Pinnallisuus ja turhmaisuus

raamatun mukaan maailman älykkäimmän ihmisen mielestä turhuus oli ihmisen elämän tarkoitus...
eli on maailman älykkäintä olla turhamainen

Ei se älystä kerro vaan siitä ettei ole sielua...

Minusta tämä nykyelämämme on liian vaativa. Kiire kuluttaa ihmisiä ja ihmissuhteita. Kun muistan omaa lapsuutta, ei juuri kellään ollut kiire. Aina oli aikaa istahtaa juttelemaan ja käydä kavereiden kanssa vaikka syömässä. Mihin tämä kestävyysvaje lopulta johtaa? Pinnallisuuteen, koska ei ole mihinkään aikaa. Turhamaisuuteen, koska en ollutkaan paras tässä työyhteisössä tai "omassa" kaveripiirissä.

Ehkä jos koko elämä pyörii sen pinnallisuuden ja turhamaisuuden ympärillä. Ihan eri asia on vain yksinkertaisesti saada iloa kauniista asioista. Ei siinä mitään pahaa ole.

Ehkäpä ennemminkin pelosta olla oma itsensä?

Jos laittutuu nätiksi ihmisten ilmoille mennessään niin se ei kerro turhamaisuudesta välttämättä. Se voi olla myös osoitus kunnioituksesta. Siitä, että halutaan näyttää huolitellulta ja hoidetulta ihmisten silmissä. Vieraiden ihmisten kanssa keskustellessa kannattaa yleensä keskittyä pinnallisiin aiheisiin, joihin toisen on helppo vastata. Ei hyvänpäivän tutun kanssa tarvitse keskittyä mihinkään syvällisiin keskusteluihim.

Pinnallisella ja turhamaisella ihmisellä on edes illuusio tarkoituksellisuudesta ja hyvästä. Realistisella ihmisellä ei ole. Ei ole ollenkaan itsestään selvä, että syvällisellä olisi helpompi elämä itsellään, tai että hän voisi olla empaattisempi muita kohtaan.