filosofiset pakkoajatukset

Osaatteko antaa mitään neuvoja?

Useimmilla filosofian opiskelijoilla on eräiden saamieni tietojen mukaan psyykkisiä ongelmia. Mielenkiintoista. En tällä tarkoita parjata filosofiaa, päinvastoin. Terveisin filosofiaa opiskellut

Ei olemassaolon kyseenalaistaminen ole väärin. Kukapa tietää totuuden? Mielipiteitä voi olla monia. Epäilen, että moni jopa pelkää antautua edes kyseiselle pohdinnalle, koska siinä oikeasti voi pää seota, jos ei ole valmis kohtaamaan maailmankaikkeudellisia totuuksia ja kysymyksiä.

Sanoisin, että rentoudu, istahda kyytiin, elämä on outo seikkailu tuntemattomaan, ota vastaan mitä tulee, innostuneena oppimaan ja ymmärtämään. Hyväksy epävarmuus. Onko sillä loppujen lopuksi niin väliä onko olemassa vai ei? Ehkä olen, ehkä en, hymy päälle ja vinkkaa silmää. Kuitenkin. Eikö totuuden etsiminen ole kuitenkin tärkeintä? Ja sitten hyväksyminen. Jos ei hyväksy, jää ahdistus.

Jätin pois varsinaiset filosofioinnit. Tulisi liian epäselvä kirjoitus, jos alkaisi käsittelemään asioita, elämä, totuus, tietoisuus, olemassaolo jne. Kaikenhan voi kyseenalaistaa, jos halua ja aikaa riittää.

Mulla on sellasia ajatuksia että mietin että jos ei olisi mitään, niinkun mitään, avaruutta, minua, siis yksinkertaisesti ei mitään niin mitä sitten olisi, kun ei olisi mitään tai mikä idea sitten olisi, tai siis eihän silloin olis mitään. Noi ajatukset kiduttaa mua joka päivä. Onko ne normaaleja?

Ehkä, ehkä ei. Ei voi tietää täytyy sietää pakko ajatus kunnes se lähtee tai muuttaa muotoaan. Epävarmuuden sietäminen on raskasta koska ajatus vaivaa ja haluaa selvyyden asiaan mutta mitä voi tehdä niin hyväksy ajatus, siedä epävarmuus, tee jotain muuta välillä ja anna ajatusten tulla ja mennä, ole armollinen itsellesi.