Avoero-kuinka tästä eteenpäin?

Itse käyn läpi samaa prosessia. Viikko sitten tuli ero ja nyt pitäisi etsiä omaa kämppää ja rakentaa elämää uusiksi. Helvetin vaikeaa tämä on, mutta ei tässä luovuttaakkaan voi. Pakko vain jaksaa, vaikka uutta suhdetta uuden naisen kanssa on todella vaikea kuvitella. Pahinta on tämä yksinäisyys tässä vanhassa kämpässä tällä hetkellä, kun muistoja on joka puolella.

Alussa menee sekunti kerrallaan, sitten minuutti, sitten tunti ja lopulta voi laskea jo päiviä. Oli helpottaa päivä kerrallaan, mutta muistot säilyvät aina.

Voimia sinulle ja kyllä se siitä, kun jaksaa uskoa parempaan.

Olen samassa tilanteessa kuin sinä.

Lohdutusta ei voi tarjota. Toisen sanat "kyllä se siitä" ja että "meressä on paljon kaloja" eivät auta, mutta voin kyllä sanoa että tunnen tuskasi. En uskalla vielä tässä vaiheessa luvata, että joku päivä tuntuu paremmalta, mutta niinhän se kai pakkaa tekemään. Sen uskominen on vaan pikkuisen vaikeaa itse kullakin.

Voin omakohtaisesta kokemuksesta nyt sanoa, että olin niin maassa kuin voi vaan olla, enkä ole vielä noussut, mutta elämä se vaan vie mennessään. Jos ei päätä päiviään, niin elää täytyy. Mutta se on syytä tehdä hiljalleen. Eikä haittaa, jos itket silmät päästäsi. Joku fiksu sanoi joskus, että itku auttaa.

Tsemppiä. Kevät ja kesä tulee kohta, sitten on valoisaa ja ihmiset ympärilläsi ovat iloisempia ja ehkä onnistuvat sinuunkin sen tartuttamaan!

Itse eron kokeneena voin neuvoksi sanoa, että jokaisen eron jälkeen tarvitaan aikaa!!!! Aikaa eron läpikäymiseen ja kaiken menneen puimiseen. Joku tarvitsee enemmän, toinen vähemmän, mutta katkeroitua ja siihen takertua ei kannata, elämä jatkuu kuitenkin kaiken jälkeen. Jokaiseen eroon tarvitaan kaksi ja myös niiden omien virheiden huomioiminen on myös hyvästä!!! Laastarisuhteita ei kannata heti aluksi ruveta ottamaan vaan kaikki tulee kuin itsestään, kun annat itsellesi sitä aikaa. Onnea tulevaan, kyllä kaikki helpottaa!!!

Se on Mari niin, jos todella pidit ihmisestä josta erosit ja jos avioliitto on pitkä,
se rämpiminen kestää 5 v.
Itse olin 32 v avioliitossa ja erohan siitä tuli.Erosta on 10 vuotta ja on helpottanut,
mutta niinkuin sanoin ,5 vuotta oli vaikeaa.Tänä päivänäkään kumppanini ei ole kertonut eron syytä,enkä enää halua edes kuulla selityksiä.
Mutta mitään vieraita suhteita ei taatusti ollut kummallakaan.Ihmisen mieli vain on semmonen ,että otappas siitä selvää.

Virallinen ero tuli 17.12.2012 mut erilleen muutettiin jo 15.5.2011.Voin sanoa et yhtä helvettiä on ollut joka ikinen päivä.Mies halus erota ja hänellä oli uusi nainen.Oltiin yhdessä 25 v ja ei se mikään esimerkki liitto ollut vaan riitaa oli ja paljon.Miehellä oli toisia naisia vaikka kuinka paljon ja henkistä väkivaltaa oli tosi paljon.Luulisi että olisin vain helpottunut kun pääsin hänestä eroon mut ei se vaan näin mennyt.Yksin olo on ihan hirveetä.Olen joskus ihan paniikissa kun yksinolo ahdistaa niin paljon.En oo ikinä asunut yksin joten näin yli viiskymppisenä tää opettelu on tosi vaikeeta.Toivon että vielä joskus jaksaisin nauttia elämästä ja iloita.Tsemppiä kaikille jotka kärsivät avioeron tuskia.

Erosta kannattaa muistaa, että sillä haetaan jotain parempaa. Ei kukaan eroa siksi, että asiat olisivat sen jälkeen huonommin, vaan aina siinä haetaan, että joku huono juttu poistuisi, joku asia olisi eron jälkeen paremmin.

Kyllähän se ero jättää arven. En tiedä onko helpompaa, mutta itselle kannattaa olla rehellinen. Kannattaa muistaa niin ne hyvät muistot, miksi rakastuttiin, miten oltiin yhdessä, kuin myös ne syyt mitkä johtivat eroon. Toisen mustamaalaaminen läpikotaisin p*skaksi ei ole aikuisen kypsää touhua. Harva ihminen kuitenkaan on läpikotaisin sitä itseään. Näin sen oman menneisyyden kanssa voi elää rehellisemmin.

Viisi vuotta oltiin yhdessä. Yhteinen lapsi täyttää kolme. Nainen halusi eron.

Tämä on kyllä tuskaa. Ihan käsittämätöntä. Tekisi mieli rikkoa kaikki ikkunat ympäriltä ja heitellä tavaroita ja itkeä ja huutaa ja kuolla.

Miten tässä voi mistään iloita tai miten tästä voisi jotain oppia? Jos nainen vain ilmoittaa, ettei enää halua olla kanssani, niin miten siihen voi muka suhtautua mitenkään. Yhteinen lapsikin on ja senkin vuoksi ero äärimmäisen vaikeaa myös käytännössä. Haluaisin lisää lapsia ja elää yhdessä vanhuksiksi asti, mutta se on nyt mahdotonta. Nainenkin sanoi kyllä haluavansa lisää lapsia muttei minun kanssani. Voiko pahempaa ollakaan? Ja nainenko ei kykene väkivaltaan? Ottaisin paljon mieluummin turpaan, kun kuulisin tuollaista myrkkyä.

Lapsen vuoksi on vain pakko olla nöyrä ja kerätä itsensä. Mutta kyllä tähän tuskan käsittelemiseen tulee menemään monta vuotta, ellei koko elämä. Niin paljon meni minusta rikki. En tiedä mitä tein väärin. Annoin suhteelle kaikkeni. Rakastin häntä koko sydämestäni. Tässä menee helposti usko ihmiseen ja hyvyyteen, kun kaikkein lähin ja rakkain ihminen hylkää ja jättää yksin selviämään tähän kylmään, pimeään maailmaan.

Naiset, kertokaa, miksi jätätte miehen? Miehen joka ei tee mitään väärää. Ei pelaa, ei petä, ei haasta riitaa - rakastaa vain ja hakee toisesta turvaa ja tukea elämään, haluaa tehdä toisen onnelliseksi, elää arkea yhdessä, kasvattaa yhteistä lasta, sitoutua yhteiseen elämään ja tulevaisuuteen. En ymmärrä. Tuntuu, että itsekkyydellä ja ahneudella pärjäisi paljon paremmin. Kun toinen ei enää kiinnosta, hankitaan kylmästi uusi itselle sopivampi ihminen tilalle.

Sanokaa vain että annoin itsestäni liikaa. Niin totisesti tein. Enkä kadu sitä hetkeäkään. Tuska on kyllä valtava.

Niimpä mitä sit kun 17.vuotta takana ja avioero vireillä,mitä sit mikä maa mikä valuutta,hiukka pelottaa,sanoisinko,varsikin kun ei ole tukiverkostoa,ei ystäviä mitä tarttis nyt jo puhekumppaniksi. En tiedä miten mut kai vaan pakko selvitä ilman mitään. Kai pelin sääntö on tämä.

oih sitä sinkkuelämän onnea. ei muuta ku riettaat riennot päälle ja etiäpäin.

Jos ero on tullut todeksi, kumman toiveesta tahansa, niin siihen on turha katkeroitua. Miksi ihmiset alistuvat roikkumaan puolisossaan väkisin kiinni ja hankaloittamaan toisenkin elämää?
Mielestäni se ei ole ainakaan rakkautta vaan paremminkin läheisriippuvaisuutta, kun halutaan väkisin roikkua epätyydyttävässä suhteessa. Antakaa edes toisen nauttia vapaudesta, uudesta suhteesta tai miten hän sitten haluaakin jatkaa elämäänsä.
Laastarisuhde tekee monelle hyvää, sillä silloin huomaa, että "kelpaa" vielä jollekin. Kolahtanutta itsetuntoa voi näin laastaroida ja kuka tietää vaikka jo se seuraava suhde olisinkin se suuri onni?!
Jokaisesta suhteesta oppii jotain, jos on vaan itselle rehellinen ja muistaa katsoa välillä myös peiliin.
Pitää myös miettiä, että onko se mahdoton olotila elää yksin, vai haluaako elää parisuhteessa, mitä suhteelta toivoo jne.
Eron tuskasta kun selviää, niin aika tekee tehtävänsä ja ajatukset päässä selkiintyy ja jopa oppii elämään yksin. Jotkut jopa nauttivat siitä, kun ei ole joka hetki toisen tarkkailun alaisena.

Mua on eroissa lohduttanut tieto, että noin puolet avioliitoista päättyy eroon, ja avoliitoissa luku on varmaan vielä suurempi, en tiedä. Ei ole ainakaan ainoa, kenelle sellaista tapahtuu.

MInulla 27 vuotta avioliittoa takana ja harkinta-aika juuri päättynyt. Avioliitto tunteeton vuosikausia ja itse olen laittanut eron vireille. Mieheni ei haluaisi erota vaikka hänkään ei ole tyytyväinen. Hän heittäytyy marttyyriksi ja uhriksi. Tämä on kauhean ahdistavaa. Vaikka minä olen eron laittanut vireille, ei se auta yhtään tähän ahdistukseen ja pelkoon, lähinnä siihen, miten mies pärjää. Miehillä ei ole sellaista verkostoa ympärillään. Itse kyllä uskon pärjääväni sosiaalisen ja positivisen asenteeni ansiosta. Onko sekin sairasta kun koko ajan miettii, miten toinen pärjää ja voinko jättää?

Eronneiden miesten kannattaa olla yhteydessä Miessakkeihin. Niillä on eronneiden miesten vertaistukiryhmiä. Ja toimii!

Mahdollisuuksia avautuu eron jälkeen. Voi tehdä sellaisia asioita,mitä ei voi parisuhteessa tehdä,eli tavata mielenkiintoisia naisia. Voi myös harrastaa juuri silloin kuin haluttaa ja elämä on huomattavasti vapaanpaa. En ole katunut eroani päivääkään,nyt vasta nautin elämästä.

pierase helpotuksesta ja avaa bisse äläkä enää mene siihen koukkuun että kattelet samaa lärviä vuos tolkulla.

Jos ero tulee yllätyksenä, kuten minulle kävi niin voin sanoa että todella vaikeaa on lähteä eteenpäin. Miettii vain sitä toista ihmistä, jonka olet luullut tuntevasi, miten ihmisestä voi tulla niin kylmä ja julma toista kohtaan. Aivan kuin mitään yhteistä ei ikinä olisi ollutkaan. Tuntuu enemmänkin muoti-ilmiöltä ja joillakin sellaiselta leuhkimisen aiheelta. Ymmärään jos toisellakaan ei ole halua tehdä mitään asioiden eteen mutta jos toinen on valmis vaikka mihin niin ettei se ero ole se ainoa ratkaisu niin ei. Ei aina ymmärrä, ei. Mutta raskasta sitä se on , voisin sanoa että otan osaa, tiedän sen ahdistuksen tunteen joka tulee. Se on sanoinkuvaamaton.

omasta erosta on kulunut vasta vajaat pari kuukautta ja olen edelleen täysin pihalla ja en saa itsestäni mitään irti. omaa pahaa oloa tietenkin pahentaa se ettei ex:ä halunnut puhua asioista missään vaiheessa eikä ole puhunut vieläkään joten epätietoisuus raastaa ja pahasti. kait se niin menee että aika parantaa haavat vaikka tällä hetkellä päälimmäisenä vain katkeruus siitä ettei selvitetty asioita. uutta suhdetta en ole edes ajatellut ja tuskin enään vakiinnunkaan sen verran kolahti.

Toivottavasti ero, siis avioero ei osu omalle kohdalle koskaan. EI koskaan! Voin vain kuvitella (voinko? osaankohan sittenkään?) kuinka kauhean hirveää se olisi omalle kohdalle sattuessaan. Toisaalta; ihmiset ovat erehtyväisiä ja saattavat avioitua "väärän ihmisen" kanssa. Elinikäinen avioliitto ja elämänkumppani olisi kovin toivottavaa, mutta ainahan ei käy niinkuin haaveillaan. Avioliitto ja elämä jatkuuuuuuu

Eroaminen on kuin pieni kuolema sillä eroiteuksella että pääsee inhoamastaan ihmisestä eroon. Kuolemantapauksissa joutuu rakastamastaan ihimisestä erooon.

Erossa on vaikeaa aluksi yksinäisyys, mutta siihen ei auta kuin työ ja lähteminen ihmisten pariin.

Vaikeaa on myös jos on lapsia ja he ovat muuttaneet lähtevän puolison kanssa. Siihen auttaa kun yrittää säilyttää korrektit välit toiseen ja tapaa lapsiaan mahdollisimman paljon.

Eron tuska kestää vuoden. Sitten alkaa helpottaa ja elämä maistuu. Jos liitto oli huono, huomaa pikkuhiljaa että näinhän se olikin parempi.

Eroa ei pidä jäädä märehtimään vaan pitää jatkaa elämäänsä. Kukaan ihminen ei ole sen arvoinen että jonkun takia pitäsi oma elämä jättää elämättä ja alkaa vihamaan/suremaan/katkeroitumaan jne. Jokaisella on tietenkin oma arvonsa, mutta oman arvon tunne on oltava. Ajatukella että "olen ihan hyvä" vaikka olisikin eronnut.

Jaksamista kaikille eronneille. Itselläni kaksi eroa takana. En jäänyt märehtimään, mikä olikin hyvä vaikka ei erot olleet helppoja ollenkaan. Nyt olen oikein tyytyväinen elämääni.

Pää pystyyn ja uusi mato koukkuun!