Ulkonäköön liittyvät pakko-oireet ja masennus

Olen jo 30-vuotias nainen, työelämässä ja naimisissa. Olen jo nuoresta asti kärsinyt voimakkaasta luulotaudista, joka johti pakonomaiseen tarkkailuun erilaisten sairauksien osalta. Olin niin ahdistunut siihen aikaan, että oksensin pelkästä ahdistuksesta päivittäin parin vuoden ajan. Pelkäsin kuollakseni erilaisia sairauksia ja kun se suljettiin pois, olin hetken helpottunut, kunnes aloin epäilemään oliko asiaan oikeasti luottamista tai kehitin vielä kamalamman sairauden itselleni ja kehä vain jatkui. Tarkistelin lopulta itseäni jatkuvasti ja kuulostelin elimistöni toimintaa. Jos löysin mustelman, oli se merkki leukemiasta ja alkoi tajuton tarkistelu, ettei kyseessä vain ole se. Lopulta sain käsiini kerrasta poikki kirjan, jonka avulla minä paranin tästä. Alkuun ahdisti erittäin paljon, mutta yllättävän nopeasti vapauduin. Tilalle meinasi tulla sitten ovien ja hellan tarkistelupakko ja pelkäsin tulipaloa... Ymmärsin kuitenkin, että nyt mennään taas kohti pakonomaista tarkistelua ja kykenin sen lopettamaan.

Nyt sitten jo muutaman vuoden ajan olen kärsinyt niin järkyttävästä ja veemäisestä ongelmasta, jota en saa millään kuriin. Olen muuten ihan normaali ihminen ja tulen toisten kanssa toimeen. Minua kuvaillaan usein iloisena ja energisenä, liikunnallisena ihmisenä. Minä itse tunnistan, että tämä on hulluutta, mutta en saa tätä millään kuriin. Kyseessä on siis ulkonäön pakonomainen tarkkailu ja siitä voimakkaasti ahdistuminen. Minulla kuluu pahimmillaan useita tunteja itseni tarkkailuun peilistä. Minun on tarkisteltava kokoajan kuinka ruma olen ja saatava selvyys kuvittelenko rumuuden vai olenko todella ruma ja vastenmielisen näköinen pöhöttynyt ihminen. Ja minulla saattaa kulua tunteja tämän asian ratkaisuun ja nykyisin tilanne on niin paha, että koen aina vain olevani erittäin ruma ja jotenkin väsyneen ja pöhöttyneen näköinen, ohuthiuksinen, huonoihoinen ja jotenkin epämuodostunut ihminen. Välillä näen pääni ihan kummallisen isona, kun taas joskus en niin pahana.

Olen alkanut eristäytymään, sillä en halua joutua ihmisten nähtäväksi. Työt kykenen hoitamaan mutta ajattelen pakonomaisesti ja suunnattomasti häveten ulkonäköäni kokoajan. Tiedostan jotenkin jatkuvasti miltä näytän ja ahdistun siitä. Tällähetkellä tämä on erityisen paha, koska olen lähdössä ulkomaille. Yritän saada itseäni kuntoon juoksulla, joogalla ja kahvakuulalla. Olen jatkuvasti jollain ruokavaliolla, jonka kuvittelen muuttaman ulkonäköni sellaiseksi, etten olisi näin vastenmielinen. Harrastan paljon urheilua, mutta esimerkiksi kuntosalilla käynnin jouduin lopettamaan, koska en jaksa sitä pakonomaista peilistä katselua ennen sinne pääsyä.

Kaupungilla tai vieraassa paikassa en koskaan katso peilistä. Joskus jos vahingossa vilkaisen kaupassa vaikka peiliin, meinaan saada sydänkohtauksen ja masennun, sekä ahdistun niin paljon, että joudun kotona tarkkailemaan monta tuntia näytänkö todella niin rumalta miltä näytin kaupan kirkkaissa valoissa. Minulla on kotona kaksi peiliä joista voin katsoa, niissä on valaistus ok ja valo tulee tietystä kulmasta, eikä koskaan sivusta. Jos valo tulee sivusta, niin en kestä sitä, miltä näytän. Ihan hirveää kirjoittaa tällaista sontaa tähän edes ja tiedän mitä joku tästä ajattelee, että on siinäkin ongelma ihmisellä, et menisi jonnekin irakiin niin tulisi vähän suhteellisuuden tajua. Niimpä. Ymmärrän sen ihan. Ei tämä tervettä ole ja tekisin mitä vain päästäkseni tällaisesta sairaasta eroon. En voi käsittää miksi minä en parane tästä.

Minulla on alkanut elämänilo karista kovaa vauhtia viimeisten kuukausien aikana. Häpeän ulkonäköäni jopa perhepiirissä ja ystävien nähden. Kukaan ei ole ikinä elämässäni arvostellut minun ulkonäköäni tai haukkunut sitä, joten minulla ei ole sellaisesta tullut traumoja. Olen alkoholistikodista lähtöisin, en tiedä onko sillä mitään tekemistä minkään kanssa...En ole itse löytänyt syytä tälle.

Välillä minulla on parempia kausia, välillä kuten nyt, on erittäin vaikea olla itsensä kanssa. Minulla on kokoajan vain se pakonomainen tarve mennä tarkistelemaan peilistä itseäni ja kammata hiuksiani. Sekin on suuri ahdistuksen aihe, kun hiukseni ovat ohentuneet...jatkuvasti asettelen niitä ja yritän saada selvyyttä onko ne ihan hirveät vai kuvittelenko asian ja nykyisin olen vaan päätynyt aina siihen lopputulokseen, että olen hirveä.

Mistä tällainen ihminen voi saada apua? Minusta tuntuu, etten jaksa kovin kauaa ja tämä vain pahanee kun vanhenen. Ottaisin mielummin jo sen sairauksien tarkkailun kuin tämän joka on ollut kaikista ahdistavin ikinä. Onko kellään samanlaista ollut?