Koskaan et muuttua saa

Olemme tavanneet muutamien vanhojen ystävien kanssa monien vuosien jälkeen ja olemme jatkaneet ystävyyttä kuin ei taukoa olisi ollutkaan.

Ystävä on ihminen, joka tuntee minut oikein hyvin ja rakastaa siitä huolimatta!!!

Det tar lång tid att skaffa gamla vänner.

Oikeastaan päinvastoin. Tapasin vanhan ystäväni nuoruusvuosilta ja minusta hän on paremman näköinen kuin nuorempana.

Olin kävelemässä metsäautotiellä meillä maalla hiljakkoin ja siellä vastaani tuli iso korsto harmaantunut parta, pipo päässä kumisaappaat kokoa 50 jalassa joka tunsi heti minut ja alkoi kyselemään kuulumisia. Minä oitkään ihmettelin kukahan se mahtaa olla ja lopulta se selvisi: naapurin poika, viikkoa vanhempi kuin minä, samalla vedellä kastettu heidän pirtissä. Koulussa se istui takanani pulpetissa. Nyt se viljelee kotitilaa, hoitaa metsää ja riistaa ja lapsenlapsetkin jo isoja. Puhuttaessa kun se alkoi mainita sisaruksistaan nimeltä niin tajusin kuka se oli. Jos olisin tavannut sen esim. kaupungilla ja hän olisi vain tervehtinyt niin en kyllä vieläkään olisi tiennyt kuka oli.

Minusta yleensä sanotaan, että en ole muuttunut miksikään. Itse tiedän syyn. Pukeutumisessa joistakin kohdin olen jäänyt 70-luvulle. En pääse eroon minihameista, enkä istuvista jakuista, enkä osaa käyttää makkarankuorihousuja (toki purjelahkeisista olen luopunut). Tukka on ollut samoin 30:stä lähtien. Painoa on vain vähän noussut kovan kilvoittelun ansioista ja tyyli on sama maalainen tomeruus murteineen päivineen. Äänikin on sama, vähän poikkeuksellinen.

Näin vanhan tutun, enkä millään tuntenut ennen kuin kertoi. En pystynyt näkemään mitään muuta kuin hänen huomiota herättävän hattunsa. Tosiasiassa naama oli ihan samanlainen kuin ennenkin. Mitä jos kokeilisin samaa niin saisin vanhat koulukaverit yllättymään. Laittaisin vaikka tämän päivän nuorten käyttämän rintojenväliavoimuuden siten että se näkyy vaikka kaulassa on kymmenkertaisesti huivia kiedottuna.

Jokainen meistä muuttuu tavalla tai toisella, minä toivon et olisin muuttunut tai okeammin kehittynyt ns. henkisellä tasolla, tunnen itseni vieläkin ihan "teiniksi" noin henkisesti, hassuttelen, unelmoin ja ilakoin ihan kuin mikäkin "keskenkasvuinen" no joo sekin pitää paikkansa olen keskenkasvuinen vain 162cm pituutta joskus sitäkin oli 165cm, eikä tuota leveyttäkään painosta puhumattakaan ole matkalla mukaan tarttunut.
Vanhoja tuttuja tavatessa saan kuulla sinä et ole yhtään muuttunut, miten pysyt noin hoikkana, missäs sun rypyt ovat, no onhan niitä he eivät vain näe niitä kun näkö on huonontunut jne.
En kerro tätä siksi et en olisi muuttunut olen toki, kaikkihan me muutumme mut emme ulkoisesti niin paljon etteivät entisten aikojen tutut tuntisi jos jossain sattumoisin kohdattaisi, kuten hiljattain metrossa minua vastapäätä tuli istumaan ( arvioin noin 60 kyppinen) "rouvamaisen pyöreä" nainen joka katsoi minua hetken ja sit kysyi oletko se ja se kun vastasin myötävästi ja yritin muistelle kuka tämä henkilö oli hän esitteli itsensä, hän oli minua 5v vuotta nuoremman siskoni koulukaveri en todellakaan olisi häntä tunnistanut hän oli muuttunut, ihan kauniisti vanhentunut mut todellisuudessa vielä alle 60 kymmppinen nainen.

Ei itse huomaa muutosta kun näkee naamansa peilistä päivittäin.
Olen ainakin lyhentynyt ja painoakin on jonkin verran enemmän kuin kolmekymppisenä. Naama on säilynyt aika hyvänä ikäisekseni, eikä painoakaan ole häiritsevästi.
Henkisesti olen muuttunut paljon, olin hiljainen, eräät sanoivat ylpeän näköinen nuorempana, johtui vain siitä ei tuntunut olevan mitään sanottavaa. Nyt osaan olla räväkkä, minuun saa helposti kontaktin, kuitenkin vain liukenen pois jos joku alkaa tulla liikaa reviirilleni. On muutama nuoruuden ystävä joiden kans ei enää olisi mitään yhteistä.
Poikani koulukaveri pysäytti autonsa viereeni mökkitiellä kävellessäni, kysyi mitä kuuluu ja sanoi lempinimeni.
Ajattelin kuka tuo keski-ikäinen tyyppi oikein on. Ei auttanut kuin kysyä, hän kävi meillä vielä teini-iässäkin lähes päivittäin.
Oli ikäistään vanhemman näköinen.
Monessa ikäisessäni on jotain kaukaisesti tuttua, saa miettiä pitkään kuka tuokin on.

Yleensä se menee niin, että muut vanhenee kauniisti tai vähemmän kauniisti ja itse sitä vaan vuosikymnenestä toiseen pysyy samanlaisena hepsankeikkana kuin nuorena.
On se kyllä outoa, miksei minulle ole käynyt niin.

Arvasin tuon tunteen, jota koit vieraillulasi. Siis minulle kävi melkein samoin vuosien jälkeen. Mieheni tunsi kaikki, koska hän oli siellä usein, mutta minut tunsi vain henkilöt äitini ulkonäöstä ja mieheni vaimosta? Minä tunsin melkein kaikki?

Jotenkin huvittava on tuo juttu, kun lapseni kävi jotain "meikkitaiteilijan" kurssia ja hän maskeerasi minut vanhaksi. Niin lähetimme äidilenikin tuon kuvan ja hän ihmetteli, koska minusta on tullut tuon näköinen? Nyt olen minä sen näköinen?

Todella mielenkiintoisen kohtauksen sain aikaan, kun menin työpaikalleni esiintymään potentiaalisena asiakkaana ja minua palveltiin hyvin. Johtaja, piru`vieköön pilasi homman, kun huomasi tyttäreni oli siellä, että täytyyhän äidinkin olla täällä? Pakko oli tulla esiin , mutta johtaja sanoin, että maskeeraa hänestä seuraavan kerran samanverran nuorempi?DDD

Minulle sattui joitakin vuosia sitten seuraavaa: olin kaupassa veljeni vaimon kanssa kun juttelemaan tuli mies jonka veljen vaimo tunsi hyvin. Juttelivat tuttavallisesti niitä näitä mutta mies katsoi koko ajan minua. Mietin että pitäisikö minun tuntea hänet mutta hänessä ei ollut mitään tuttua. Aikansa juteltuaan mies sanoi minulle että Pirjohan se siinä on, onpa hauska nähdä pitkästä aikaa! Tuli, kätteli ja halasikin siinä. Ja minunlla ei ollut harmainta haisuakaan kuka hän oli! Oli pakko sanoa että anteeksi nyt mutta kuka sinä olikein olet. Kyllä nauratti kun selvisi että oli entinen naapurin poika jonka kanssa joskus nuorena oli jotain vipinääkin...

Nuoruudenkaverit on nuoruudenkavereita.
Silloin oli kaikilla samat mielenkiinnonkohteet. Ny kun elämää on takana, ja jokaisella omanlaisensa, niin mielenkiinnonkohteet on niin erilaisia, että harvemmintavattujen kanssa on vaikeaa löytää yhteistä säveltä.
Jostain syystä kuoluaikaisten, nykyisin naisten kanssa nämä tapaamiset sujuvat luontevammin kun samanaikaisten miesten kanssa.
Aika kulkee, ja tuo uudet tuttavuudet, en kyllä haikaile entisten perään.
Ei tarvii kuunnella turhanpäiväisiä kysymyksiä, miten menee, joko oot eläkkeellä,, eikä tarvii muistella liki 50 vuoden takaisia alkoholikokeiluja, kiljuntekoja ja muita nollabudjetin virityksiä.
Pannaan tähän lopuksi vielä oikein kauniisti, että minulla ei ole pienintäkään halua tavata entisiä kavereita.

Minä olen syntynyt vanhana joten ei muutosta vissiin hirviänä vielä.

Eipä ole tullut vastaan entisiä koulukavereitani, syystä kun jäivät toiselle paikkakunnalle meidän muutettua ollessani jotain viistteist, ja ei varmana minua kukaan heistä tuntisi samalta näöltä; tuttujakaan vuosikymmenien takaa ei ole tullut vastaan - tai en ole tunnistanut heitä.

Olisi kyllä jännittävää nähdä joku silloinen 15 -vuotias, minua ei kyllä tunnista enää silloiselta näöltä, olen mie siksi jo rupsahtanu :(

Minulla on ystävä, entinen koulukaveri, jonka kanssa olemme pitäneet yli 40 vuotta yhteyttä. Välillä oli vuosia, jolloin emme kuulleet toisistamme. Hän ja hänen miehensä on käynyt meillä kylässä pari kertaa vuodessaja toisinpäin. Meillä on aina ruokavierailut eli yritämme tarjota jotain uutta itsetehtyä murkinaa.
Tähän ystävään voin myös luottaa ja voimme keskustella niinkuin asiat on. Eipä sitä kaikkien kanssa avaudu tai keskustelu on pinnallista kursailua. Muutoin ne kouluajat on siellä jossain kuten alkaa olla työelämäkin eli en haikaile.

Alkoholi on vienyt yhden ystävän, niin pahasti että luonne muuttui. Voi olla häpeäkin takana, tai jotain syyllisyyttä.

Tapahtunut silloin tällöin että nuoruuden ystäviä kävelee sattumalta vastaan kymmenien vuosien jälkeen. Yleensä tunnistetaan toisemme. Ikä on muuttanut ulkonäköä, mutta joistakin piirteistä alkaa muistumaan nimikin juttelemisen aikana. Jos ei muistu, kannattaa kysellä.

Minulla meni 17 vuotta kotipaikkavierailujen välillä ja sill'ä aikaa ehti moni ihminen muuttua fyysisesti ja etenkin oma muisti kuormittua lukemattomien uusien ihmisten tapaamisesta. Aivokapasiteetti kun on vain mitä on. Se ehkä selittää sen että kaikkien niiden vuosien jälkeen kun kotikaupunkiini palasin ja hiukan paikalla vilkuilin kun valtakatua mä astelin niin siellä muukalaiset katsoivat minua silmiin tai ohi ja mitään laulua ei soinut.

Elämäkokemus ja eletty elämä näkyy ja kuuluu ja se on hyvä.
Omia opiskelukavereita kun tapaa niin kivointa on juuri se, kuinka lähellä vielä ollaaan toisiamme, vaikka vuosikymmenet muuten ovat erottaneet. Kuin eilen olisimme nähneet viimeksi.
Olisi vähän outoa jos ei muuttuisi mihinkään suuntaan. Varsinkaan jos ajatusmaailma olisi pysynyt samana kuin vuosikymmeniä sitten. Elämä on meitä jokaista kuljetellut erilailla ja on ihanaa kulla kuinka ja miten olemme selvinneet kolhuista, joita jokaisella on elämässä ollut.

Olen iässä, jossa muutokset voivat olla hyvinkin sairauden piikkiin pantavia, muisti pettää ja alshaimerit sun muut vaanivat jo nurkan takana. Ne muutokset ovat rajuimpia ja jotenkin surullisen lopullisia, koska silloin ihminen muuttuu ja lopulta katoaa jonnekin, vaikka kuinka hakisit sitä vanhaa ystävää siitä ihmisestä , niin ei vain löydy mitään.

Yksi asia mistä olen tunnistanut entisajan tuttuja, on ääni, se paljastaa kaiken ja puherytmistä viimeistään tunnistetaan..

Sain yhteyden kaukaiseen sukulaiseen ja lapsuuteni kaveriin, saman kylän tyttöön. Emme ole tavanneet, mutta juttelimme puhelimessa puolitoista tuntia. Ei olisi tunnistanut äänestä ja kyllähän siinä koki että ihan eri ihminen puhuu. Yhteisiä muistoja oli säilynyt samanlaisina, mutta elämä muovaa paljon 45 vuoden aikana. Emme olleet lapsenalaan ihan bestiksiä, mutta samoissa leikeissä ja kuvioissa pyörittiin. Vaikuttaa että tällä hetkellä se yhteisin juju löytyy vakaumuksen puolella. Ymmärrämme toisiamme saman uskon pohjalta.