhteen. Olisi ensin hyvä oppia olemaan täysin onnellinen ihan yksinkin. Vaikeaa, tiedän, mutta se on oikeastaan ainoa järkevä tie. Muutenhan oma onnellisuus on aina riippuvainen jostain toisesta henkilöstä. Sitten kun on se aika, niin tapaat kyllä "Sen Oikean".

P.S. Sinussa ei ole yhtään mitään vikaa - olet ihana ihminen ja sinusta tulee huippuhyvä äiti!

Kiitos kommenteistanne...
Tavallaan tiedän, että mitä mun pitäisi tehdä... mutta miksi se on niin vaikeaa?
Itkukohtaukset eivät lopu. Hysteerinen nauru jatkuu. Mä en ole koskaan ollut tämmöisessä tilanteessa, ette ymmärrä mitä mulle tapahtuu...

Työttömänä olen, koska valmistuin viime syksynä eikä alalla oikeastaan ole töitä tarjottavana. Mun oli tarkoitus polkaista oma yritys käyntiin nyt vuodenvaihteen jälkeen, mutta voimat eivät ole siihen riittäneet... vielä. Tavoitteena se nyt kuitenkin on. Ja kyllä, mun pitäisi ihan oikeastikin joku ryhdistäytyä tuon yrityksen perustamisen tai työnetsinnän suhteen... Ei vain ole riittänyt energia siihen. En koskaan kuvitellut, että pelkästään elämisen perusasioiden hoitaminen; syöminen ja nukkuminen, voi käydä ylitsepääsemättömän rankaksi... Ei sitä tajua, ennen kuin on itse siinä tilanteessa.

...niin ja mitä laihtumiseen tulee, niin mulla oli se 20kg ylipainoa, joten -14kg ei sinänsä ole tehnyt musta vielä "normaalipainoista"... mutta ei mun paino oo koskaan samalla tavalla äkkiseltään muuttunut. Toki parempaan suuntaan nyt, mutta en osaa olla asiasta edes iloinen.

Ehkä eniten mua mietityttää, että koska tää mun elämäni helvetti tulee päättymään? Ja mitä nyt luin joitain keskusteluija yms. niin siellä sanottiin, että eron jälkeen menee selviämiseen puolet siitä ajasta kuin seurustelu on kestänyt... Mä niin kuolen, jos mun elämä on tämmöstä seuraavat viisi vuotta!! Voispa vaan painaa jotain nappia, napata jonku ihmepillerin, ja tadaa: kaikki olisi hyvin taas... mut ei...

Mä niin toivon, että löytäisin taas polkuni... mut en vaan näe sitä. En missään.

Todella ikävää ja kurjaa että sinulle on noin käynyt!

Voin sanoa että tiedän kyllä tunteesi. Itse olen käynyt vuosia sitten läpi samanlaisia fiiliksiä ja tunteita kuin sinä nyt käyt läpi. Helppoa se ei todellakaan ole ja siitä selviäminen on pvä kerrallaan,askel kerrallaan kohti parempaa ja kohti unhoitusta.

Mutta tästä kaikesta selviää. Usko vaan.

Olin umpi rakastunut mieheen ja suunnittelin perhettä ynnä muuta tulevaisuutta hänen kanssaa. Kunnes hän vaan ilmoitti ettei käy ja tämä on tässä. Elämältä tippui pohja ja kaikki oli vaan mustaa ja turhaa.
En pystynyt syömään ja laihduin 2 kk 10 kg. Ja se näkyi jo minussa kun olin hoikka ennestään. Läheiset huolestuivat toden teolla minusta ja onneksi huolehtijoita oli. En tiedä muuten kuinka siinä olisi minulle käynyt....

Hyvä että sängystä jaksoin nousta ja elää ylipäätänsä. En ymmärtänyt mikse en kelvannut ja mikä minussa oli vikana. Vielä tänä pvänäkään en tiedä... mutta se ei enää minua edes kiinnosta.

Jostain vana ajan kuluessa sain uutta voimaa,elämän intoa ja huomasin että tämä mies ei vaan ollut se oikea minulle kerta pystyi minut noin vaan jättämään.

Aikaa meni ennen kuin uskalsin sukeltaa uuteen suhteeseen. Löysin ihanan miehen jonka kanssa minulla on nyt lapsi. Ja rakastan miestäni äärettömän paljon. Enemmän kuin tätä joka minut jätti.

Tämän hetkiset ajatukseni exästä on etten ymmärrä mitä hänessä silloin edes näin. Hän olisi halunnut yrittää uudestaan,mutta en itse siihen kyennyt. Ja hyvä näin. Löysin paljon parempaa kuin hän.

Sinä kyllä selvitä tästä,usko pois! Aikaa se vaatii mutta elämä kyllä lopulta voittaa.

Tsemppiä sinulle hurjasti!

Tsemppiä!! Kukaan kunnon mies ei sanoisi noin äärettömän törkeästi ettei sinusta tulisi hyvää äitiä. Taisi pikemminkin huomata ettei hänestä olisi isäksi. Et menettänyt mitään kun tuollainen lähti. Nyt vaan elät elämääsi eteenpäin. Kaikki tapahtuu ajallaan ja kaikki on tarkoitettu. Olen ihan varma siitä, että myöhemmin huomaat miehen lähdön olleenkin hyvä juttu, tapaat ehkä juuri sinulle oikean miehen ja siinä vaiheessa huomaat ettei exäsi kanssa yhdessäolo mitään kaksista ollutkaan.

Kannattaa hakeutua jonkun terapeutin puheille. Tuo kuulostaa siltä että saatat kohta joutua psykoosiin tai että olet jo psykoosissa (psykoosissa oleva ei muuten itse tajua sitä). Ainakin tuo hysteerinen nauru,hetken mielijohteet, yllättävä sairaanloinen liikkuminen viittaa siihen.

no ei nyt nauraminen ole sairautta, päinvastoin, nauru juuri parantaa, itse nauroin todella paljon erokriisissä ja se rentoutti, ei kai sitä naurua saa alkaa pelkäämään ja liikunta poistaa ahdistusta, sehän on aina tiedetty. hetken mielijohteita on vaikka olis elämässä kaikki hyvin..

Voi että, kun voisin sanoa jotain lohduttavaa. Mutta itse eron läpikäyneenä se tuntuu niin vaikealta. Aika parantaa, kaikki järjestyy... niin totta, mutta myös niin turhauttavia sanoja tuossa vaiheessa. Itseäni on auttanut kirjoittaminen. Jos jaksat lukea, niin yksi erotarina, minun tarinani, löytyy täältä http://eroprojekti.vuodatus.net/

Pääpystyyn

Älä anna toisen haukkumiset vaikuttaa sinuun. Niitä kun alkaa pohtii niin kuuppa sekoo.
Kirjoituksista päätellen olet hyvä ihminen ja sen kun ymmärrät itse niin alkaa uusi elämä.

En ymmärrä miksi pitää EX puolisoa nujertaa. Itse olette toisenne valinneet ja tyhmähän saa olla jos huonon on ottanut. Jos mies nujertaa, niin siihen ei kannata mennä mukaan.
Oma arvostuksesi kuntoon ja uuteen elämään.

Itse juuri eronneena miehenä ei ole ollut tarvetta haukkua ex vaimoani vaikka se eron halusi.
Ja olen kuullut vaikka mitä kivaa mitä minusta puhutaan. En anna sen vaikuttaa itseeni.
Välillä on huonoja hetkiä ja niin pitää ollakin, muuten olisit tunteeton paskiainen.
Puhumalla hyville ystäville kaikesta fiiliksistä ihan avoimesti auttaa kummasti.

Olet nuori ja elämä edessä…

Hei, Kamalia nämä ero jutut. Itse erosin 6-vuoden seurustelun jälkeen mieheni kanssa. Asuimme yhdessä kaksi vuotta. Eron jälkeen sain selville että mieheni on pettänyt minua vuoden verran meillä kotona ja kaikissa mahdollisissa paikoissa. Ja tämä naispuolinen henkilö oli myös parisuhteessa elävä nainen (esitti minulle kaveria aina kun näin hänet). Seurustelun aikana päättelin jo että jotain on meneillä mutta kumpikin väitti että ovat vain hyviä ystäviä. Muutin kolme kuukautta sitten keskiviikkona pois yhteisestä asunnostamme, samana iltana kyseisen naisen auto oli talomme edessä ja he seurustelevat tällä hetkellä. Putosin niiiin syvälle kuin mahdollista. Olen päässyt erosta yli ystävieni avulla, mutta en osaa tarttua enää minkäänlaiseen uuteen tuttavuuteen vaikka ovat mielettömän mukavia ja minulle unelmien miehiä. En ole vain vielä valmis seurustelemaan ja haluan nauttia yksin olosta. Tänä päivänä osaan nauttia yksin elämisestä ja olemisesta. Olen käynyt lapissa, jossa en ollut käynyt 6 vuoteen, sekä olen kierrellyt kavereitteni luona pitkin suomea. Ei tarvitse murehtia mistään. Mutta kyllä näinä yksinäisinä iltoina tulee mietittyä että miksi tämä kaikki piti sattua juuri minulle. Mutta ehkä tähän kaikkeen on tarkoitus!
Tsemppia sulle! kyllä se siitä, ajan kanssa

Moikka! Alkuperäinen kirjoittaja, kirjoituksesi on aivan kuin oma tarinani. Tuntuu etten kestä enää sitä, kun kaikki sanovat, että ajan kanssa helpottaa. Tottahan se on, tiedän sen kyllä. Tällä hetkellä sitä on vain niin hirmuisen vaikea uskoa. Tuntuu, että olen itkenyt silmät päästäni, en juuri muuta teekkään kuin itken. Hetken aikaa saatan saada uskoteltua itselleni, että kaikki kyllä järjestyy. Kunnes itku taas tulee..uudelleen ja uudelleen.
Mielestäni pahinta tässä on se, ettei avopuolisoani tunnu surettavan tippaakaan niin paljon kuin minua. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta rakkaus ei kuulema aina riitä. Voisin tehdä mitä vain, että saisin hänet takaisin. Vaikka tiedän kyllä ettei mitään ole tehtävissä. Pahinta tässä on se, että asumme vielä saman katon alla. Avopuolisoni on minulle ihan mukava, juttelee niitä näitä. Se saa minut elättämään toiveita, että yhteenpaluumme olisi vielä mahdollista. En voi ymmärtää miten tämä voi olla näin vaikeaa. Ehkä kaikki järjestyy vielä, kun saan oman asunnon ja pääsen jaloilleni. Voimia kaikille eronneille ja aurinkoista kevättä! Toivotaan, että asiat järjestyvät jotenkin, vaikkei siltä juuri nyt ehkä tunnukkaan!

Hei, Olen viestiketjun aloittaja, nyt 26-vuotias nainen. Jotta kertomukseni ei jäisi ihan vaille lopputulosta, ajattelin sen teille kertoa. Vuosi on kulut tuosta hetkestä, kun syöksyin pimeyteen. Mun viime kevät oli erittäin vaikea. Horjuin, kaaduin ja romahtelin tuontuostakin. Sain keikkatöitä ja niistä suoriuduin. Harrastin ja tapasin kavereita. Järjestin jopa syntymäpäivät, joita en ole juuri aikuisiällä aiemmin pitänyt.

Vedin myös övereitä. Juttelin chatissa miehille ja tapasin heitä. Näistä kahden kanssa päädyin sänkyhommiin... koin itseni riittämättömäksi. Hain siis jotain itsetunnonkohotusta tai muuta sellaista. Näin jälkeenpäin, sanon suoraan, että tyhmäähän tuo oli, mutta tavallaan ehkä mun henkiselle kasvulle ihan hyväksi.

Tapasin pari (siis kolme) kertaa yhtä miestä, jolla oli paha tapa tuhlata kaikki rahansa ja maksattaa mulla ravintolakäynnit yms. Päädyimme myös lakanoiden väliin, mutta seksi ei oikein toiminut. Heti, kun mies oli maksanut mulle velkansa, panin tapailulle pisteen. Musta oli ollut kiva, kun joku tykkää ja välittää, mutta suhdetta tähän talousongelmaiseen en tahtonut. Hävettää sanoa, että hän oli mulle puhdas laastari.

Sitten kevät lähestyi. Sain apua ystäviltäni ja perheeltäni talousongelmiin ja sydänsuruihin. Laihduin vielä sen 5kg, niin että kesällä olin normaalipainoinen ja ulkoisesti suorastaan säteilevän kaunis.

Sitten chatissa tapasin miehen, jonka kanssa juttelimme useita viikkoja, monta tuntia päivässä. Meidän aate-ja ajatusmaailmat olivat lähellä. Harrastimme eri urheilulajeja, mutta molemmat olivat kiinnostuneita toisen tekemisistä. Mä olin oikeastaan tuohon mennessä jo lopettanut nettituttavuuksien tapailemiset.... mutta hänen kohdallaan tein poikkeuksen. Hän asui toisessa kaupungissa, joten matkustin tunnin junalla vain mennäkseni hänen luokse kahville ja ehkä elokuvailtaa viettämään.

Tuota päätöstä en kadu. Nyt olemme seurustelleet yli puolivuotta. Mä tajusin sen, mitä oikeasti parisuhteelta tahdoin ja millaista elämän oikeasti kuuluu olla. Korjasin itseäni, tein virheitä. Kävin jopa sukupuolitautitestissä syksyllä, että voisin olla varma, että virheeni ovat osa menneisyyttäni, eikä tulevaa.

Ennen kaikkea tajusin, että MÄ jaksan ja pystyn. Että mä olen yhä se sama hyväsydäminen ja nätti nuori nainen, kuin mitä ennenkin. Että läheisten tuella voi selättää talousongelmat, ottaa opiksi ja yrittää uudelleen. Ettei elämää voi etukäteen käsikirjoittaa vaan on nautittava niistä pienistä onnen hetkistä, jota se antaa.

Mä sain toisen mahdollisuuden. Tai siltä musta tuntuu. Mä olen löytänyt taas kipinän yritykseeni, uskallan taas rakastaa ja olla rakastettava. Kilojakin on tullut takaisin ainakin 5kg, mutta moinen seikka on pientä siihen nähden, että koen taas seisovani omin jaloin. Ja olen niin päästä varpaisiin asti rakastunut, etten tiennyt tällaistä tunnetta olleenkaan.

Ja ihan vaan kaikille niille naisille ja miehille, joita tarinani liippaa läheltä omaa elämää, haluan kertoa, että elämä antaa kyllä uuden mahdollisuuden. Että vaikka kaikki tuntuisi pimeältä ja loputtomalta, sieltä pääsee kyllä ylös. Hitaasti, mutta varmasti.

Ihanaa! Kaikkea hyvää sinulle elämääsi :)

Mikään lohdutus ei varmasti ole tarpeeksi ja mitkään sanat eivät voi riittää, joten en vakuuta, että maailmassa on paljon miehiä ja että kyllä joku tulee vastaan. Niistä ei ainakaan itselleni tässä kohtaa ole mitään hyötyä.

En voi kuin sanoa, että tunnen tuskasi. Olen itse ihan samassa paikassa kuin sinä, jätetty 12 vuoden jälkeen, tosin minä en tiedä vieläkään että mitä tein väärin, kun omasta mielestäni olin täydellinen tyttöystävä. En nalkuttanut, vaatinut, pihdannut, elänyt yli varojeni ja kiukuttelinkin vain kun hän antoi syytä (mikä oli tosi harvoin).

Olen käynyt niin pohjalla jo. Veitsenterä näytti vapautukselta, mutta jokin sai minut valitsemaan elämän, vaikka tiedän tämän olevan tästedes vain tappelua ilman häntä. Joka päivä ajattelen häntä, mutta en haaveile takaisinsaamisesta. En pystyisi antamaan anteeksi sitä, että hän hylkäsi minut.

Yksin tulen jäämään. En enää halua edes ketään, hän oli jo kaikkein paras.

Miten saat elämästä kiinni? Juuri niin kuin teetkin, elät päivän kerrallaan. Mutta tee suunnitelmia. Älä jää kotiin, nimittäin olet työttömänä ja jätettynä syrjäytymisvaarassa. Kohta alkaa kevään yhteishaku, hae vaikka kouluun. Kunhan teet jotain. Mene joka päivä ulos, vaikka kiikuttamaan se yksi pieni pahvinpala pahviroskikseen. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin että älä jää kotiin.

Pidä kiinni ystävistäsi, mutta älä vaivaa heitä liikaa. Jokaista nyyhkytystäsi tai valitustasi vastaan kuuntele sinä ystävääsi tai puhu jostain ihan muusta. Sitä varten ystävät ovat, että he auttavat kun olet maassa. Se on kullanarvoinen resurssi, jota ei tule välittömästi tuhlata.

Kevät ja sen jälkeen kesä tulevat, valo lisääntyy, ihmiset muuttuvat iloisemmaksi. Siitä tarttuu sinullekin kyllä jotain. Rimpuile vielä hetki. Tsemppiä!

Älä murehdi, äläkä syytä itseäsi. Et ole epäonnistunut missään. Pian huomaat, että kokemus on tehnyt sinusta voimmakkaamman ja viisaamman.

Suhdetta ei pidä elää toisen, vaan itsensä kautta. Yleisin virhe on, että odotamme toisiltamme ja itseltämme, jotain sellaista joka ei ole omaa itseämme.