Niin kaukana kotoa.

Säälittävä ihmiskohtalotarina.
Lapsuudenajan muistona kavereina leppäkertut, kilpikonna ja serkut.
Kipeä muisto kirveltää edelleenkin, syrjintää, eri arvoiseksi asettamista, toiset nukkui puumajassa, mutta erilainen oma itsensä joutui nukkumaan makuupussissa puunjuurella.
Ajautui laitapuolen kulkijaksi etsien itselleen kaveripiiriä joka hyväksyisi hänet sellaisena kuin on häntä syrjimättä ja lopulta löysikin itsensä kaltaisia, joilla oli takatukka ja kuuskytluvun nahkatakki päällä uskaltaen kävellä vaikka heikoilla jäillä.
Jälleen karmea kohtalo astui pienen sielun elämään, hänet erotettiin yhteisöstään, jossa nautti suurta arvostusta, koska hänellä oli isot nyrkit joilla löi kovaa.
Hän joutui vuoden pakoilun jälkeen suorittamaan asepalvelusta, oppimaan kuorimaan perunoita, kiillottamaan saappaita, petaamaan sängyn, sekä muuta sen sellaista pitäen kaappinsa järjestyksessä.
Koulukiusattu joutui alikersanttikiusatuksi ja se oli traumaattista.
Äitiä oli ikävä, nukahti kyynelsilmin iltaisin ikävöiden kotiin, joka niin kaukana, niin kaukana, saavuttamattomissa.
Oli joutunut 300 kilometrin päähän kotoaan kahdeksaksi kuukaudeksi, eikä toivoakaan paremmasta elämästä.
Ei kavereita, ei rakkautta, ei ihokosketusta, ei mitään muuta kuin punttisali, armeijan sukset ja polkupyörä.
Seuraamuksena seuraavat 25 vuotta hän sitten viettikin punttisalilla saavuttaen huikeita tuloksia mavella ja penkistä, myös polkupyöräilyä harrastaa, vaikka ei ole vahingossa hoksannutkaan miten sitä ohjataan.
Elämä ei ole helppoa kun on heikot eväät.