pakkomielle?

Niin niin. Taudinkuva on tutunomainen, ja pysyy aisoissa vain lisää sälää ostamalla. Nythän on niin, että ensimmiseksi digikameraksi valikoituu yleensä pokkari ja sitten siltakameran kautta astellen järjestelmäkameraan. Itselleni kävi niin, että ensimmäiseksi digikameraksi valikoitui joku halvahko Olympus mikä sekin oli aivan ihmeinen kapistus teräväpiirtovideoineen. Itse asiassa se täyttäisi tarpeeni vielä nykyäänkin ellen olisi hurahtanut järjestelmämaniaan oikein huolella. Vaikka alun alkaen pidin hulluutena sijoittaa mihinkään jäjestelmään viittäsataa enempää, kävelin Rajalasta ulos noin kahdeksansadan kapistusten kanssa. Alun perin olin ostamassa Nikon D5100- runkoa kitillä varustettuna, mutta nähtyäni myyntitiskillä mainoksen Nikonin D90- mallista ja kun sen kouraan sain, olin myyty mies. Voi sitä kouratunumaa ja ammattilaisuuteen viittavaa olemusta ylänäyttöineen! Toki kokeilin muutamia Canoneitakin, mutta jostain syystä ne eivät herättäneet sen suurempia intohimoja. Olin vahingossa lukenut netistä Sulannon blogista, että hyvä valinta kitin lisäksi on Nikkor 35 1.8. Joten hommasin senkin saman tein. Myöhemmin ymmärsin, että sen aikainen kitti 18-105 sekä mainittu 35 millinen olivat loistavia valintoja D90- rungosta puhumattakaan. Kaikki olisi pitänyt jättää näihin mutta kuinka ollakaan härpäkehulluus voitti ja pakkotoisto seurasi toistaan. Samyang kasimillinen ja neljätoista oli seuraavana vuorossa, sitten seurasi salamalaite, Nikkor 70-300, turhanpäiväisiä polarisaatiosuodattamia ja lopulta isokennovillitys. D700 jota seurasi Nikkor 50d,Tamron 24-70 ja sitten Nikkor 70-200. Olihan sitä toki saatava myös Nikon D7000 kun halvalla sai. Loppujen lopuksi henkilökohtaisia vikahankintoja oli ainoastaan Nikkorin 50 ruuvitarkenteinen sekä Samyangin kasimillinen, joiden käyttö on jäänyt melko pieneksi. Nyttemmin härpäkehulluus on hellittänyt ja Nokian uutiset on vähentänyt intoa entisestäänkin. Siinä lehdessä kun epämääräisiä uutisia taannoin. Kaikista vempeleistä on jotenkin rakkain edelleen se D90 ja todettava on, että ei se tekeminen runkoja uusimalla juurikaan parane. Parhaat kuvat visuaalisesti olen ottanut juuri sillä dee ysikympillä sekä 18-105 ja 35- millisellä. Vaikka siihen aikaan en ymmärtänyt mitään aukoista en suljinajasta enkä ISO- arvoistakaan. Kävin jonkun lyhyen kuvauskurssinkin josta ei jäänyt hilseen alle mitään oleellista. Kaiken olen oppinut täältä, erinomaisilta kommentaattoreilta: työeläkeläinen, fotokauppias Niittyaro ja okaro etunenässä, kuolleita luitakaan unohtamatta. Ja sen olen myös oppinut ihan kantapään kautta, että hyvä objektiivi on järjestelmän tärkein osa.

Noh.
Tää jää kakkosekseksi vaikka en ole tuohon toiseenkaan harrastukseeni hirviämmin rahoja lykkinyt.
Harrastukset syövät aikaa ja ikävästi myös rahaa. Kukin käyttäkööt rahansa mihin haluavat.

Mulla se näyttää menevän niin, että innostun milloin mistäkin näkemästäni kuvasta tai kohteesta/aiheesta. Sitten pitää saada milelstäni juuri siihen parhaiten sopivat välineet. Vanhuksella kun aikaa on niin innoituksen aihe tulee koluttua niin maan perusteellisesti ja sitten seuraa kyllästyminen ja kaikki alkaa taas alusta.
Kaverini ja ”perikunta” kai hyötyvät jonkinverran ”taudistani” saaden kohtuuhinnalla tai lahjaksi tuttuja vähän käytettyjä välineitä

Taudinkuva tiedostettu.

Fotailin filmiaikoina 1970- ja 1980-luvuilla kohtalaisen aktiivisesti. M/v-kuvia suurentelin ja vedostelin omilla harrastelijan labravehkeilläni, sittemmin homma painottui enemmän diapuolelle. Oli Canon AE-1 ja pikku laukullinen lasia.

1990-luku oli hyvin passiivista meininkiä.

Digikuvaukseni alkoi Canon PowerShot S20 -kompaktikameralla vuonna 2000; filmille kuvaaminen jäi samalla pois kokonaan. Filmiajan kalustoni hävitin kuitenkin pois vasta muutama vuosi sitten (jälleenmyyntiarvoa ajatellen liian myöhään). Vain tukeva ja raskas Manfrotto-tripod jäi ja on minulla käytössä edelleen.

Ensimmäisen digijärkkärini (Nikon D3100) ostin kaksi vuotta sitten, syksyllä 2011. Sen mukana tullut kittikakkula vaihtui kuukautta, paria myöhemmin 18–200-milliseen superzoomiin. Jatkona seurasi ennen pitkää 35-millinen prime. Jossakin välissä olin ehtinyt ostaa suht' tehokkaan salamankin (Nissin Di866 Mk II) ynnä varustelaukun.

Kesällä 2012 piti sitten saada vielä ajanmukainen kunnon pokkari ja järkkäriin 10–24-millinen laajiszoom!

Syksyllä 2012 vaihtui runko, kun D7000:n tarjoushinta putosi riittävän alas ja D3100:lle löytyi jatkokäyttäjä lähipiiristä.

Netistä löytyi alkukesällä 70–300-millinen telezoom niin halvalla, että sellainen piti ostaa ilman varsinaista tarvettakaan...

Kahden viimeisen vuoden aikana on tullut ostetuksi myös satsi loittorenkaita, langallinen kaukolaukaisin, monopod-jalusta, pystykuvauskahva ja - ja - ja... Olen myös pitänyt huolen siitä, että minulla on aina ollut kuhunkin digikameraani kaksi akkua.

Olen huomannut viime aikoina kuolaavani Micro Nikkor 105 mm f/2.8 VR -lasin perään: eihän sellainen maksa kuin 850 € ja käytettynä tuskin 700 €! Skarppi ja valovoimainen tele, jossa kuvanvakain – ja vielä täysiverinen makrokin!

Viimeksi olen hankkinut mustesuihkarin (Canon Pixma MG5350), jolla saa aikaan kohtalaisen asiallisia valokuvatulosteitakin, tosin korkeintaan A4-koossa.

Satsaukseni fotokalustoon ovat olleet jyrkässä ristiriidassa sekä tulotasoni että taitojeni kanssa. En ole osallistunut kameraseuratoimintaan enkä kilpailuihin saati kuvannut mitään ansiomielessä; kaikki on ollut pelkästään räpsimistä omaksi iloksi ja muiden pitkästyttämiseksi.

Jos joku väittää, että se D3100 kittizoom olisivat olleet minulle enemmän kuin tarpeeksi, ei ole välttämättä pahastikaan väärässä!

Uusien teknolelujen ostaminen on miehille tyypillistä. Tuohan se elämään sisältöä vähäksi aikaa, mutta kun lelun uutuudenviehätys on ohi pitäisi taas saada jotain uutta.

Eipä siinä auta muu kuin tiedostaa ongelma ja ryhtyä tekemään jotain tilanteen korjaamiseksi. Itse olen tehnyt sellaisen päätöksen, että tyydyn keskinkertaisuuteen enkä tavoittele enää parasta. Lisäksi olen luopunut tavaran keräämisestä ja ryhtynyt päinvastoin vähentämään tavaran määrää.

Eheytyminen on siis mahdollista eikä tee edes tiukkaa kunhan vain pääsee alkuun. Siihenkin jää tavallaan koukuun, sillä helpotus on suuri kun pääsee eroon jostain arvokkaasta tavarasta. Ei tarvitse enää pelätä että varas vie tai routa raiskaa. Huoleton on hevoseton mies kuten ennen sanottiin.