Naisten uimapuvut

Sama täällä...

Ala-asteen aikana olin seurakunnan kesäleirillä. Vähän tylsä paikka, mutta pääsin uimaan ja melomaan. Se oli oikeastaan tällaiselle maakravulle ihan jees juttu.

Erään kerran, olin hieman edellä muita rannalla. Etsiskelin kelluntaliivejä ja jotain sellaista, koska veteen ei ollut mitään asiaa, ennen kuin ohjaajat oli paikalla.

Ihan yllättäen huomasin jotain siinä nurmikolla rannan tuntumassa. Tarkemmin katsottuna, se oli tyttöjen uimapuku. Ne oli siinä ikään kuin suoraan jalasta pudotettuina, ihan kuin joku vain olisi tiputtanut ne jalastaan ja lähtenyt kävelemään. Eli ne olivat siinä niin, että se uimapukujen sisällä oleva pehmeä haarapala sojotti suoraan ylöspäin minua kohti.

Minulla oli sellaiset löysät uimashortsit, joissa oli sellaiset hiekkapaperilta tuntuvat verkkohousut sisällä. Ensimmäinen ajatus mikä pälkähti päähäni, oli se että miten paljon paremmalta tuo tyttöjen uimapuku mahtaisikaan tuntua siellä herkissä paikoissa.

Valitettavasti paljoa muuta ei sitten päähän mahtunutkaan...

Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Tiputin omat uimashortsit nilkkoihin, astuin askeleen ja vedin tyttöjen uimapuvun päälleni.

Aika pysähtyi. Joustava kangas, juoksutti minua ympäri rantaa. Sekunnit ja sitten minuutit vain vilisivät. Pehmeä haarapala piti siitä huolen, etten havahtunut ennen kuin oli liian myöhäistä ja kaikki muut tulivat rannalle.

Kun kädessä on vain kelluntaliivit, niin kaikki ongelmat näyttää hukkumiselta. Sen sijaan, että olisin yrittänyt riisua uimapuvun, niin vedin äkkiä niiden päälle kelluntaliivit.

Teko oli ehkä epätoivoinen, sillä eihän ne nyt ihan kokonaan niitä uikkareita peittänyt. Ei ehkä niinkään pahasti kaula aukosta, tai no eihän sitä nyt itse niin nähnyt, mutta kainaloista nyt ainakin näkyi, viimeistään meloessa. No se kaikki oli kuitenkin pientä siihen nähden, että ne liivit loppuivat tietysti vyötärölle, ja kaikki siitä alaspäin oli tytöille tarkoitettua spändeksiä, nafteineen etumuksineen ja ylös lantiolle asti vedettyine jalka aukkoineen.

Tilanne oli sen verran epätoivoinen, että leirin teeman mukaisesti lähetin rukouksen, vannoin että palauttaisin uimapuvun löytöpaikkaani, enkä enää ikinä harrastaisti tällaista haureutta, jos vain selviäisin hengistä tästä koettelemuksesta.

Ja jostain täsyin käsittämättömästä syystä. En jäänyt kiinni.

Melontakaveri vain leukaili, että miten helppoa minun oli laitella niitä kelluntaliivien haararemmejä, kun hänellä oli uimashortsit ja minulla ei. Voi kuule kun olisit tiennytkin miten helppoa se siinä paskalaakissa oli tehdä siinä hänen nenän edessä.

Ohjaajakin huusi rannalta, että kenen uikkarit täällä rannalla lojuu. ”Joo kuule pistä vaan siihen penkille, niin minä nappaan ne siitä.” Eikä kenellekään tullut mieleen kysyä, että milläs minä sitten menen, jos minun uikkarit on rannalla.

Sen verran se uikakreiden palauttaminen vaati kikkailua ja kuumottelua, että ei tarvinnu hetkeen kokeilla tyttöjen uimapukuja julkisilla rannoilla. Ei nimittäin ollut mikään yksinkrertainen juttu vitkutella ja vetkutella niiden liivien kanssa, niin että ohjaaja ei ruvennut niitä antamaan jo seuraavalle melojalle kesken kaiken.

Tämä. Sain ehkä lapsuuteni toisiksi pahimman trauman. (Heti koirani traagisen kuoleman jälkeen.)

Kuvittele sellainen entinen työväentalo joka oli naamioitu kylätaloksi, mutta missä vielä vanhat taistolaiset piti piilopirttiään vapun aikana.

Siellä eräs toinen koulukaverini ystävällisesti rupesi kertomaan tarinaa, kuinka oli ihan omin silmin, (eli televisiosta.) nähnyt kuinka se luistelija jota lyötiin jollain rengasraudalla polveen oli pyörinyt lattialla ja kiljunut. Paikalla ollut lääkäri oli tietysti yrittänyt auttaa tätä luistelijaa ja yritti ottaa kaikkia tutkimuksia häiritseviä tekijöitä pois jalasta, kuten luistimia. Luistimien tuskallisen pitkät nauhat olivat kuitenkin helppo nakki siihen nähden mitä ei noin vain vedettykään jalasta.

Tunsin kuinka kylmä hiki alkoi nousta oman luistelupukuni alla. Siellä ne minun ensimmäistä kertaa kokeilemat sensuellit sukkahousut, istuivat ihossa kiinni. Kuuntelin kuinka seikkaperäisesti kaverini jatkoi kertomusta, miten tätä luistelijaa jouduttiin kantamaan ambulanssiin.

Samalla mietin pienessä päässäni, miten mahdotonta se olisi yrittää riisua luistelupukua, että saisin nautinnolliset nylonit pois jalastani.

Luistelupuvun korkealle kaulaan yltävän vattumaisen vetoketjun joutui avaamaan joku toinen. Pukuni vain venyi, kun yritin kääntyä kaksinkerroin vetämään sitä, eikä vetoketju liikkunut minnekään. Vetoketjun avaaminen ja minun miehuuteni vapauttaminen lankesi ensimmäiselle kaverilleni, joka oli sotkenut minut mukaan koko tähän vartalonmyötäiseen helvetin esikartanoon. Jo pelkkä pissaaminen oli ihan oma lukunsa.

Ensimmäinen kaverini oli jostain TV sarjasta nähnyt mielestään hauskan idean, että pojat pukeutuisivat tappeleviksi taitoluistelijoiksi. (Oliko Nancy ja Tonya.) Eikä siinä vielä kaikki, vaan jollain kosmisen avaruuden koomisella voimalla hän oli saanut aikuiset tähän uskaliaaseen leikkiin mukaan. Tämä paljastui minulle vasta paljon myöhemmin, kun olin ensin uhmakkaasti lupautunut pukeutua luistelijaksi, vaikka todellisuudessa jänistin.

En tiennyt luistelupuvuista mitään, enkä osaa sanoa mitä olin kuvitellut. Ehkä sitä, että jotain näyttäviä kilpailupukuja saa Anttilan postimyynnistä, ja että ne voi palauttaa jos väri ei miellytä. Ei kuulkaa mennyt ihan niin. Joku aikuisista oli yötä myöten räätälöinyt jonkun serkkutytön vanhoja käsintehtyjä luistelupukuja niin, että niistä saatiin meille mittatilauksena tiukat ja vartalonmyötäiset luistelupuvut.

Siinä vaiheessa kun puvut oli valmis, ei ollut enää mitään pakokeinoa tilanteesta. Yritin kyllä väittää, ettei muka mahdu, mutta mittatilauksena tehty puku voitti väitteeni helposti.

Voitte uskoa että se oli minulle, nuorelle pojalle hyvin hämmentävä kokemus. Luistelupuku oli koristeltu glitterillä ja pitsillä, mutta muuten se oli tehty sellaisesta näyttävästä, joustavasta, pehmeästä, ja oikeastaan yllättävän lämpimästä materiaalista. Ominaisuuksia joita en ikinä kokenut poikien pökkelöissä vaatteissa.

Vaikka luistelupuku ei puristanut, niin se oli silti niin ”tiukka”, että sen hihat piti laittaa sellaisella renksulla, keskisormen ympärille. Pystyin hyvin vilkkaalla mielikuvituksellani kuvittelemaan miten se olisi ilman niitä renksuja lähtenyt lentoon, varomattoman poikalapsen päältä, kuin kuminauha piirretyissä elokuvissa.

Ainoa asia mikä luistelupuvussa ei ollut ihossa kiinni, oli siihen integroitu roiskeläppä, jota kiittelin maasta taivaaseen, sillä se teki parhaansa piilottaakseen tilanteesta aiheutuneen korkeajännityksen.

Se tuli tarpeeseen. Samalla kun tämä jälkimmäinen kaveri kertoi kauhutarinaansa, niin hän katseensa kyyläsi luistelupukuani niin tarkkaan, että luulin hänen laskevan paljetteja puvustani.

Tarinan edetessä hänen silmät siirtyivät sukkahousuihini. Hän piti ikään kuin dramaattisen tauon, samalla kun mittasi jokaista läpikuultavaa senttiä ihollani. Aivan kuin hän olisi katseellaan varmistanut, että mitkään varpaistani, pohkeistani, polvistani, reisistäni, aivan kaikki, aina sinne luistelupuvun jalka aukkoon asti, että mikään ei pääsisi pakoon sulokkaista sukkahousuista.

Tuskallisen pitkän tuijotuksen jälkeen hän puki sanoiksi sen kaiken kauhun, joka oli noussut kurkkuuni.

Hän kertoi kuinka oli nähnyt, että Nancyllä oli ollut vielä sukkahousut jalassa, kun häntä oli kannettu abulanssiin. Eikä edes lääkäri ollut onnistunut ottamaan niitä pois, vaikka oli yrittänyt.

Eikä hänkään pystyisi auttamaan minua ottamaan sukkahousujani pois, vaikka kaatuisin rappusissa.

Ensimmäinen kaverini joka minut tähän soppaan oli keittänyt, kehui vain että juuri siksi me luistelijat ollaan niin paljon rohkeampia, kuin jääkiekkoilijat ja siitäkös lapsellinen kina kehkesi heidän välille.

Jouduin peesaamaan ensimmäisät kaveriani, ja leikkimään kovista. Todellisuudessa minua nolotti aivan hirveästi tunnustaa, että tykkäsin luistelupuvuista niin paljon, että saatoin päätyä sairaalaan selittelemään miksi katkennut koipeni on sukkahousuissa.

Kuulostaa kivalta.

Minkälainen olet?

Mittoja? Ikä?

Kyllä uima,jumppa ja luistelupuvut kiihottaa,entinen naisysäväni kokeili ain pukuja kun niitä hänelle ostin ja sitte päälle naitiin,oli pienikokonen nainen.

idiootti

vastaavia ominaisuuksia, on kyllä hyvin vaikea löytää miesten vaatteista. Vai onko koko homman juju, että ne ovat hyvin naisellisia vaatteita?

Leotardi ja sukkahousut, vastustamaton yhdistelmä

Tälläsen tilasin ja on kyllä aika huikkee.
https://eu.movedancewear.com/alegra-shiny-nola-leotard-p2735/

Anonyymi kirjoitti:

Leotardi ja sukkahousut, vastustamaton yhdistelmä

Menee vähän uimapukujen ja niissä uimisesta ohi, mutta pakko tunnustaa, että kun ensimmäisen kerran jouduin, tai pääsin, miten sen nyt ikinä haluaakin ottaaa, kokeilemaan sukkahousuja ja voimistelupukua, niin eihän siitä paluuta enää ollut, vaan sille tielleni jäin.

Anonyymi kirjoitti:

Menee vähän uimapukujen ja niissä uimisesta ohi, mutta pakko tunnustaa, että kun ensimmäisen kerran jouduin, tai pääsin, miten sen nyt ikinä haluaakin ottaaa, kokeilemaan sukkahousuja ja voimistelupukua, niin eihän siitä paluuta enää ollut, vaan sille tielleni jäin.

Lue lisää

Minäkin olen sillä tiellä. Hieno tie, ja voi sitä lycran lystiä! Tyköistuva, muttta niin joustava outfit. Minua sykhdyttää erityisesti, jos sukkahousuissa sellainen himmeä kiilto. Sellaiset hieman tummemmat ihonväriset suosikkini voikkapuvun kanssa. On minulla jumppatossutkin asua kruunaamassa :)

Anonyymi kirjoitti:

Menee vähän uimapukujen ja niissä uimisesta ohi, mutta pakko tunnustaa, että kun ensimmäisen kerran jouduin, tai pääsin, miten sen nyt ikinä haluaakin ottaaa, kokeilemaan sukkahousuja ja voimistelupukua, niin eihän siitä paluuta enää ollut, vaan sille tielleni jäin.

Lue lisää

Kuulisin mielelläni ensimmäisestä, ja miksei toisestakin kerrasta.

Anonyymi kirjoitti:

Kuulisin mielelläni ensimmäisestä, ja miksei toisestakin kerrasta.

Sehän meni silleen, että meillä oli ala-asteella joku talent show. Ei koskenut minua, koska olin täysin lahjaton, mutta minun paras kaveri oli ihan kympillä taikatempuissa.

Hän näki siihen mielettömästi vaivaa. Siihen aikaan hänen piti kantaa kirjastosta mieletön määrä kirjoja ja harjoitella todella paljon erilaisia taikatemppuja. Hän jopa pyysi äitiään tekemään hänelle sellaisen hienon taikuri puvun ja takin.

No eipä aikaakaan, kun hän tarvitsi avustajan. Eli täysin lahjattoman ihmisen. Homma meni hyvin siihen asti, kunnes minun piti istua pienessä laatikossa minkä läpi työnnettiin murhaavan teräviä harjanvarsia.

Tempun harjoittelu epäonnistui, koska kepakot tarttuivat liian helposti minun löysiin huppareihin ja collareihin. Kaveri siitä sitten hikeentyi, ja tokaisi että minun pitäsi olla enempi sellainen Lady Manhattan.

En tiennyt mistään, mistä kaveri puhui, ja olin vaan silleen joo joo, niin niin.

Myöhemmin paljastui, että Lady Manhattan oli joku ikivanha sketsihahmo jostain manit bois sarjasta tai sellaisesta, jota en itse ollut edes koskaan nähnyt, mutta kaverini joka tiesi kaiken taikuudesta, tiesi sen.

Eli minun pitäisi pukeutua tytöksi. Sehän ei varsinaisesti ollut edes se ongelma, vaan se ajatus jopa suorastaan ”kiihotti”. Ongelma oli se että se pukeutuminen pitäisi tehdä näyttämöllä koko koulun edessä. Se ei ole se ensimmäinen paikka missä haluat olla ”kiihottumassa” tyttöjen vaatteissa.

Onneksi asiat menivät omalla painollaan, eikä epäröintiäni kukaan ottanut kuuleviin korviinsa.

Kaverini halusi meille sellaiset yhtenäiset esiintymisasut, ja hänen äitinsä ne toteutti. Nopealla vilkaisulla meillä oli siis samanlaiset taikuritakit. Ne sellaiset missä on ne pitkät hännät, ja niiden alla liivit, mutta totuus oli toinen.

Minun puku oli puhdasta feikkiä. Kaikki takin helmat oli ommeltu kiinni voimistelupukuun, samoin liivin napit oli kaikki feikkiä eikä ne auenneet oikeasti. Koko komeus laitettiin kiinni selän takaa piilovetoketjulla. Vaikka takki näytti samalta, niin se tinkimätön lycra pusersi aivan erilaiset tunteet esiin, kuin kaverini takki.

Tai en ainakaan usko että kaverini jännitti samoista asioista lavalla kuin minä. Mitä jos sinkeän voimistelupuvun sauma vaikka pettää kun olen lavalla? Minulla oli alla vain ultra ohuet sukkahousut.

Me ei edes voitettu sitä kisaa. Sen voitti joku meitä kaksi vuotta vanhempi viulisti, joka oli alottanut soittamisen varmaan kaksi vuotiaana. Kaikki kyllä sanoi että me oltiin parempia, ja minua kehuttiin siitä, että minussa oli oikeaa lavasäteilyä. Se väite oli helppo uskoa, sillä sen verran ilon kiljahduksia se esiintymisasu tuotti.

Se kokemus muutti minut pysyvästi.

Kertokaa toki muutkin ensikokemuksianne.

Märkäpukuja on tullut kokeiltua, ja niissäkin on se oma ihoa stimuliva viehätyksensä, mutta ehkä niistä minun tapauksessa puuttuu se kielletyn hedelmän maku, mikä taas sukupuolitetuissa uimapuvuissa (tai voimistelupuvuissa) tulee voimakkaammin esille.