Miten saisin elämäni raiteilleen?

Ulkonäkööni olen kai jossain määrin tyytyväinen, ainakin enemmän kuin ennen. Aikaisemmin pidin itseäni hieman epämiellyttävän näköisenä, mutta nykyään kun katsoo peiliin ja hymyilee, niin tuntuu, että ihan kohtalaisen komea naama sieltä katsoo takaisin. Ei todellakaan mikään Brad Pitt, mutta sellainen että tuskin naiset nyt tätä pärstää kavahtavat. Kroppa saisi olla lihaksikkaampi, olen vähän sellainen laihaläski. Mutta vaikka ulkoinen olemus olisikin kunnossa, entä sitten? Supliikkimiehistä ne naiset pitävät, eikä tällaisista ujoista, tylsistä tuppisuista.

Ahdistaa aivan älyttömästi, tuntuu siltä että elämä on ajamassa minusta ohi, jossei ole jo. Elämäni parhaat vuodet olen tuhlannut neljän seinän sisällä tekemättä pahalle ololle yhtään mitään. Alkoholilla en sentään ole alkanut ongelmia ratkomaan, ehkä siksi ettei se vaikuta minuun mitenkään. Ihan sama juonko vain pari olutta vai niin paljon että menee filmi poikki, tai mitä hyvänsä siitä väliltä, en muutu yhtään sen rennommaksi tai rohkeammaksi.

Usein tuntuu, että olen yliherkkä tulkitsemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä. Tuntuu että toiset jotenkin olemuksellaan tai katsekontakin välttämisellä viestittävät, etteivät missään nimessä halua jutella kanssani. Tämä tietysti nostaa kynnystä kontaktin ottamiseen entisestään.

Tuntuu että tämä saamattomuuden tunne ja itseluottamuksen puute on sellainen päättymätön sykli. Tyyliin: en onnistu kuitenkaan -> en tee mitään -> tuntuu etten osaa mitään, joten en onnistuisi kuitenkaan jne. Niin kuin tekstistä varmaan ilmenee, tämä heijastuu vähän joka elämän alalle, ihmissuhteista opiskelu/työelämään ja harrastuksiin (tai niiden puutteeseen). Olen todella aloitekyvytön. Aika kuvaavaa lienee se, että olen harkinnut tällaisen avautumisviestin kirjoittamista monta kertaa vuosien varrella, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa sen.

Mikä sitten lopulta sai kirjoittamaan? En ole aivan varma. Töissä on yksi uusi tyttö, jonka olemuksesta ei tullut minulle sellainen torjuva fiilis. Silti kesti varmaan reilu viikko, ennen kuin uskalsin mennä juttelemaan hänelle. No kun lopulta uskalsin, niin helpostihan siinä varmaan puoli tuntia tuli jauhettua. Tosin tyttö oli todella puhelias ja sosiaalinen tapaus, joten itselläni se puhuminen jäi vähemmälle. Jos olisi ollut vähän hiljaisempi ja itse olisin joutunut keksimään enemmän sanottavaa, niin äkkiä varmaan olisi keskustelu loppunut. Anyway, tuosta onnistumisen kokemuksesta tuli hyvä fiilis, ja seuraavana päivänä tyttö olikin aloitteellinen ja tuli iloisena minulle juttelemaan.

Muutama viime päivä tuon tapauksen jälkeen on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Kerrankin sain suuni auki ja maailma ei loppunutkaan, mutta sitten muistinkin taas miten tyytymätön elämääni ja itseeni olen. Tuo tyttö vaikuttaa ihmiseltä, jonka haluaisin kaveriksi, mutta en tiedä mitä tekisin. En halua säikyttää likkaa olemalla liian ystävällinen, saada häntä luulemaan että yritän iskeä tms. En vain tiedä mitä tehdä, kun tuntuu että vaikka nyt vähän onkin juteltu, niin silti en oikein osaa keskustella luontevasti ja tulee helposti niitä hiljaisia hetkiä. Töissäkään ei välttämättä kovin usein nähdä, vuorotyö kun on kyseessä. Toisaalta en tiedä, onko minulla tälle ihmiselle mitään annettavaa kaverina. Ja vaikka tästä joku kaverisuhde kehittyisikin, niin kyllähän noita muita ongelmia minulla riittää...

Sellaista. Jos joku jaksoi lukea ja jotain ajatuksia herätti, niin olisi kiva kuulla.

Olet väärässä, naiset kyllä pitävät ujoistakin miehistä. Minulla on ollut sellainen 30 vuotta, eikä tuo vieläkään paljon puhu. Ei haittaa, minä puhun hänenkin edestä. Eikä sinulla voi mitään puhumista ollakaan, jos vaan möllötät tietokoneen ja tuolin välissä. Ota itseäsi niskasta kiinni, olet aikuinen ihminen. Suorita opintosi loppuun, vaikka et päivääkään niitä hommia tekisi. Kohta sinulla ei enää ole oikeutta jatkaa opintojasi. Hanki harrastus, käy vaikka lenkillä. Aloita kävelyllä. Käy lomalla rannalla, uusissa paikoissa, tee jotain mitä et ole tehnyt. Niistä sitä puheenaihetta tulee, ei niistä peleistä. Älä hukkaa elämääsi, sinulla on vain yksi elämä.

http://kaikkikohdallaanko.blogspot.fi/

Kuvaus kaiken vieneestä suhteesta. Kuvaus siitä, mitä oli olla toinen nainen. Epätoivoinen, mutta tavoitteellinen kuvaus eteenpäin menemisestä.

Oli kiva lukea kirjoitustasi, minusta osasit hyvin ja tavoitettavasti kuvailla tuntemuksiasi.

Toisten on helppo sanoa, että ota itseäs niskasta kiinni -vähän sama kuin sanoisi sokealle että alas nyt kattella...

Toivottavasti saisit jostakin ponnetta elämääsi. Luulisi, että samalla tavoin kokevia on paljon. Noista asioista on vain vaikea alkaa puhua puolitutuille. Varsinkin kun ihmiset mennä tohottavat joka paikkaan kovalla kiireellä. Kaikilla tuntuu olevan elämä enemmän tai vähemmän valmiina ja päämäärä tiedossa.

Saattaisit hyvin olla "erityisherkkä" jollakin tavalla tai sitten muuten vaan tavallista herkempi. Heille on olemassa omia nettisivuja ja linkkejä, joista sattaisit saada hieman kättä pidempää ajatuksillesi.

On inhimillistä, että pitkään yksin ollut ihminen tulee vähän sisäänpäin kääntyneeksi ja alkaa nähdä maailman ikään kuin sivusta seuraajan roolissa.

Toisaalta on totta, että myös itse voi vaikka vaihtaa maisemaa hetkeksi yksinkin. Jos mahdollista niin matkustele jonnekin. Tai hakeudu vaikka ilmaisiin yleisöluentoihin, jos sinua jokin aihe kiinnostaa. On helppoa istua kuuntelemassa, kun ei tarvitse niin sosiaalinen olla. Saisit uusia ajatuksia.

Voimia sinulle.

Mun mielestä sun pitäisi ottaa elämääsi joku toinen taso. Oletko kokeillut alkoholin vaikutusta itseesi? Se voi olla hyvä tie ja se tie ei välttämättä vie turmioon vaan uuteen valoisuuteen. Jos rahat eivät Alkoon riitä, voit aina keittää kiljua. Ei hyvää, mutta vaikutus on kohtuu hyvä. Itse olen tehnyt ja juonut kiljua jo yli 30 vuotta.