Muistoja lapsuudesta 2

Meidän lapsuudessamme ei kaupoissa ollut kuin ruokatarvikkeita, ja tiskin alta myytiin kangasta metreittäin, kaikki 'lahjat' oli itse valmistettuja.
Veljeni hallitsi puupuolen, sukset, kelkat jopa kaappeja hän teki, oli Kauhavalla asuessa puusepän opissa ja kyllä olikin taitava.
Isäni teki lastutöitä lahjoiksi Tuomaan risti oli yksi hänen pravureista, seurasin mielenkiinnolla hänen ilmeitään kuinka pääkallistui ja silmät sirrillä katseli ohutta puukolla vuoltua lastua, joskus ilme vakavoitui, taas onnistuminen sai hymyn kasvoille.
Toinen mieluinen oli lastuista koottu lintu ja siinä kai oli joku tasapainokikka, että lintu pysyi lentoasennossa.
Äitini osasi tehdä himmeleitä ja kauniita ne oli, olkien haku ja etsintä oli mieluista puuhaa yhdessä, jo syksyllä osattiin ehjät oljet varastoida paikkaan jossa ne säilyivät ehjinä.
Tähän aikaan vuodesta niitä hommia aloitettiin tehdä.

Käsityöperinne on alkanut elpyä uudelleen on käsityökeskuksia jossa ohjataan aloittelijoita monenmoiseen tekemiseen.
On neulepiirejä joista toinen toisilta opitaan neulomisen jaloa taitoa.
Koruja valmistetaan kaikenlaisista materiaaleista, ihmiset taitavat olla jo valmiita käsillä tekemiseen TVn tuijottelun jälkeen, luin jostain ketjusta täällä miten katsellessa voi kutoa sukkia.
Muoviset kahvipussitkin osataan jalostaa kauppakasseiksi, koreiksi ja vielä pannunalusiksi, varmasti materiaalia saa kun vain tuon punomisen oppii.
Hyväksi nuo käsillä tekemisen taidot ovat olleet minun muistini ajan.

Nyt kun käsitöistä tämä ketju kertoo sopii tämäkin tässä kertoilla.
Asuessani Malmilla aseman ylikäytävän sillalla oli maahanmuuttajien markkinat päivittäin, oli maalauksia veistoksia haitarinsoittajaa, haitari-huuliharppu-rumpu yhdistelmällä musisoivaa ja ties mitä.
Silta on täynnä liikkeitäkin, voisi verrata vaikka Ponte di Rialtoon!
Nyt silta pääsi kuviin ja uutisiin mummojen kudontaharrastuksen myötä, aivan loistava sillan valtaus, talvi edessä ja kauniita lämpimiä sukkia ja muita neuleita esillä ja myynnissä.
Ajankulua ja arvokasta käsityöperinne elvytystä.

Lastukiehkurat ovatkin herkän kauniita ja tuoreeltaan ihanantuoksuisia, ei ihme että lapsi halusi lahjoittaa sitä kauneutta muillekin. Puupalikatkaan ei ole pöllömpi lahjaidea, myydäänhän niitä kaupassakin lasten leluiksi. Kukkahameen kertoma lintu on varmaankin karjalan käki, yhdestä puusta veistetty, siipi- ja pyrstösulat taipuvat kauniisti. Itse haluaisin oppia tekemään himmelin, mutta kunnon olkia taitaa olla hankala löytää. Askarteluliikkeistä olen saanut heikkolaatuisia, vain tähtiä olen niistä saanut aikaan. Minäkin seurasin kutojamummojen kohtaloa, hyvä että saivat tukijan.
Vanhalla ylioppilastalolla on joulun alla myyjäisissä upeita käsitöitä, samoin monilla joulutoreilla, kyllä suomalaisissa vielä luovuus ja kädentaito kukoistaa. Neulominen ja virkkaaminen ei enää poikiakaan hävetä.

Ahkera joulupukin apulainen minäkin olin pienestä pitäen. Ekaluokkalaisena opin virkkaamaan ja virkkasinkin kaikille perheenjäsenille kylpytakin vyöt ketjusilmukoista ja letitin ne paksiksi, tupsut vielä päihin. Sisko, isä ja äiti niitä sellaisina joskus käyttivätkin , veljet keksivät niille uusiokäytön. Seuraavana vuonna opin tekemään hienoja napinläpipistoja ja nillä yhdistin samankokoiset kuvakortit reunoistaan, näin molemmille puolille tuli kuva. Näistä yhdistelin taas ompelemalla vauvaveljelle katselukirjan ja äidille säilytysrasian, äiti säilyttikin siinä sitten hiuskampojaan.

Usko joulupukkiin horjui jo alle kouluikäisenä, silloin oli pukeilla rumia pahvinaamareita, mutta ei se mitään, sadussa oli hauska elää mukana.
Olin jo rippikouluiässä ja siskoni lukiolainen, kun naapurin muutamaa vuotta vanhempi joulupukkina tienaava partiolaispoika kiusoitteli minua ja isosiskoani , piti istua pukin polvelle ja laulaa. Olimme juonessa mukana jopa niin tosissamme, että tuosta pojasta tuli sittemmin siskoni sulhanen ja aviomies.

Ensimmäinen muistoni joulusta on 40 luvun lopulta. Pukki ei tullut, mutta isä "löysi" pukin jättämät vähäiset lahjat, mustan pekankortit ja jotain pientä muuta, ei paljon. Mustan pekan kortit tulivat vuosikausia ja ne pelattiin vuoden aikana hajalle.

Joulupukkia ei ole olemassa. On joku
tuttu tai naapuri, jolla on naamarit.

Et olisi kertonut, tuli valtava pettymys. Koko pitkän ikäni olen joulupukkiin ja Tarvajärveen uskonut.

Kouluaineeni alkoi kerran:
"Kun uskoni joulupukkiin äkillisesti loppui tyhjän naamarin löytymiseen isän laatikosta, häipyivät myöskin Korvatunturi ja porot tarjujen hämäriin."

Aineen (nykyisin ptää sanoa esseen) aiheena oli Lapinmaa.

Olihan se kova kolaus aikoinaan, pikkusiskoni kanssa onneksi yhdessä naamarin löysimme, olimme toistemme puhekumppaneina ja päivittelimme sitä, että olimme uskoneet.

.

Kiitos Ramoona*, se on Karjalan käki, en muistanut sitä nimeä.
Sen työkalun jolla rei'itettiin koristeeksi siipiä kyllä muistan se oli nahkapaska, naapurin suutarilta sitä lainattiin.
Oli sodassa menettänyt jalkansa ja sai suutarin opin sitten loppuelämäkseen.

Eipä kovin monia ja tarkkoja lapsuusmuistoja alle kymmenvuotiaasta minulla ole. Syynä ilmeisesti jonkinlainen aivotäräys 10-11-vuotiaana. Olen ollut aika hurjapäinen liikkeissäni lapsesta saakka, ajoin silloin pyörällä kovassa vauhdissa kaiketi kivenmurikan päälle. Yöllä oli kyllä käynyt lääkäri, muttei siihen aikaan kai niin vakavasti osattu ottaa näitä juttuja. Pyörällä lentelinkin useammat kerrat, viimeiset lennot muutama vuosi sitten, joten oli lopetettava pyöräily.

Satalukuun saattaa mennä minullakin sukkien ja lapasten neulominen nyt eläkevuosien aikana. Enpä oikein taitava ole muuten niissä hommissa, nuorena tein kyllä "suurtyön", kun neuloin miehelleni villatakin. Hän oli about 1,97 pitkä, joten varmuudella neuloin kyllin suuren...se ulottuikin melkein polviin.

Mukava juttu oli työaikanani, kun opeteltiin tarkkislaispoikien kanssa himmelientekoa, hyvin vaatimattomia tosin, niin hehän innostuivat niitä sitten rustaamaan ihan myyntiin saakka. Silloin sai vielä oikeita kunnon olkia.

Meidän taloyhtiöön tuli lankakauppa , kaksi naista avasi sen , Siinä ei ruokakauppa menestynyt mutta nyt on illanistujaisiaja Toinen nainen on lakiasioista perillä auttaa niissäkin
Nyt on tila tullut hyvään käyttöön
Tiistaina illalla on illanistujaiset , lähistön naisväki kutoo ja mitä kukin on aloittanut , mutta käsitöitä on kaikilla . Saa sinne kuulemma miehetkin tulla. . Ja jerrycottonikin sai luvan , kun ensin kysyin että onko se kielto voimassa joka oli ruokakaupanaikaan , Nyt sitten lellitään Jerry pilalle siellä. Annetaan salaa pullaa pöydän alta.
Itse kudon villasukkia sukuni miesväelle.

Ja on ne Helsingin Mummutkin saaneet paikan missä voivat sukkiansa kutoa ja kaupata ,
Taisi joku kadehtia että mummut tianaa liikaa.

Nyt olen nähnyt mehupilleistä tehtyjä himmeleitä, eikä ollenkaan hassumpia.
Hyvä vaan että löydetään uusia materiaaleja kun oljet on vähentymään päin.

Silloin, kun me oltiin pieniä, oli lähes kaikissa kuorma-autoissa talvella lumiketjut.
Tiet olivat mitä olivat, ei niitä aurattu, eikä karhuttu, eikä hiekoitettu ,niin kuin nykyään.

Pienin joululahja, minkä muistan saaneeni, oli kirjekuori, jonka sisällä oli kasa virkattuja lankoja.
Olin aivan huuli pyöreänä, mitä tämä on???
Isosisko riensi auttamaan.
Ne ovat varmaan lumiketjut sinun kuorma-autoosi, sillä kun on ollut vaikeuksia nousta mäkiä.
Sitten ne virkkaukset ommeltiin kiinni sen auton takapyöriin ja niin oli autossa lumiketjut.
Se auto oli sellainen kumisesta massasta puristettu noin 10-15 cm pitkä, joten sillä oli hyvä ajella sängyssäkin ja siellähän maasto oli vaikeaa ja pyörät löivät aina tyhjää, mutta ei sen joulun jälkeen.
Kiitos, isosisko, mainiosta joululahjasta.
Vieläkin muistan sitä lämmöllä.

Silloin kun ei maanteitä hiekotettu potkukelkka oli mainio kulkuväline auratuilla jäisillä maanteillä. Harmitti oikein kun alkoivat teitä hiekoittaa, sillä se hiekka lopulta päätyi tien reunaan, sinne jossa olisi pitänyt kelkkailla, mutta ei siitä enää mitään tullut.

Kyllä näitä potukelkkoja on osattu laittaa käyttöön kun on keksitty ne pyörät --kiva kattella kun munnut ja papat menee potkukelkalla on keli mikä tahansa .
Sellasen minäkin haluan , täälä onkin vanhojen tavaroiden kauppa lähellä täytyykin käydä katsomassa jospa siellä olis ulla-mummullekkin potkukelkka . Poika saa asentaa pyörät -- siinä onkin Tukholmalaisilla taas nauremista , niinkun aikoinaa niille sauvakäveliöille ,jotka oli Suomalaisia , nythän niitä on jokaisella.

Minun lapsuuden kotipaikkakunnan läpäisevässä tiessä on pitkä mäki, jota laskettiin potkukelkoilla.
Joskus me tehtiin potkukelkoista juna, jota toisesa kelkassa istuva ohjasi ensimmäisellä kelkalla.
Jäisellä kelillä sellainen jopa kymmenestä kelasta tehty letka meni ihan kovaa ja letkan takapää teki mutkassa aikamoista heilahtelua.

Mäki on edelleenkin paikoillaan, mutta eipä sielläkään potkukelkkoja näy puhumattakaan potkukelkoista tehtyjä junia.

Olen vielä teini-iässä laskenut vesikelkalla Hämeessä melko jyrkkää mäkeä alas serkkujeni kanssa, oli vaan saatava kelkka kääntymään, ettei se mennyt järven jäälle ennenkuin se kantoi kunnolla!

Vaan sitten kun saattoi antaa mennä jäälle, se olikin menoa pitkälle! Huima oli tunne kun kiidettiin riemusta kiljuen alas ja kylmä viima punasi posket ja huurrutti otsatukan ja silmäripset :D
On nekin hiihtolomat jääneet kaupunkilaisen mieleen riemukkaina :D

Minnekkäs ne ilmatyynylalukset on kadonneet , ajatukseeni tuli tuosta jopelin arvailusta ,että ne mennä hueistaa sellasilla ilmatyynyaluksille .
Voi kun ei ole näkemässä --minäkin siinä toisessa elämässä olen varmaankin ---mieluusti kyllä Sääksi saisin lentää etelään joka syksy . Ja kalaruoka on minun herkkua.

Kiva ketju menneiltä vuosilta.

Muistan joskus 50-luvulla, oltiin saatu potkukellkat lahjaksi, mutta joulupäivän aamuna oli vesisade :(

Ekat sukset, Lampiset, jouluna -56 maassa oli hiukan härmää kun lähdin joulupäivän aamuna hiihtelemään.