En tiedä mitä haluan tehdä elämälläni

Olen 22-vuotias ja juuri tajunnut että olen elänyt elämääni sukuni standardien mukaan, kuuntelematta omaa ääntäni (jonka olen hukannut ja yritän etsiä tällä hetkellä). Sukuni on erittäin päämäärätietoinen, itsepäinen ja omasta mielestä tietävät kaiken mikä on parhaaksi minulle. Jos en tehnyt asioita heidän mielikseen lapsena, sain hirveät torut ja minua ei kuunneltu koskaan, omia halujani aina vähäteltiin ja halusin vain kuulla että he ovat ylpeitä minusta, joten tein kaikkeni jotta onnistuisin elämään heidän standardeille. Veljeni onnistuivat kaikessa täydellisesti (he tekivät paljon töitä kaiken eteen, ja rakastan heitä, minulla ei ole mitään heitä vastaan), ja sain kuulla etten itse koskaan olisi yhtä viisas/hyvä missään kuin he (tai muut sukulaiseni).

Nyt kun olen kanditutkintoni viimeisellä vuodella, minulle selkeni yhtenä yönä muutama kuukausi sitten ettei tämä elämäntyyli mitä he haluavat minulta ole sitä mitä haluan. Olen tajunnut että mitä tahansa teen, he eivät ole tyytyväisiä minuun ja olen alkanut hyväksyä sen. Olen kamppaillut viimeiset muutama kuukausi siitä että mitä ihmettä haluan tehdä työkseni, koska nykyinen suuntani ei ole todellakaan sitä mitä haluan itselleni, ja haluan tehdä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. Ainoa mitä muistan omista haluistani, mitä halusin pienenä siis tehdä työkseni aikuisena, oli omistaa kahvila, tai pieni leipomo. Tämä hieman lämmittää sydäntäni ajatella jos se onnistuisi, mutta minua pelottaa onko se todella mitä haluan. En muista enää mitään muuta mistä pidän, olen viimeisen kahden kuukauden aikana alkanut kuunnella omaa päätäni ja alkanut tunnistaa vanhaa minääni ja sitä miten olen muuttunut mieltymyksissäni. Olen unohtanut kaikki vanhat haaveeni, mutta lukiessani erittäin vanhaa päiväkirjaani, löysin että kahvilan(konditorian omistaminen oli asia mistä rakastin haaveilla.

En ole puhunut sukulaisilleni, muuta kuin vanhemmilleni, joiden mielestä minun pitäisi tehdä asioita mitä minä haluan, nyt kun olen viimeinkin avautunut heille näistä mietteistäni (en ollut lapsena puhunut tästä ja kaikki näistä pettymys-keskusteluista olivat aina kun vanhempani, ja veljeni, eivät olleet paikalla).

Olen hieman hukassa, ja mietin onko kellään ollut samankaltaista oloa/tapahtumaa, eli hukannut oman tiensä, eikä tiedä täysin miten kuunnella itseään, tai löytää itsensä?