Unohda eksä vai seuraa sydäntäsi

Erikoista minusta tuo, että yleisin neuvo kaikilla kaikille on, että unohda eksät. Elämä jatkuu ja plenty of fish in the sea. Tottahan tämä on, tietysti.

Ero on helvetin kova paikka yleensä aina, varsinkin jos on ollut voimakkaita tunteita pelissä ja vakava pohja. Suruaika tietty vaihtelee, jotku toipuvat viikossa, jotkut kaipaavat vielä vuosienkin päästä vaikka olisi jo vaimo toisesta ja muksuja. Jotkut eivät pysty jatkamaan elämäänsä lainkaan, ei edes vuosien päästä.

Nyt vähäsen itsestäni. Minä olen sellainen tyyppi henkeen ja vereen, joka ei kykene arvostamaan tunnetasolla sitä mitä omistaa. Tietoisesti näen paljonkin syytä, mutta tunnetasolla aina epäilyttää. En pysty rakastamaan tyttöä suhteessa, tunnen voimakasta ihastusta ja mielenkiintoa ja ikävää toki, mutta jos pitäisi vastata kysymykseen "onko tämä se tyttö, jonka veisit vihille ja kenen kanssa kasvattaisit perheen, kunnes aika harmaantaa", en pystyisi vastaamaamaan varmuudella.

Sitten kun olen tytön menettänyt, olen ensin aivan ok. Ehkä kuukauden, kunnes lopulta kaikki tunteet ryöppyää kuten padon takaa ja lyö minua toistuvasti naamaan huutaen "vitun sokea idiootti, mikä sinua vaivaa".

Tämä kuulostaa tavanmukaiselta, mutta en oikeastaan ole seurustellut kuin kahdesti. Sama juttu pätee molempiin, mutta niissä on selkeä ero.

Pääsin ensimmäisestä yli parin kuukauden jälkeen suht helposti. Koko tunneskaala tuntui luontevalta ja normaalilta. Ensin epäuskoisuus ja ikävä, sitten viha ja lopulta asian hyväksyminen ja elämän eteenpäin jatkaminen.

Toisen kanssa oli sama juttu aluksi, mutta tunneskaalan voimakkuus korotettuna toiseen potenssiin. Huomattavasti vaikeampaa. Mutta surun ja ikävän käsittelyn jälkeen ei tullut kuin hyväksyntä siitä että olemme eronneet ja että hän jatkaa eteenpäin.

Elän elämääni, en ole vihainen, en tunne voimakasta ikävää, en ole myöskään surullinen tai mustasukkainen, edes siitä kun ajattelen, että tämä tyttö on uudessa suhteessa. Silti, näen jatkuvasti tytöstä unia, miltei joka yö. Ajattelen häntä joka päivä, enemmän tai vähemmän, vaikka kuinka olen koettanut olla ajattelematta.

Tiedän mitä suhteessamme meni vikaan, ja miksi se päättyi. Tiedän että rakkautemme oli molemminpuolista, epäilyksettä. Eron jälkeen olen tehnyt suuria muutoksia elämässäni ja ajattelussani, vaatien huomattavaa vaivannäköä ja itsereflektointia. En siksi että haluan voittaa hänet takaisin näillä muutoksilla, vaikka sydämeni sitä haluaisi, vaan siksi etten joudu koskaan eroamaan vastaavasta tytöstä näiden syiden vuoksi.

Kuitenkin, vuoden päästä järjestän itseni hänen eteensä täysin muuttuneena miehenä, ehkä sinkkuna, ehkä suhteessa, kiittääkseni häntä, sillä vain hänen kauttaan näin suuri positiivinen muutos on ollut mahdollinen. Jos hän päättää haluta minut takaisin, olisi se parempaa kuin uskallan edes haaveilla.

En halua olla sellainen kamala stalkkeri eksä, mikä ei osaa päästää irti ja vaivaa jatkuvasti eksäänsä joka on jo uudessa suhteessa. Minä pidän kieleni, ja annan heille rauhan, mutta sille en voi mitään, että sydämeni huutaa "hän on se oikea". Tunnen varauksetta hänestä, että voisin karata hänen kanssaan maailmanympärimatkalle ja naimisiin vaikka siltä seisomalta, ja se on minun tapauksessani erittäin, erittäin harvinaislaatuinen tunne.

Tämä pieni kertomus itsestäni pohjustaa kysymystä, kun neuvotaan, että ihmisen tulisi seurata sydäntään, mutta myös osata päästää irti ja jatkaa elämäänsä.

Mistä tietää kumman valita?

Päästääkkö irti, ja todeta vielä 30 vuoden päästäkin, että se tyttö oli korvaamaton ja katua tyytyneenä elettyä elämää?

Vai seurata sydäntänsä, tehdä kaikkensa, kaiken hien ja vaivan ja ajan ja matkan yli edes sen mahdollisuuden vuoksi, että vaikeuksien vuoksi luovuttu rakkaus kukoistaa uudella pohjalla?

Kuten sanottu, tiedän mitä itse aijon tehdä ja seuraan sydäntäni. Mutta, oletteko itse jatkaneet eteenpäin jostain, mistä ei olisi pitänyt?