Projektin aloitus

oli tavallaan täysin turha, koska minulla ei ollut mitään tarvetta löytää edes ystävää elämääni. Enkä todellakaan pidä siivoamisesta, enkä muistakaan kotitaloustöistä kuin sen verran mitä omassa kodissani teen ja joskus harvoin auttaessani lähisukulaista! Siksi olisi ollut välttämätöntä kysyä minulta, mitä tulevaisuudeltani haluan! Ei kenelläkään ollut oikeutta olettaa, että olisin joku Laupias samarialainen, jonka elämäntarkoitus olisi auttaa muita kuin lähisukulaisiaan? En ole koskaan kokenut sen roolin olevan minulle millään tavalla tärkeä! Menetin kaiken hyvän elämästäni menetettyäni vakituisen, minulle äärimmäisen rakkaan työpaikan ja minulle rakkaat työkaverit! He jotka projektin aloittivat olivat täysin ymmärtämättömiä siitä, kuinka tärkeää on aina kysyä henkilöltä itseltään miten hän näkee ne asiat jotka tekisivät juuri hänen elämästään sellaisen, että hän kokisi elämänsä olevan juuri hänen näköistään! Minusta tehtiin ikäänkuin väline, joka auttaisi toisia ihmisiä voimaan paremmin, mutta ei ollenkaan huomioitu sitä tekisikö auttamistyö minut onnelliseksi! Sitä se ei todellakaan tekisi! Jokainen voi itse mielessään ajatella, miltä heistä tuntuisi kaikki se mitä minulle tapahtui ilman lupaa aloitettuun pakko-osallistumiseen kautta rantain kertomiseen! Se ei tuntunut koskaan hyvältä, ei yhtenäkään päivänä. Ainoa paikka missä sen hyväksyin oli minulle rakas työpaikka!