Vapaa kuvaus

Aloituksia

147

Kommenttia

2529

  1. No, ei todellakaan ole helppoa. Minulla on ollut tilaisuus seurata tällaisia pariskuntia läheltä, kun asuin puolentoistavuoden ajan sotaveteraaneille rakennetuissa rivitaloissa. Niissä asui vanhoja pareja, joista useimmat olivat valvonnan tarpeessa, toinen toistaan huonommassa kunnossa. Samoin oli omien vanhempieni laita. Äidin vastuulla oli isän hoito, vaikka äiti itsekin oli huonokuntoinen, mutta tuntui kuin hän olisi puristanut kaiken itsestään, että isän olisi hyvä olla. - Isän kuoleman jälkeen hän sai vielä 10 vuotta elinaikaa ja todella hyvän huolenpidon palvelutalossa.
  2. Meitä ikäihmisiä on monenkuntoisia ja minusta tuntuu että krooniset, alituiset kivut kehossa ovat kaikista pahinta, joka saa mielenkin alavireiseksi.

    Minulla on sen verran hyvää onnea, että ne kivut mitä minulla on, saan kotikonstein
    "vaikenemaan". On lämmintä käärettä, polvisuojaa, säärisuojaa. Kipeät olkavarret saa
    myös tukisukanvarren avulla pitämään kipeät, olemattomat, lihakset paikoillaan.

    Sitten minulla on aina "naurusalvaa" varastossa. Siihen ei tarvitse hakea reseptiä.
    Mutta tuntuu ihan hyvältä vanheta, jos tässä kunnossa säilyy vielä jonkun aikaa.

    Juttelin äsken puhelimessa vanhemman sisareni kanssa, joka vielä selviää omassa huushollissaan, saa kyllä tarvittaessa apua lapsenlapsilta esim. ostoksilla käynnissä
    ja jos on kannettava jotakin painavaa, esim vietävä isoja mattoja ulos. Molemmat
    olemme tulleet siihen tulokseen, että voisimme ulkoistaa siivoukset vaikka kerran kuukaudessa. Kauheata sekasotkua ei ehdi siivousten välillä tapahtua, jos on tottunut
    pitämään paikat järjestyksessä.

    Taitaa olla niin, että yksinasuvilla vanhuksilla on ensimmäisenä huolenaiheena, kuinka
    kauan jaksaa huolehtia asuntonsa siivoamisesta, petaamisesta ja lakanoitten vaihdosta?
    Ruoanlaitto? Kuinka kauan se onnistuu, ennenkuin on ruvettava käyttämään siihen palveluja? Tietysti liikkumavaikeudet ovat suuri este, kun on lähdettävä kodin ulkopuolelle, otettava taksi jos ei enää bussilla voi kulkea, esim. lääkärireissulla jne. Ja koska on sitten saatava apua lääkkeitten lajitteluun ja muistaa ottaa lääkkeensä ajallaan.
  3. Minulla todettiin diabetes 2 v 2019. Lääkitys aloitettiin, mutta en kestänyt sitä.
    Puolen vuoden sinnittelyn jälkeen soitin diabeteshoitajalle, että olen lopettanut
    lääkkeen syönnin ja aion omilla valinnoillani korjata tämän vaivan.
    Niin teinkin. Siivosin kaapeista, jääkaapista, pakasteesta pois kaikki "kiusaukset".
    Ostoleivonnaisissa on piilosokeria, joten leivon kaiken ruokaleivän itse. Kahvileipää en tarvitse, enkä muutakaan makeaa, mehuja tai makeita jälkiruokia.

    Liikkumista olen harrastanut päivittäin jo vuosikymmenet, joten liikuntaharrastus jatkuu
    vieläkin, vaikka minulla on samoja vaivoja, joista moni on kirjoittanut ja ollut leikkauksessa. Leikkausta on minullekin ehdotettu, mutta minulla ei taida olla tarpeeksi kärsivällisyyttä käydä läpi kuntoutusvaihe, kun olen vielä selvinnyt kaikesta omin voimin ilman apua.
    Senpä takia olen itse keksinyt omat ratkaisut nivelongelmiin. Siinä on hieman ylimääräistä puuhaa kun tämä mummu lähtee aamulenkille: Sääritukeni olen tehnyt vahvoista tukipolvisukista, joista leikkasin jalkaterät pois. Vetäisen ne sukanvarret tukemaan sääriä. Apteekista ostin elastiset polvisuojat, vetäisen ne polvia tukemaan. Kenkien sisällä on jalkojeni mukaan tehdyt pohjalliset. - Kun olen laittanut nämä varusteet, niin voin kävellä aivan normaalisti. Mutta niin pian kun riisun ne pois, niin kävely muuttuu laahaamiseksi ja polviin sattuu. -

    Verisokeri on ollut aivan normaali. Käyn vuositarkastuksessa ja tähän asti on kaikki ollut OK,
    joten näillä mennään ja otetaan päivä kerrallaan.
  4. Pistän ihan arvaamalla, että entisen Kahvipirtin emäntä vastasi viestiini!
    On tosiaan haikeata muistella niitä aikoja kun pirtissä pistäydyttiin, hörpättiin virtuaalikahvit ja juteltiin itse kukin, missä mentiin.

    Lenkkeilystä puheenollen, olen saanut sellaisen käsityksen että meidän vanhojen liikkumistaidon ainoa lääke on juuri liikkuminen, koska artroosiin ei ole parannusta
    keksitty. Mutta sitä vähäistäkin liikkumistaitoa voi ylläpitää liikkumalla säännöllisesti, eikä vaan silloin tällöin. Minulla ei ole lenkin pituus mittana, vaan 30 minuutin aika joka aamu.
    Pöllähdän lenkille suoraan sängystä, en nyt ihan yöpaitasillaan, mutta siinä ja tässä.
    Niitä 30 minuuttia ei ikinä tarvitse katua.
    Koska olen väistänyt polvileikkauksia, niin olen kotikonsteilla pärjännyt, ettei polvet lipsu kävellessä. Ostin apteekista sellaiset polvitukitorvet. Tukipolvisukista leikkasin terät pois ja vedin polvitukien jatkoksi. Onhan ne - nätit! :) - Nuori lääkäri ihmetteli mitä varten niitä käytän, niin sanoin hänelle: - Nuori mies, etkö ole ikinä nähnyt raff-settejä? Me 80+ käytämme tätä mallia. Sitten hän hokasi.
    Tämä keksintö on niin hyvä että pitäisi oikeastaan hakea patentti. Kun otan ne pois, niin räsähdän läjään kuin tikkuakka.