Missä menee kiintymyksen raja?

Jos unohdetaan teoria, ja se mitä buddhalaisuus sanoo kiintymyksestä hetkeksi? Jos kiintymys ei ole hyvä tai paha, ei jotain mitä pitää olla tai jotain mitä on vältettävä? Se on hetken ajan vain jotain joka tapahtuu.

Jos löydät itsestäsi sen, mikä on jonkin toiminnan motiivi -eli mitä se todella on sinussa -niin se on usein jo vastaus. Tai kun seuraat tunteitasi ja kokemuksiasi jostain asiasta tuomitsematta ja pakenematta niitä, niin kysymys usein muuttuu joksikin muuksi.

Jos vietät aikaa tiettyjen ihmisten kanssa, niin kukaan muu ei voi sanoa onko se oikein tai väärin. Vain sinä tiedät vastauksen. Kun ajatus tai tarve tulee nähdä noita ihmisiä, niin mitä tapahtuu? Mistä se ajatus nousee? Rehellisesti. Onko se reaktio johonkin muuhun vai ei? Tuleeko se itsestään vai jonkun toiseen tunteen/ajatuksen seurauksena?

Sama pätee itkemiseen, sama pätee haluun olla paras. Jos haluat olla jossain paras, niin mitä tapahtuu kun ajattelet sitä? Miltä tuntuu olla paras? Mitä tapahtuu, jos ajattelet että et ole paras? Millainen kokemus se on?