Tarina joka ei toivottavasti pääty.

Kyllä aivan oikein. Huumausaineita.
Jossain kohdassa eksäni tutustutti minut niihin ja monesti korvasimme niillä juhliessamme alkoholia. Ei ne vieraita juttuja olleet aikaisemminkaan, mutta en itse ollut niitä aiemmin kokeillut.
Alkoholista tuli paha olo ja krapula, kun taas huumausaineet toivat energiaa ja auttoivat jaksamaan sekä korostivat tunteita, monesti hyviä.
Itselläni oli tiukka linja jossa vaadin itseltäni etten koskaan nauti huumeita muuttaakseni olotilaani ja tämä toimi pitkään.

Mutta koska tämä viihdekäyttö jatkui joitain vuosia myös toleranssit kasvoivat ja huomasin myös oireita varsinkin tunteiden hallinnassa ja tämä jos mikä on varmasti ollut osasyynä myöhemmin ilmenneissä ongelmissa.

Takaisin ankeaan arkeen josta en meinannut millään saada otetta ja painostavat ajatukset lopullisesta päätöksestä olivat enää jäljellä. En enää syvältä kuopastani nähnyt edes lapseni kasvoja.

Lopulta yksi ihminen kaveripiiristämme otti yhteyttä ja totesi että nyt on mennyt jo niin monta kuukautta etten ole käynyt missään, että minun on pakko lähteä mukaan.

Vastustelin, en kaivannut juhlia.
Liput juhliin oli hankittu jo hyvissä ajoin edellis vuonna jotka olin unohtanut täysin, olihan meidän tarkoitus ex avovaimon ja ystävien kesken lähteä porukalla.
Kaverini sai minut vakuutettua että viikonloppu muissa maisemissa tekisi hyvää ja lähtö olisi seuraavana päivänä.

Matkasimme toiselle puolelle suomea ja aloimme nostaa juhlatunnelmaa ja pahaa oloa purkaakseni soitin ex avovaimolle joka oli puhelimessa hieman huolissaan ja syystä.

Ilta alkoi alkoholilla josta siirryimme hyvin nopeaan hieman vahvempiin aineisiin ja useampiin eri sortteihin.
Oli sitä ja tätä sen suuremmin erittelemättä ja aivan liikaa.

Lopulta kaverini tarjosi minulle sokeripalaa jota katsoin kysyen mitä tää on, kaverin vain vastatessa "se on happoo".
Happo eli lsd eli lysergihapon dietyyliamidi.

En ollut koskaan aiemmin kokeillut, kuullut kyllä juttuja aina ala-asteelta lähtien kuinka joku oli hypännyt ikkunasta lentäessään tai kaverista joka oli kuorinut itsensä kuin appelsiinin tätä kokeillessa.
Mietin useamman kuukauden itsetuhoisissa ajatuksissa rypeneenä, ettei minulla ole mitään menetettävää ja otin sokeripalan suuhun johon se suli.

Ilta oli ollut hieman sekava eikä millään tuntunut olevan väliä, mutta nyt löysin itseni tanssilattialta hymykorvissa ja iloisena, jotain alkoi siis tapahtua. Näkyi värejä, liikkuvia muotoja ja sisälläni oli rauha, kuinka ihmeessä yks sokeri pala muutti oloani näin paljon.

Lopulta havahduin selältäni makaamasti tuijotellen tähti-taivasta. Vierestä nousi ylös pariskunta joka hymyili minulle ja samassa huomasin että masennukseni oli poissa. En saanut pahoista ajatuksista edes yrittämällä kiinni ja tajusin löytäneeni jotain millä pystyisin ohittamaan masennuksen luomat mielen muurit ja voisin käydä töihin parantamaan itseäni. Samalla tämä merkillinen aina kertoi minulle etten tarvitse huumeita enkä alkoholia elämääni ja lopulta voisin myös luopua tästä uudesta työkalusta.

En ihannoi huumausaineita enkä edes happoa.
Mutta minun tarinaan se toi sillä hetkellä pelastuksen, en kokenut tarvetta vastustaa sen minulle näyttämiä mahdollisuuksia hyödyntää sitä tulevalla tielläni.

En ole sittemmin juonut tippaakaan alkoholia enkä käyttänyt huumausaineita (pois lukien psykedeelit)


Uusi alku.

Palattuani takaisin pitkän viikonlopun jälkeen olin kuin uusi ihminen. Ajatus kulki ja olin hyvin vireä, alkoi paranemiseni.

Aloitin aika-ajoin suorittamaan hieman rituualinkin omaisia henkilökohtaisia terapia sessioita, joissa nautin yksin kotona happoa kuunnellessani musiikkia.

Halusin tietää itsestäni ja mielestäni lisää.

Matkat näyttivät minulle missä olen poikennut polulta tai tehnyt aivan vääriä valintoja.
Halusin tietää lisää ja kaivautua syvemmällä omaan psyykkeeseeni ja päätin isontaa annosta.

Matkakertomus:

Olin ottanut tavakseni valmistella tulee (happo)matkaa muutamia päiviä etukäteen syömällä kevyemmin ja nesteyttämällä itseäni.
Vihdoin ilta koitti. Olin kotona seurassani koirani ja kuuntelin musiikkia samalla ottaen isoimman annokseni koskaan.

Kului vartti ja toinenkin, aloin kokea kylmänväristyksiä ja haukoittelua ja humps! Yhtäkkiä huomaan olevan omassa päässäni valtavassa tilassa joka on täynnä ovia.

Ovet liikkuvat ja ensimmäinen ovi pysähtyy kohdalleni ja aukeaa.
Astun keskelle uusintoa elämäni tilanteesta jossa satutan toista. Jouduin toistamaan tilanteen kunnes olen ymmärtänyt tekemäni vääryyden, ovi sulkeutuu ja eteen lennähtää toinen josta avautuu toinen vastaava tilanne taas samalla kaavalla.

Käy tilanne läpi kunnes ymmärrät toimiesi seuraukset kuinka ihmisiä on sattunut. Ovet ovien perään näyttävät pätkiä elämästäni ja huomaan itkeväni kivusta, en omasta vaan muille aiheuttamastani, nyt sain sen kokea itse.

Tilanteet toistensa jälkeen muttuivat kivuliaammiksi ja tuskallisimmiksi kunnes koitti viimeinen ovi.

2/-

Astuin sisään vanhaan parisuhteeseeni ja tätä kirjoitteassa käyn sitä läpi uudelleen.
Ensimmäiseen oikeaan parisuhteeseen, olin toki ihastunut, pussaillut ja harrastanut seksiäkin aiemmin, mutta en kokenut näin syviä tunteita ketään kohtaan.
Olin nuori enkä vielä poikaisena tiennyt (tiedänkö täysin vieläkään) mitä tein ja kuinka paljon tekoni voisi toista satuttaa. En myöskään tiennyt mitä halusin elämältä, tapasimme ollessamme samassa ammattikoulussa. Hän oli kaunis, monien tavoittelema. Itse näytin lähinnä Harry Potterylta. Kuulin hänen eronneen poikaystävästään ja 16 vuotiaan ennakkoluulottomalla itseluottamuksella marssin tuon päätä pidemmän vanhemman pojan luo ja kysyin tytön puhelinnumeroa, olinhan mielestäni tytöltä saanut jo useammankin hymyn.
Hän nauroi, mutta antoi numeron kuitenkin.

Pistin yhtenä iltana viestiä numeroon ja yllätyksekseni sain huomata hänen todella huomanneensa minut ja tästä alkoi suhteemme joka kaiken kaikkiaan kesti on-off seikkailuineen Lähemmäksi 5 vuotta. Tämän ymmärrän nyt myöhemmin myös vaikuttaneen mieleni kehitykseen valtavasti.

Se oli teini-rakkautta kuumaa ja tunteikasta sekä itsetuntoa nostattavaa, olin paras ja pystyin tehdä mitä vaan.
Ja valitettavasti teinkin, petin kerran, petin toisenkin...
Lähdin kun en uskaltanut kertoa, minuun sattui.
Palasimme yhteen vain erotaksemme taas. Molemmilla oli muitakin kumppaneita välissä, mutta jokin veti meitä puoleensa. Hänkin petti toista kumppaniaan kanssani.

Ja sitten hän tuli raskaaksi. Hän seurusteli jonkun muun kanssa mutta kertoi olevansa varma isyydestäni ja minä uskoin. Hän ei halunnut lasta pitää vaan päätyi aborttiin ja kutsui minut mukaan, EN MENNYT. Ja tämän sydäntäsärkevän kivun sain kokea... Se sattui kuin sata viiltävää veistä ja sattuu edelleenkin.

Olin jonkin aikaa tämän jälkeenkin hän kanssa on-off leikkejä.
Pidimme yhteyttä mutta elämä tuntui vievän minua mennessään, päädyin poriin opiskelemaan kun yhtäkkiä minusta tulikin isä ensimmäistä kertaa tästä lisää myöhemmin...

Hän tapasi jopa pienen poikani, tämän jälkeen yhteydenpito väheni, emme nähneet, mutta soitin hänelle aika-ajoin vielä useamman vuoden puhtaasta katumuksesta ja häpeästä. Halusin tietää että hän on kunnossa kunnes lopulta lopetin kun tapasin tarinan ensimmäisen naisen.

Matkani tältä kerralta oli tulossa päätökseen ja miten paha olo minulla olikaan. En ollut tajunnut aiheuttamaani kärsimystä.
Lähetin hänelle viimeisen viestin facebookin kautta ja tein sen mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten, kerroin tarinaani niin hyvin kuin siihe asti osasin ja pyysin syvästi anteeksi kaikkea aiheuttamaani pahaa oloa. Lopuksi poistin hänet kavereistani vapauttaen meidät molemmat samalla tajuten kuinka paljon olinkaan satuttanut myös itseäni...

Tämä vaikuttaa psyykkeeseeni vielä tänä päivänä ja on varmasti yksi masennukseeni vaikuttavista tekijöistä vaikka nämä asiat olen yrittänyt antaa itselleni useaan kertaan anteeksi.

Jos tämä sattuu silmiisi ja tunnistat itsesi. ANTEEKSI, olin p****a ihminen.

Luin kirjoituksesi, ja onhan sinulle näköjään sattunut ja tapahtunut.
Eniten olet tehnyt tuhoa omalle itsellesi, et ole arvostanut itseäsi, et ole uskonut itseesi, olet vai syyllistänyt itseäsi.
Usko pois, kun sanon, että et ole paska ihminen.
Se juuri on ongelmasi, kun pidät itseäsi paskana.
Yritä opetella tykkäämään itsestäsi, hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet.
Jokainen sössii joskus elämässään, mutta miksi niistä pitäisi kantaa kamalaa syyllisyyttä. Jos niin tekee, niin varmasti masentaa.
Anna itsellesi anteeksi menneet ja ala uskomaan ja luottamaan tulevaan, ja ennen kaikkea itseesi.
Mielestäni kirjoitit hyvää, mielenkiintoista tekstiä. Alkuun mietin, jaksanko lukea kaiken, mutta hyvä, että jaksoin.
Kaikkea hyvää sinulle, nyt ja tulevaan!

Jatkoin näitä omia "terapia"istuntoja niiden aina vaan näyttäessä uusia epäkohtia elämästäni.
Näin tekojeni seurauksia ja vanhojen huonojen valintojen vaikutuksia ei pelkästään itseeni, mutta myös läheisiini.
Ymmärsin ihmisten myös minulle tehdyt vääryydet ja osasin niitä antaa anteeksi.
Henkisen hyvinvoinnin lisäksi ajatukseni muuttuivat myös valtavasti oman fyysisen hyvinvoinnin parantamiseksi, ruokavalioni muuttui terveellisemmäksi ja omaksuin jopa uusia tapoja venytellä.
Ymmärsin paremmin näiden valtaisan yhteyden hyvinvointini edistämiseksi.

Voin kokoajan vain paremmin ja paremmin. Tein itselleni tärkeitä ja rakkaita asioita, monet jo pitkältä lapsuudesta asti kaivettuja sekä kokeilin myös paljon uusia asioita.
Nautin elämästä tavalla mitä en ollut aiemmin kokenut ja energiani alkoi myös huokutella ympärilleni uusia mahtavia ihmisiä, joista moni on vielä tänä päivänäkin osa elämääni ja samalla pystyin kokoajan vähentämään tämän hieman kyseenlaisenkin työkalun käyttöä.


Hyppäys nuoruuteen.


Urheilu tai oikeastaan vaan mikä tahansa liikkuminen tuntui hyvältä ja tämä on varmasti yksi isoimmista syistä miksi masennukseni ei näyttänyt elon merkkejä nuoruudessani.

Liikuin valtavasti, pelasin jalkapalloa ja jääkiekkoa joka päivä sekä harrastin jos jonkin näköisiä aktiviteettejä harvoin pysähtyen pitkäksi aikaa paikoilleen.

Valtavan suuri kiitos tästä aktiivisuuden kannustamisesta ja ylläpitämisestä kuuluu vanhemmilleni, tiedän ettei se varsinkaan 90-luvun laman aikaan ollut mikään itsestään selvyys.

Näihin aikoihin aloin omien muistikuvien mukaan kuitenkin oireilla ensimmäisiä kertoja.

Tunteen purkaukset. Anteeksi äiti se sulkapallomaila siellä rannalla.

Lähinnä yhtäkkiset raivon puuskat, en ymmärtänyt mistä ne tulevat tai johtuvat. Jouduin tappeluihin ja yhteen sellaiseen myös loppui yksi lapsuuteni kaverisuhteista.

Olin hänelle raivoissani osaamatta ilmaista miksi. Olin mustasukkainen, näen sen täältä kauempaa nyt. Hän oli alkanut viettämään aikaa muiden kuin minun kanssa ja olin jäämässä yksin ulkopuolelle. En vain osannut toimia muulla tavalla, kukaan ei ollut minulle opettanut keinoja tarkastella tunteitani. En tainnut silloin edes vielä tietää mitä ne olivat ja raivoisa käytös oli jotain jota olin valitettavasti nähnyt läheltä.

Nimittäin kotona. Syyt osaan itsekin päätellä näin jälkikäteen ja joitain syytöksiä muistan myös selvästi huudetun. Se oli pelottavaa aikaa ja valitettavan usein toistuvaa.
Mutta rohkeutta sen kaiken pelon sisällä pienessä pojassa silti asui kun useamman kuin kerran jouduin äitiäni auttamaan isän raivokohtauksien vallassa jopa joskus isääni lattialla takaapäin kuristaen.
Väkivalta oli astunut todellisuuteeni. Jossain kohdassa muistan äitini myös lähteneen kotoa pois tämän seurauksena.
Tilanteet sittemmin kotona rauhoittuivat varmasti osaltaan alkoholin ja rahahuolien hieman vähennyttyä ja vanhempani asuvat edelleen yhdessä nykyään jo eläkkeellä.

Tästä iso hatunnosto, heille ei helpoimpia eväitä elämään annettu silti kuitenkin asiat ovat saaneet sovittua ja jatkaneet elämäänsä yhdessä.

Kodin tapahtumien lisäksi minua kiusattiin niin koulussa kuin vapaa-ajalla jos vaan vääriin tyyppeihin satuin törmäämään.
Minua uhattiin jopa väkivallalla kun yksi näistä sai tietää olleeni ihastunut samaan tyttöön, eikä pieni mieli ymmärtänyt asia yhteyttä ollenkaan.

Kiusaamiseni jatkui aina ammattikouluun saakka, mutta sen käsittelyyn olin saanut apua todella yllättävästi jo ala-aste ikäisenä. En muista oliko kiusaamistani koskaan sen enempää koulun tai vangempien puolesta käsitelty, koska itse en siitä kenellekään puhunut.
Mutta yhtenä iltapäivänä maailmani muuttui, kun koulusta lähtiessäni minun kaverin äiti näki tapahtumat ja riensi lohduttamaan itkevää poikaa.
"Ne kiusaa sinua koska ovat kateellisia sinulle" kuului sanat jotka vielä tänä päivänä muistan selvästi.

Se oli totta, valtavan urheilu innostukseni johdattamana olin hyvä oikeastaan ihan kaikessa mitä tein ja lähes aina paras kaikista niin pallopeleissä kuin hiihdossakin. Minun joukkue voitti aina, sain mitaleja ja voitin koulussa sekä sen ulkopuolella kilpailuja. Mutta monia se varmasti harmitti ja vastaavasti kuin itsellä ne tunnetaidot olivat heillä myös olemattomat.

Urheilusta ja liikunnallisuudestani saan kiittää siis paljoa. Se on toisaalta luonut minulle todella hyvän itsetunnon sekä taistelija luonteen, mutta uhmakkaana nuorena myös tuonut mukanaan sen varjopuolia yhdistettynä hieman raivokkaaseen ja äkkipikaiseen luonteeseen.

Kuten aiemmin mainittua kiusaamiseni jatkui vielä ammattikoulussa vaikka sitä kävinkin aivan uusien ihmisten seurassa, jokin minussa veti puoleensa kiusaajia. Ehkä pieni kokoni, ehkä kaikessa hyvin pärjääminen en tiedä.
Mutta kuten kaikki muukin tässä elämässä sekin tuli päätökseensä lopulta.

4/-

Olin tosiaan nähnyt ja kokenut väkivaltaa, mutta silti sattuminen pelotti. Se vaikutti myös osaltaan siihen että ensin harrastuksistani jääkiekko alkoi jäädä vähemmälle, kiinnostukseni hävisi. Olimme siirtyneet ikäluokkaan jossa fyysinen kontakti oli sallittu, se pelotti olinhan pienikokoinen ja aiemmin jopa joutunut sairaalaan tikattavaksi lyödessäni pääni pahasti laitaan taklauksen johdosta.

Yhtenä iltapäivänä ammattikoulusta kotiin kevytmoottoripyörällä ajeassani jouduin onnettomuuteen jossa alkoholin vaikutuksen alainen kuljettaja kääntyi yllättäen eteeni.
Sairaalassa hajonnut polveni operoitiin ja sain ortopediltä myöhemmin kylmäävän lausunnon, en voisi jatkaa jalkapallon pelaamista.
En halunnut riskeerata omaa kävelykykyäni ja näin jäi myös jalkapallo harrastuksistani pois. Lääkärin ohjeistama aloin kuntouttaa polveani sali-treenillä ja mikäs sen paremmin sopisikaan itsetuntoa ja testosteronia puhkuvalle, hieman äkkipikaiselle nuorelle aikuiselle paremmin.

Sitten tuli se iltapäivä. Lähdimme luokasta kohti parkkipaikkaa ja autoja kohti, olimme siis jo 18-vuotiaita ja viimeisellä luokalla.
Huomasin isäni hieman pölyisen auton jolla sain käydä koulussa töhrityn irvokkailla kuvilla ja sanoilla tekijän samalla nauraessa taustalla ja silloin napsahti.

Huomattavasti isompi kiusaajani oli hetkessä maissa ja tarkkaa kulkua tapahtumista en edes itse rekisteröinyt.
Loppuaikani koulussa minua ei enää kiusattu olin siis omasta mielestäni osoittanut olemassaoloni merkitykselliseksi ja itsetuntuno vain jatkoi kasvamista.

Äkkipikaisuuteni ja uhmakkuuteni aiheutti useasti kohtaamisia ja oikeastaan pahiten purkautui aina liikenteessä. Olin rattiraivo, sain sakkoja, ajoin poliisia karkuun ja useampaan kertaan "jouduin" jopa liikenteessä tappeluun, täysin itseaiheutetusti.

Join alkoholia myös kasvavissa määrin kuten suvussa on ollut tapana vaikka oli vannonut etten seuraisi isäni jalanjäljissä tällä tiellä. Ryyppäsimme ulkona kunnes aloimme eksyä täysi-ikäisyyden kynnyksellä baareihin ja clubeille. Filmi oli poikki useammin kuin riittävästi ja kahakoiltakaan ei vältytty.

Sitten tapahtui jotain. Istuin nauttimassa alkoholia Tampereen legendaarisella Senssillä ja huomasin kuinka musiikki alkoi minua liikuttamaan. Jokaisella ryyppyreissulla vähitellen ja vähitellen aina enemmän ja lopulta uskaltauduin jo itse tanssilattialla.

Aloin käydä ulkona muistakin syistä kuin vaan juomisen ilosta ja aloimme liikkumaan kaupungin öissä useammin myös autoilla. Ja thumps! Ajoin jonkun perään tuijotellessani ulkona liikkuvia naisia. Ja eikun karkuun ja tarkistamaan vauriot.
Ei mitään! Olin iloinen olihan auto isäni, ilmeisesti pehmeä puskuri oli antanut riittävästi periksi enkä asialle antanut sen enempää ajatusta kunnes muutaman päivän päästä puhelin soi.

"Poliisista päivää"  kuului jo niin tutuksi muodostunut lause, heillä oli varmaan tässä vaiheessa jo numeroni pikavalinnassa.
Peräänajettu oli nähnyt rekisterikilven ja matka jatkui poliisiasemalle, jossa odotti konstaapelin lisäksi tuon toisen auton kuljettaja nuori nainen. Hän esitti vaatimuksensa lääkäritarkastuksen kuluista jotka maksoin samoin tein pois mukisematta olihan minut saatu hyvin nopeasti selvitetyksi syylliseksi.

Asemalta pois lähtiessämme aloin naisen kanssa jutella ja huomasimmekin käyvämme melko ahkerasti ulkona samoissa paikoissa.
Päätimme alkaa käymään clubeilla yhdessä ja tämä muutti elämäni suuntaa valtavasti, hän oli nimittäin absolutisti.


Kääntyi täysin uusi lehti elämässäni. Osasta saan kiittää varmasti hamaan loppuun saakka ja osan huomaan varmasti aiheuttaneen hieman lisäongelmia psyykkeeseeni. Aloin tanssimaan selvinpäin. Olin urheilullinen ja liikkuminen tuli luonnostaan. Olin hyvännäköinen, hyvä suustani ja omasin valtavaksi kasvaneen itseluottamuksen. Mikään ei pysäyttänyt minua.

Aloin tulla tutuksi clubeilla ja huomasin kuinka hyvin tulin toimeen vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, en yhden en kahden vaan niitä tuntui riittävän eikä tuntunut edes että minun tarvitsi varsinaisesti tehdä mitään.
Pikaisia suhteita tuli ja meni, mutta ei mitään pysyvää. Jahtasin katoavaa kauneutta.

Lähdin opiskelemaan Poriin jossa elin viikot jatkaen samalla tyylillä kunnes IRC-galleriassa joku nuori nainen laittoi viestiä. Olimme samassa koulussa ja hän halusi tutustua.
Hän oli ihastuttava, olin liekeissä. Hän vaikutti miellyttävältä ja aloimme seurustella.

Se oli myrskyistä rakkautta! Välillä oltiin sokeasti rakastuneita ja välillä ravottiin toisillemme. Villi meno jatkui kaupungista toiseen kun muutin takaisin tampereelle hänen jäädessä poriin.

5/-

Mustasukkaisuutta...

Hän näki minun menevän puoleni olihan se yksi niistä piirteistä mikä minussa varmasti viehätti. Erillään ollessamme hän alkoi epäillä minua, olinhan kokoajan menossa jos jonkinlaisella porukalla ja ympärillä enemmän tyttöjä kuin poikia.

Olen aina tullut vastakkaisen sukupuolen kanssa paremmin toimeen ja naisia ystävinäni on ollut enemmän.
Mutta epäilevää mieltä ei ole helppo pysäyttää ja näin myös meillä suhde ajautui on-off tyyppiseksi vaihdellen rakkauden ja raivon välillä, mutta jotain siitä ensimmäisestä pitkästä parisuhteesta oli jäänyt alitajuntaan, en pystynyt pettämään aivan kuin olisin sen jo silloin tiennyt kuinka paljon sain sillä vahinkoa aikaan.

Hän halusi muuttaa Tampereelle yhteen kanssani, mutta parisuhteemme ailahtelevuudesta johtuen ilmoitin etten siihen suostu, mutta hän voi muuttaa kunhan ei tee sitä ainoastaan minun vuokseni ja näin tapahtui. Hän sai töitä ja muutti asumaan Tampereelle ja päätin antaa vielä yhden mahdollisuuden meille olihan meillä ollut asiat paremmin kun näimme useammin ja olimme yhdessä olleet jo useamman vuoden.

Muutin hänen luokseen, mutta ei asiat enää kääntyneet paremmaksi. Hän valvoi ja yritti kontrolloida tekemisiäni, soitti jopa useita kertoja päivässä töihini kysyen "missä oot". Ja kotona odotti usein huuto milloin mistäkin syystä, tein liian pitkän päivän töissä (olin alkanut yrittäjäksi) tai roskat oli viemättä.

Sitten se MEINASI tapahtua! Olimme käymässä nukkumaan kun hän alkoi jälleen huutaa jostakin ja naps! Olin jo lyömässä häntä kun joku takaraivossani huutaa SEIS! Pysähdyin, käännyin kannoillani ja menin keittiöön hegittämään raitista ilmaa ikkunasta.

En voinut jäädä tähän suhteeseen, kerroin hänelle mitä meinasi tapahtua, pakkasin tavarani muovipusseihin ja lähdin.
Säikähdin. Olen lyönyt ja minua on lyöty, mutta tähän vedin rajan. En voinut muuttua isäkseni.
Muutin työpaikkalleni ja nukuin sohvalla. En koskaan palannut enää siihen parisuhteeseen.

Tein töitä päivin juhlin ja tanssin öisin. Olin nuori, energinen eikä lyhyet yöunet haitanneet, joten sama ralli jatkui aivan kuin en olisi koskaan ollutkaan pois. Tanssia ja naisia. Muutin keskustan sykkeeseen, josta oli aina lyhyt matka joka paikkaan. Aloin myös opetella ja harjoitella itsenäisesti erilaisia tanssilejeja ja tyylejä. Se oli jotain mikä täytti vapaa-aikaani. Ostin videokameran ja suunnittelin ja kuvasin tanssivideoita .

Mutta se tuli nopeasti päätökseen yhtenä marraskuisena vloppuna kun kaverin syntymäpäiviä juhliessamme saavuimme yö-kerho Ilvekseen ja näin jotain äärimmäisen mielekiintoista.
Tyttö tanssilattialla, joka osasi tanssia.
Tuli tunne jota en koskaan aiemmin kokenut.
Sanoin ystävilleni "tää mun pitää katsoo" aivan kuin olisin tiennyt tulevan ja menin tekemään tuttavuutta.

Ja tästä alkoi pitkä suhteeni tarinan ensimmäiseen naiseen, nuoremman lapseni äitiin.

Nykyhetki

Lopetin juuri puhelun todella hyvän ystäväni kanssa. Hän soitteli kysyäkseen kuinka voin. Eilen olin häneen yhteydessä ja kerroin elämäni mullistaneesta tapahtumasta ja hän lupasi tarkistella vointiani aika-ajoin.
Siinä on hyvä ystävä, paras mitä tälläiseen tilanteeseen voi toivoakaan.
Hänen työnsä on hyvin liikkuvaista emmekä nää enää niin paljon, mutta hän on tällä hetkellä se ainoa jonka kanssa omaan hyvin syvän yhteyden ja voin keskustella kaikesta.
Olemme auttaneet paljon toinen toistamme maailman myllerryksissä.

Tämä on minulle harvinaista. Lukuisia kertoja elämässäni olen tullut jollain tapaa petetyksi ystävien sekä kumppanien toimesta ja minulle luottamus on aina ollut tärkein ominaisuus ihmisessä ainakin sen jälkeen kun sen itse menin rikkomaan hölmöyttäni nuorena.
Mutta se on varmasti se hinta pinnallisuudesta, jossa suurimman huomion saa aivan muut asiat kuin ne tärkeimmät mitä meistä löytyy sisältä. Se on minulle aika rankastikin elämä opettanut.
Olen oppinut olemaan luottamatta ihmisiin enkä helposti päästä uusia ihmisiä oman kuplani sisälle. Haluaisin, mutta aiemmat kokemukset ovat osoittaneet luottamuksen arvoisien ihmisten olevan harvassa.

Tätä kirjoittaessa mieli on tyyni, näiden asioiden kirjoittaminen tuntuu auttavan vaikka samoja asioita on olevinaan käynyt läpi aiemminkin eivät niihin kiinni jääneet tunnetilat ole irronneet täysin, tämä on uutta.

Kirjoitan aliaksen takaa koska tarinassa esiintyy ihmisiä joille en toivo koituvan mitään pahaa ja yritän muotoilla asiat siten ettei niistä ulkopuoliset pysty asioita välttämättä yhdistelemään, koska ajattelin tämän kirjoittaa julkisesti ehkä siinä toivossa että tämä avaa muille uusia tapoja ja mahdollisesti antaa uskoa omien asioiden käsittelyyn..
Olen myös muutamilta ihmisiltä saanut hyväksynnän tarinassa olemiseen.

6/-

Takaisin tarinaan ja vaikeaan asiaan.

Tämä ei ole tullut esiin ainoastaan omista "terapia" istunnoista vaan on ollut tummana tunteena jo pitkään.

Oma suhteeni vanhempaan lapseeni tai oikeastaan sen puute.
Olisinko voinut tehdä asioita toisin KYLLÄ! Mutta paljon oli myös asioita joihin minulla ei ollut päätös valtaa laisinkaan.

Tapasin lapsen äidin ollessamme ylittäneet täysi-ikäisyyden vain vähän aiemmin.
Suhteemme alkoi ja loppui nopeasti samoilla tavoilla kuin niin moni muukin suhteeni, nopeasti vaihtuvilla kumppaneilla.

Hän vaihtoi lennosta minuun ja lopuksi lennosta seuraavaan ja taas hieman on-offia joka on ollut teemana niin usein.
Se synnytti minussa myös uuden tunteen, mustasukkaisuuden.
Se oli sairasta, se oli hermoja raastavaa. Hän oli minun, miksi hän juttelee tuon kanssa? Mitä hän tekee tuolla?

En halunnut enää koskaan olla mustasukkainen. Jatkossa oli vaan helpompi lähteä suhteista ensin itse kuin tulla torjutuksi.
Tämä parisuhde rikkoi samalla myös yhden todella hyvän ystävyyden kun sain kuulla myöhemmin hänen olleen myös ystäväni kanssa. Luottamukseni oli rikottu.

Tälläisessä maailmassa en olisi toivonut lapseni syntyvän, mutta näin oli päätetty. Olin silloin Porissa opiskelemassa vasta 19-vuotias. Olin päättänyt lähteä seuraavana keväänä vaihtoon yhdysvaltoihin ja ajatukseni oli jäädä sille matkalle kun sain kuulla että minusta tulee isä.
En voinut lähteä, olin vihainen. Päätin tehdä oikein ja hoitaa velvollisuuteni. Menin sairaalaan katsomaan omaa lastani ja tästä hetkestä mieleeni tullut nimi on jäänyt itselläni lapsesta elämään, siltä hän mielestäni näytti.

Olosuhteiden ollessa kuvatunlaiset halusin kuitenkin varmistua ja dna testi suoritettiin joka isyyteni varmisti todeksi.
Olin valmis sitoutumaan lapsen kasvatukseen ja lastenvalvojalla asioidessamme lapsen edun vuoksi minut puhuttiin ympäri luovuttamaan äidille yksinhuoltajuus ja hän sai sanella ehdot.

Sain nähdä lastani ainoastaan joka toinen viikonloppu enkä alkuun edes sitäkään. Kuinka voisin lasta kasvattaa näin vähäisellä asioihin vaikuttamisella, en mitenkään.
Olin vain rahapossu, mutta olin myös huono isä. En kokenut olevani isä ja liian usein lapsen jätinkin omien vanhempieni huoleksi tanssahdellen itse pitkin clubeja ja juhlia.

Tätä jatkui aina siihen asti kunnes nuorempi lapseni syntyi. Minusta tuli isä! Se tuli yllättäen mutta kuitenkin se oli tavoitteemme. Olin valmis haasteeseen. Halusin myös alkaa viettämään enemmän aikaa vanhemman lapseni kanssa, mutta siihen en edelleenkään saanut vihreää valoa.

Lapsi alkoi ajautua teini-iän kynnyksellä ongelmiin ja aloin vaatimaan saada vaikuttaa enemmän hänen kasvatukseen nyt kun siihen omasin itsekin paljon paremmat edellytykset, minulla oli toimiva parisuhde ja toinen lapsi.
Lopulta muutamien vuosien vääntämisen jälkeen saimme virallisiin papereihin viikko/viikko järjestelmän jota loppuun asti noudatettiinkin. Ja tänä vuonna hän muutti ensimmäiseen omaan kotiinsa.

Silti suhteemme on vaikea. En omaa samanlaista yhteyttä häneen kuin nuorempaan johtuen varmasti näistä kasvatuksellisista haasteista. Yritän luoda yhteyttä pikku hiljaa paremmaksi, mutta se ottaa aikaa ja uudesta välimatkasta ei ole ainakaan apua. Anteeksi etten ole ollut parempi isä!

Tämä myös opetti paljon ja erottuamme nuoremman lapsen äidin kanssa vaadin lähivanhemmuuden itselleni, koska tiesin pystyväni olemaan reilu ja tasapuolinen päättäessäni asioista.
Ja tämä on toiminut todella hyvin. Elatusmaksuja en ota vastaan ja lapsi saa viettää aina viikon kummankin luona kerrallaan sekä pyrimme laittamaan kaikki kustannukset puoliksi.

Asumme jopa todella lähekkäin joten koulun, kavereiden, harrastusten ja ihan yleistenkin asioiden hoitaminen on älyttömän helppoa kun molemmat kodit ovat lyhyen kävely-matkan päässä. Olemme myös erittäin hyvissä väleissä.
Teimme molemmat asioita väärin, mutta olemme saaneet aikuismaisesti hoidettua asiamme tähän malliin KIITOS!

7/-

Tämän itsetutkiskelun ja uusien aisioiden kohtaamis aika oli todella inspiroivaa, löysin itseni monista paikoista ja kohtaamisista. Tiputin elämästäni valtavasti pois toksisia tapoja ja tyylejä tehdä asioita.
Tavalliset triggeröitymis tilanteet alkoivat väistyä ja mieli lepäsi. Liikuin paljon koirani kanssa ja meille kehittyi mitä ihmeellisin yhteys <3
Hän kulki mukanani minne ikinä matkani veikään. Kävimme keskusteluita. Mitä?

Emme ääneen tietenkään ettei muut kuulleet mitä juttelimme.
Ei vaan tämä yhteys oli telepaattinen ei tarvinnut kuin ajatella.
Monesta tämä saattaa kuulostaa vähintäänkin oudolta, mutta lähelläni olevat ihmiset tietävät tämän todeksi.
Hän on ollut paras opettajani tässä elämässä avaruus-veljeni.

Hän opetti minulle paljon kärsivällisyyttä ja hetkistä nauttimisen tärkeyttä. Elämän täys-muutokseni toi minulle myös täysin uusia tietoja ja taitoja. Kun aloin hy ödyntämään näitä saatoin kulkea koirani kanssa täysin ilman huolta ympäröivästä maailmasta, hän oli aina vapaana.
Toki julkisilla paikoilla kuten juna ja linja-autoasemilla hihna oli kiinnitettynä hänen pantaan mutta remmi vain lepäsi selän päällä, ei hänelle tarvinnut sanoa mitään. Riitti kuin ajattelit että mennään tonne tai tule tänne. Teimme kävelyitä joissa koira toimi ohjaajana ja kuljin vain perässä hänen päättäessä reitin ja pituuden. Olimme yhtä.

Mutta sillä yhteydellä oli myös hintansa. Se kaikki paha olo ja energia mikä minusta tämän muutoksen aikana lähti liikkeelle hän todennäköisesti erittäin empaattisena otuksena otti vastaan ja kantoi taakkanaan kunnes vointinsa alkoi huonontua. Hän ontui. Kävimme lääkärissä ja tuomioksi saimme tulehduksen nilkassa, mutta minusta se ei tuntunut siltä.

Kävimme muutama päivä myöhemmin kävimme keskustelua illalla, jossa jaoin ajatukseni ja kerroin että minulla on kaikki jo riittävän hyvin. Hän oli työnsä suorittanut ja vapautin hänet palveluksesta ja sanoen "voit jatkaa matkaa, me nähdään vielä uudestaan"
Seuraavana aamuna hän ei enää päässyt ylös lattialta.
Oli aika viimeisen matkan, lähdimme ex avopuolison kanssa viemään hänet nukutettavaksi.
Kantaessani tuota 60kiloa eläinlääkäriin tunsin vielä viimeiset lämmön rippeet ennenkuin hän pääsi jatkamaan matkaansa.
Häneltä löytyi useita kasvaimia ympäri kehoa, hänen ruumiinsa tuhkattiin ja tuhkat vapautin yhteen hänen lempipaikoistaan.

Parantumistieni on ollut hyvin henkinen, olen ymmärtänyt asioita huomattavasti paremmin ja nähnyt, kokenut ja tuntenut niiden joskus selittämättömätkin yhteydet.
Jos joku olisi 15 vuotta sitten minulle puhunut tälläisistä asioista, olisin nauranut päin naamaa "vitun hippi" ja tässä sitä vaan ollaan, onnistuin tekemään itsestäni hipin vai olinko sisimmältäni kuitenkin aina ollut, näkemättä sitä vain itse.

Ensi kosketukseni näihin asioihin tapahtui ennen toisen lapsen syntymää kun silloisella avopuolisolla oli tavatessamme hänen vanha koiransa. En nyt tarkkaa ikää muista, mutta tuo vanha rouva sai minut lämpeämään eläimille ja jonkun yhteyden sain häneenkin luotua. Valitettavasti hän oli vanha ja viimeisen matkan aika koitti. Hän ei yhtään tykännyt eläinlääkäreistä eikä ikinä suostunut liikkumaan autoon tai edes sieltä pois saatikka itse vastaanotolle ilman "avustusta". Mutta tämä kerta oli erilainen, hän oli selvästi valmis matkaansa ja odotti sitä.

Kun sitten lääkärissä odottelimme rauhoittavan aineen vaikuttamista hän suureksi yllätykseksi tuli syliini ja jäi siihen, taisin tarvita sitä. Kun sitten lääkäri laittoi lopullisen nukutusaineen ja jäimme odottamaan väistämätöntä se tapahtui. Tunsin kun hänen sielu irtosi ruumiista.
Kun sormia napsauttamalla hän muuttui kylmäksi ja kevyeksi, elämän liekki oli sammunut. Tuota tunnetta en odottanut kokevani, oli hämilläni siitä mitä tapahtui.
Se hetki antoi alkusykäyksen uuteen ihmeelliseen maailmaan, jota näin myöhemmin olen saanut todistaa.

Tämä itseni kehittämisen aika oli mahtavaa, olin mieleni kanssa paikassa johon en ollut aiemmin päässyt olin onnellinen, olin onnellinen yksin.
Mutta jotain puuttui kuitenkin...

8/-

Se tunne.

Näillä sanoilla kuvaan sitä, se mikä se on en ole vieläkään varma enkä tiedä tulenko koskaan siihen saamaan varmuutta.
Tämä outo tunne joka on seurannut minua lähes niin kauan kuin muistan.

Erilaiset asiat ja ajatukset ajavat ihmisiä eteenpäin elämän seikkailuissaan, minulla se on tämä.
Se onkuin jokin suuri voima, aivan kuin magneetti joka vetää minua puoleensa ja ohjaa valintojani.

Se tunne että en ole kokonainen, minusta puuttuu jokin pala.
Kuin koti-ikävä paikkaan jota en tiedä edes olevan olemassa ja tässä on yksi suuri syy monille seikkailuilleni, olen aina etsinyt sitä muista ihmisistä. Mutta se tunne, vaikka sitä kuinka jahtaa se vain karkaa kauemmaksi.

Aloin kääntää katseeni sisääni ja otin avuksi tutuksi tulleen työkaluni ja kasvatin annoksia yhä suuremmiksi ja suuremmiksi etsiessäni vastauksia syvältä sisältäni.
Nyt hahmottui jotakin, eteeni ilmestyi kuva ja koin syvää rauhallisuutta NIRVANA. Olin yhtä kaikkeuden kanssa.

Mutta kuvassa en ollutkaan yksin, mitä se tarkoitti?
Koin valtavan suuren yhteyden tähän toiseen hahmoon.
Kuvassa istumme valkoisella penkillä vierekkäin selkä kuvaussuuntaan päin, molemmilla puolilla mäntypuita ja suoraan edessä näkyvissä sininen taivas.

Tämä se on, se paikka se tunne joka on ohjannut toimiani koko elämän. Tänne kuulun, tässä hetkesssä olen kotona, rauhassa.
Seuraavina päivinä ja viikkoina mietin ja yritin ymmärtää tämän näkyni tarkoitusta. Pitäisikö minun jatkaa sen tunteen etsimistä? Se ei enää kuitenkaan tuntunut loogiselta, olinhan sitä tunnetta jahdatessani onnistunut loukkaamaan itseäni ja lukuisia muita ihmisiä ympärilläni.

Päätin tässäkin muuttaa suuntaa vaikka mieleni oli jo palautunut raskaiden muutosten käynnistämästä muutoksesta ja koin olevani valmis jo uuteen suhteeseen. Vaikka se tunne oli niin vahvana läsnä, päätin tietoisesti olla yrittämättä.
Ehkä se olisi se oikea tapa.

Jatkoin elämääni onnellisena kohdaten jos jonkinlaisia tilanteita ilman ennakko-odotuksia tulevasta.
Kävin töissä, nautin ulkoilusta koirani kanssa (tässä vaiheessa vielä läsnä), ajelin moottoripyörälläni ympäri suomea ja mikä tärkeintä tanssin.

Tanssi

Tanssi, joka sekin oli muuttanut merkitystään näiden muidenkin suurten muutosten ohella. Olin käyttänyt sitä hyväkseni saadakseni asioita mitä kuvittelin haluavani.
Siihen kaikkeen olisi tuleva suuri muutos, ymmärsin etten voi tanssia muiden takia. Sen oli tapahduttava minulle itselleni.

Olin lomamatkalla ystävieni kanssa. Olimme päättäneet lähteä  roadtripille Tanskan kautta aina Unkariin asti, josta palaisimme takaisin suomeen. Ystäväni oli kuulut aiemmin festivaalista nimeltä borderland joka kyseisenä vuonna järjestettäisiin Tanskassa ja olimme onnistuneet saamaan käsiimme sisään pääsyyn edellyttävät kutsut arvonnasta jonka järjestävä taho suoritti.

Borderland tuo ihmeellinen valoa ja väriloistetta sekä itsensä toteuttamisen avoimmuutta korostava festivaali oli täynnä toinen toistaan koskettavimpia työpajoja ja vapautuneita ihmisolentoja. Työpajoja joihin hyvin rohkeasti lähdin mukaan löytäen itseni muunmuassa itkemästä tantrisessa kohtaamisessa täysin tuntemattomien ihmisten kanssa.

Mutta se mikä sai huomioni ja valtavan kiinnostuksen heräämään oli yksi tanssityöpajoista. Vapaan tanssin työpaja joka otti innostustaan ecstatic dancestä ja nykytanssista.
Nykytanssista jota en koskaan ollut ymmärtänyt. Se oli aiemmin vaikuttanut lähinnä päämäärättömältä huojumiselta ja heilumiselta vesipisaroiden tai tuulen huminan säestämänä ja kuten elämässäni niin monesti aiemminkin nauranut koko aiheelle.

Nyt se kuitenkin herätti minussa, jotain valtavan suurta.
Se energia jonka koin oli sanoin kuvaamaton. Olin löytänyt jotain mahdollisesti merkityksellistä elämääni ja palatessamme lomaltamme aloin heti etsiä lisää tietoa tanssista ja missä sitä voisi harrastaa.

Löysin Tampereelta tanssikoulun ja päätin ottaa yhteyttä.
Ennakkoluulottomasti astuin kohti jotain mikä tulisi muuttamaan koko suhtautumiseni tanssiin.
Se avasi käyttööni aivan uudenlaisia tapoja liikuttaa itseäni ja tanssimiseni alkoi muuttua mitä merkillisempiin suuntiin.

Se energia minkä läsnäolon olin kokenut alkoi kasvaa, aloin käydä tansseissa vielä useammin ja löysin myös suomesta ecstatic dance tapahtumia. Energian kasvaessa huomasin sen nopeasti vaikuttavan minuun, kuljettaen minua kuin transsissa.
Se oli voimakasta.

Kun se alkoi viedä en enää itse voinut liikkeisiini vaikuttaa, jotain suurta kulki lävitseni. On kuin olisin välittäjä kappale, pienimmän vastuksen piste josta universuminen energia pääsee virtaamaan. Mitä enemmän harjoittekin uusia liikkeitä sitä helpommin sain energialle annettua vallan liikuttaa minua.

Se tunnekirjo minkä pystyn tanssin avulla käymään läpi on valtava ja aivan kuten minulle niin rakas urheilu se on todella suuri apu myös pitäessäni huolta mieleterveydestäni ja kantaa tällä hetkellä elämääni eteenpäin silloinkin kun kaikki muu tuntuisikin kaatuvan päälle.

9/-

Olenkin yhdelle ystävälleni kertonut että nykyään jopa sinne masennuksen syvään pimeään kuoppaan joutuessa kaikki valo ei katoa, siellä on aina tanssi näyttämässä tietä taskulampun lailla auttaen minua ulos.

Takaisin timelinille

Yhtenä päivänä poikkesin normaalisti lähikaupassani jossa minua jälleen kerran niin iloisesti tervehti tuttu kassaneiti.
Hän tuntui aina olevan iloisen ja onnellisen oloinen ja vaihdoimme kuulumisia aivan kuten hän monien muidenkin kanssa työssään tekee.

Kuulumisien vaihto alkoi pikkuhiljaa vaihtua hieman pidempiin jutusteluihin ja aiheetkin alkoi muuttua syvällisempään suuntaan, oli mukava taas kohdata joku jonka kanssa vaihtaa ajatuksia vaikka vain ihan kaupassa käydessä.

Tätä jatkui tovi ja minusta alkoi tuntua että olisi mukava kyseisen ihmisen kanssa vaihtaa ajatuksia muuallakin kuin kaupan käytävillä ja kysyin rohkeasti hänen numeroaan.
Ehkä jopa pieneksi yllätyksekseni hän antoi numeronsa ja jonkin ajan kuluttua laitoin hänelle viestiä sopiakseni taapaamista.

Hän ei koskaan vastannut. Ajattelin että hänellä oli varmasti syynsä ja jatkoin normaalia elämääni sen suurempia murehtimatta, kaupassa käydessänikin jutustelimme aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä en vain sopinut siihen elämän hetkeen. Syksy ja talvi vaihtui kevääseen ja kesään kun yhtenä päivänä lapseni kanssa läheiseen puistoon saapuessamme näin hänet istuvan penkillä ja päätin lähestyä.

Hänelläkin oli lapsi, lähes omani ikäinen ja poikkeuksellisesti vuoroviikot olivat hänellä ja eksällään vaihtuneet ja tästä syystä satuimme törmäämään.

Lapsemme leikkivät yhdessä ja me aloimme jutelle kaikesta, se oli mukavaa. Jossain kohdassa puheet kääntyivät kesän ensimmäiseen vesisotaan ja päätimme tavata seuraavana päivänä sodan merkeissä puistoon.

Lapsemme tuntuivat tulevan hyvin keskenään toimeen ja päätimme järjestää heille leikki tapaamisia joiden aikana me vanhempina tietysti keskustelimme ja hiljalleen tutustuimme paremmin. Kiinnostukseni tätä ihmistä kohtaa alkoi herätä, halusin tietää enemmän ja muutamien mutkien kautta päätimmekin järjestää meille ensimmäisen tapaamisen vain kahdestaan.

Lähdimme kävelylle ja keskustelumme ajautui aina vain syvällisempiin aiheisiin, kävelimme paljain varpain, jotain mitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan, istuimme keinuissa ja hän alkoi avautua minulle omista ongelmistaan ja murheistaan.
Halusin auttaa, tiesin siihen pystyväni olihan monet niistä minulle tuttuja. Olin näitä aiheita käsitellyt itse jos useamman vuoden. Päätimme tavata ystävinä ja jutella kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Kerroin ja jaoin omia kokemuksia hän omiaan.

Tätä jatkui jonkin aikaa ja aloin huomata kuinka molempien kiinnostus toista kohtaan kasvoi, aloimme lähentyä ja viettää aikaa enemmän yhdessä, mutta hänellä oli joku toinen.
Heidän suhdettaan suuremmin puimatta se ei ollut kuitenkaan sitä mitä hän välttämättä kaipasi.

Aloin todella ihastua tähän ihmiseen ja siihen kuinka avoimesti pystyin hänelle kertomaan elämästäni, en ollut aiemmin vastaavaa kokenut. Ymmärsin että en pelkästään auttanut häntä omien ongelmien ratkomisessa vaan vastavuoroisesti sain siitä apua myös omiini.

Ajauduimme tilanteeseen jossa tunteeni olivat jo liian suuret vallitsevaan tilanteesen ja kerroin hänelle etten enää pystyisi täyttämään lupaustani puhtaasta ystävyydestä, kaipasin enemmän.
Emme halunneet menettää yhteyttämme ja yritimme ratkaista asiaa siinä onnistumatta, olin pettynyt, mutta en tietenkään voinut asialle tehdä mitään.

Aikaa kului hieman ja hän lopulta päätti suhteensa tähän mieheen ja me jatkoimme  tapaamisiamme.
Tunteet kävivät kuumina ja hetken päästä emme voineet kuin antautua tälle tunteelle ja aloimme viettää entistä enemmän aikaa yhdessä ja lopulta seurustelimme.

Halusin tietää hänestä kaiken. En ollut koskaan ollut yhtä kiinnostunut kenestäkään ihmisenä olin vain jahdannut fyysisyyttä. Nyt mieleni täyttyi hänen tarinastaan ja hänen minun tarinasta. Sovimme alusta asti että rehellisyys ja luottamus oli se pohja kaikelle suhteessamme, pystyimme keskustella kaikesta.

Kuin varkain huomasin rakastuneeni tähän ihmiseen jonka kanssa saatoin jakaa kaiken. Kukaan ei tiennyt minusta enempää, olin kuin avoin kirja jonka annoin hänelle luettavaksi. Näytimme toisillemme sensuroimattomana kaiken ja kerroin hänelle myös tämän elämäni tarinan jota nyt olen muutaman päivän kirjoittanut.

10/-

Uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni olla täysin alastomana ajatusteni kanssa toisen inhmisen edessä ja se tuntui uskomattoman hyvältä.
Pidimme myös huolen että meillä on omaa aikaa ja lasten huolto viikot osuivat kuin sopivasti eri viikoille, jossa hän sai joka toisen viikon tehdä totuttua iltavuoroaan minun ollessa oman lapseni kanssa ja vastaavasti hänen lapsiviikoillaan näimme enemmän ja käytännössä asuin heidän kanssaan.

Elämä rullasi ja olin onnellinen. Olin kohdannut tuon valtavan kauniin ja kiehtovan olennon ja sain viettää aikaa hänen kanssaan. Olimme perhe omine outouksinemme.

Olin aina avoin hänelle kaikesta ja olin jo tavatessamme kertonut jollain muotoa ajattelevani  elämää moniavioisesti, olin tälläiseen lopputulokseen tullut käydessä läpi aiempaa elämääni ja sen tunteen metsästystä. Kuvittelin tarvitsevani myös muita kohtaamisia elämässäni siihen että pystyisin olemaan täysin oma itseni. Olin vakuuttunut että minun oli seurattava intuitiotani jos sellaisen jostain ihmisestä saisin.

Ja sellainen ilmestyi kuin varkain. Olin menossa ystäväni syntymäpäiväjuhliin toiselle paikkakunnalle kun päätin ottaa kyytiin samoihin juhliin suunnanneen toisen ihmisen.
Tuo pirskahtelevaa iloa täynnä ollut ihminen kiehtoi.
Juttelimme niitä näitä juhlissa, muttei sen enempää.
Ajatus kuitenkin jäi mieleeni ja aivan kuten olimme sopineet olla rehellisiä kerroin tästä kohtaamisesta puolisolleni.

Häntä sattui. Vaikka mitään ei ollut tapahtunut se tieto että haluaisin tutustua toiseen ihmiseen oli riittävä.
Tästä huolimatta otin yhteyttä tähän ihmiseen ja ystävinä kävimme muutaman kerran kahvilla, mutta välillemme ei muodostunut mitään alku kiehtovuutta enempää.

Ja silloin ymmärsin. En tarvinnut mitään muuta, minulla oli jo se mitä olin kaivannut koko elämäni. Puolisoni oli joku joka oli löytänyt juuri ne oikeat tavat rakastaa sitä pientä poikaa sisimmässäni ja "se" tunne katosi. Olin löytänyt itseni sinne mitä olin aina etsinyt. Mieleni valtasi rauha ja rakkauteni tätä ihmistä kohtaa vain kasvoi, hän oli kaikista virheistäni ja omituisuuksistani huolimatta kanssani.

Suunnittelimme elämäämme eteenpäin, kävimme tanssitapahtumissa, matkailimme universumissa, ajoimme moottoripyörillä retkiä, telttailimme lasten kanssa.
Haavemme elämästä tuntui osuvan kohdilleen, olin löytänyt loppuelämän kumppanini jonka kanssa kasvaa vanhoiksi yhdessä. Hän oli täydellinen kaikkine epätäydellisyyksineen ja päätin tehdä kaiken hänen onnellisuutensa eteen sillä se ruokki valtavasti myös minun onnellisuutta. Liekkimme loisti yhdessä kirkkaimpina.

Opetin hänelle uusia juttuja ja teimme asioita mihin hän ei edes uskonut pystyvänsä. On kaaduttu polku sekä moottoripyörällä ja välillä minusta tuntui että saatoin jopa puskea häntä liikaa omaan maailmaani. Tuin häntä kuitenkin myös hänen omissa jutuissaa niin henkisissä asioissa kuin haaveittensa toteuttamisessa.

Vahvistin hänen itsetuntoaan työelämän suhteen ja kun hän ilmoitti haluavansa opiskella töiden ohessa myymäläpäällikön rooliin rajaten nhieman meidän yhteistä aikaa, tuin ja kannustin häntä tavoittelemaan unelmiaan. Hän halusi kauppiaaksi ja olimme jopa koulutukseen hakeneet myös yhdessä. Emme sinne päässeet, mutta en antanut sen lannistaa häntä vaan kehotin alkamaan tekemään asioita sen eteen.

Alkoi opiskelu jota tuki hänen pomonsa. Hän sai vastuuta kaupassa ja nautin kuin näin hänen intonsa oppia uusia asioita. Se oli inspiroivaa itsellekin. Sitten kauppa myytiin ja kauppias vaihtui, kannustin häntä siinä vaiheessa panostamaan työskentelyyn uuden kauppiaan kanssa ja hoitamaan opiskelut uuden pomon alla loppuun, näin tapahtui ja hän pääsi myymäläpäälliköksi virallisesti.

Hän oli onnensa kukkuloilla kuten minäkin, koinhan suurta nautintoa jo pelkästään sivusta seuranneena, mutta myös koska olin antanut myös itsestäni osan tällä valtaisalle työlle ja pitkille päiville tukemalla häntä tällä askeleella eteenpäin kohti unelmaansa.

Elämä jatkui eteenpäin kun yhtenä päivänä sain viestin "haluan jutella" Se ei kuulostanut puolisoltani ja tavatessaan hän kertoi kuinka hän on ihastunut uuteen pomoonsa. Minua sattui, aivan kuten häntä oli sattunut vastaavasti aiemmin, mutta tässä oli eroa. Ihastuminen ihmiseen jonka kanssa viettää paljon aikaa päivittäin ja varsinkin kun tuntui pomon olleen aina paikalla juuri samassa työvuorossa kuin hän siitäkin huolimatta että yrittäjällä oli myös kaksi muuta kauppaa hoidettavana.

Kerroin huoleni, koska tiesin mihin se voi johtaa.
Olin kuitenkin iloinen että rehellisyytemme välillämme oli edelleen vahva. Mieltäni painoi joitain päiviä, se tuntui pahalta. Mitä olisin voinut edes tehdä en mitään.
Huoleni olivat turhia, hän kertoi rakastavansa minua ja oli jutellut pomonsa kanssa että välit on pidettävänä ystävyytenä.

11/-

Jatkoimme elämäämme kuin aiemminkin, teimme paljon asioita kaksin sekä yhdessä perheenä. Olimme löytäneet myös ystäväpariskunnan tästä melkein naapurista joiden kanssa aloitimme myös uuden harrastuksen. Elämä hymyili ja mieleni sekä sydämmeni ei ole koskaan ollut näin täynnä rauhaa ja rakkautta. Hän oli mahdollistanut sen.

Sitten aloin huomata asioita. Olimme puhuneet lomamatkasta ja etsineet tietoa lennoista ja majoituksista.
Olimme saaneet rahatkin matkaa varten kerättyä, mutta aina kun tuli puhe lentojen varaamisesta ei sitä kuitenkaan tehty.
Ihmettelin, olimme siitä kuitenkin puhuneet pitkään.

Tätä kirjoittaessa viikko takaperin käydessäni kaupassa, näin puolisoni joka ei ollut oma itsensä ja seuraavana päivänä hän oli jo todella oudon oloinen, ihmettelin ja hän sanoi olevansa lounaan vuoksi hieman huonovointinen. Se ei tuntunut oikealta, hän ei ole koskaan ollut yhdessä olomme aikana huonovointinen syömisen jälkeen, jotain muuta oli pakko olla mukana.

Sitten se saapui seuraava päivä, oli lauantai kun sain tekstiviestin "haluan jutella" jo siinä hetkessä tiesi kohta maailmani syöksyvän syvään synkkään rotkoon. Tiesin mitä tapahtuisi ja vaikka asumme kävelymatkan päässä toisistamme, lähdin matkaan autolla. En pystyisi kantamaan tavaroitani hänen asunnostaan kotiini.

Saavuin paikalle ja tunnelma kertoi kaiken minkä olin aavistanut. Hän ei meinannut saada sanaa sanotuksi ja kehoitinkin häntä vain kertomaan asiansa.
Hän on ihastunut pomoonsa kuului lause tuosta niin kauniista ihmisestä ja maailmani pysähtyi. Vuoden verran hän oli yrittänyt tuota vastustaa, muttei pystyisi enää.
Nousin ylös keräsin tavaroitani mitä nopeasti muistin siellä olevan, annoin avaimeni ja lähdin.

Mieleni oli jälleen sysimusta. Ajatuksiin ei mahtunut enää muutakuin syvä pettymys. Menin kotiin surun murtamana ja itkien jossa lapseni kysyi mikä hätänä? Kerroin mitä tapahtui ja sanoin että saatan olla hieman aikaa poissa tolaltani tämän takia ja hän antoi minulle ison halauksen.

Lähdin hakemaan työpaikaltani hänen siellä olleita tavaroita, koska en voinut pysähtyä. Pääni ei toiminut, värit katosivat.
Otin nopeasti kyytiin tavaroita ja lähdin ajamaan hänen luokse.
Kannoimme tavaroita yhdessä ja huomasimme minun unohtaneen vielä jotain sinne.

Kaiken tuskan keskellä yritin hieman keskustella mutta en oikein saanut sen enempää ajatuksistani kuin sanoistani selvää, muutakuin vastaukseni kysymykseen ystävyydestä "sä olit mun paras ystäväni ja ny et sitä enää ole"

Romahdin näihin sanoihin kun ymmärsin mitä se todella tarkoitti. Olin jälleen yksin ja tuo rakkaus ja rauha minkä eteen olin valmis antamaan itsestäni kaiken repi minut nyt pieniin palasiin lattialle.

Yksin. Minulla ei ole ketään. Tuska poltti rinnassani kun pääsin takaisin kotiin. Rojahdin sängylle suljin silmät ja mieleeni mustaan muodostui sanoja, sanoja joista muodostui lauseita ja lauseita mistä muodostui runo.



Niin pitkään oli rauhallista, mieli poissa maista matalista.

Niin pitkään oli turvallista, sai nauttia lämmöstä rakkaudesta.

Niin pitkään ilman tuskaa ja turhautumista, asioiden ainaista muuttumista.

Niin pitkään.

Kun lämpö katoaa ja rakkaus hajoaa vain jäljelle jääneet ajatukset vaeltaa.

Palaa tuska turvallisuudesta, tarjoten turhautumista suurista muutoksista.

Niin pitkään.


Ruokahaluni hävisi, tuli kylmä, tärisin kuin olisin ollut vieroitusoireissa ja ajatukset muuttuivat yhä synkemmiksi.

Koitti sunnuntai, en ollut syönyt yhtään sitten perjantai illan, ei ollut nälkä. En saanut edes unta koko yönä, ajatukset päässäni eivät antaneet rauhaa. Kerroin lapselleni että olen todella surullinen.
Mutta velvollisuuksiaan ei pääse karkuun ja itku kurkussa, kyyneleet silmissä lähdin viemään lasta harrastuksiin.

Päästessämme takaisin kotiin, päätin käydä keräämässä viemeiset hänen ja lapsensa tavarat työpaikaltani ja palauttaa ne. Soitin, en saanut vastausta. Tuskani viilsi vain syvemmältä, tiesin missä hän oli. Viiteen vuoteen tuo paras ystäväni ei ollut koskaan jättänyt vastaamatta soittooni, synkät ajatukset täyttivät mielen. En tiedä kuinka tästä selviän.

Jos ensimmäinen masennukseni tuli yllättäen pyyhkien kaiken, tämä tuntui paljon rajummalta. Palasin kotiin, rojahdin sänkyyn. Pyysin lapseltani anteeksi etten pystynyt tässä hetkessä tekemään muuta. Suljin silmät ja toivoin kaiken kivun loppuvan.

Hetken mietteissäni matkatessa hyppäsin yhtäkkiä tilanteeseen jossa näin itseni juttelevan entisen puolisoni kanssa. Tiesin mitä sanoa.

Laitoin viestiä että toisin loppuja tavaroita jos hän olisi huomenna tavoitettavissa sekä toivoisin vielä keskustella nyt kun osaisin jo hieman ajatuksiani jakaa. Sain myöhemmin vastauksen ja sovimme seuraavasta päivästä.
Mutta nyt täytyisi käydä nukkumaan mietin kun asetin herätys kelloni aikaan 05.17

Lapseni nukahti nopeasti, itse itkin. Tuntui että olin valvonut jo ikuisuuden pyöritellessäni kaikkea päässäni, katsoin kelloa 01.27. Vielä ehtisin nukkua ja suljin silmät.

12/-

Mieleni kävi kierroksilla ja päässäni aloin kirjoittamaan tätä.
Omaelämänkerrallista tarinaa masennuksestani ja mitä olen siitä ja itsestäni oppinut.

Ja samassa herätyskello soi. Ei ole totta. On aika lähteä töihin.
Kahdet menetetyt yöunet, en ole edelleenkään syönyt mitään ja on lähdettävä töihin. Pääsen kilometrin, poliisi pysäyttää. "Onko johonkin kiire" kuuluu kysymys.
Naamani on varmasti melkoinen näky. Ihmettelen esitettyä kysymystä, olinhan ajanut vakionopeussäätimellä tasan 50km/h 50-kympin alueella. Puhallan pilliin ja saan luvan jatkaa matkaa.

"Työpäivä" ei oikein suju, kerron kaverilleni syyn. Hän ymmärtää ja antaa minun olla rauhassa tehden osan minunkin töistäni.
Mieleni on turta, niin paljon ajatuksia ettei niistä saa mitään selvää. Päivä päättyy ja sovin käyväni kotona suihkussa ennen viimeisten tavaroiden palautusta ja keskustelu hetkeämme.

Saavun hänen pihaan ja kannamme tavaroita yhdessä viimeisen kerran noita hyvin tutuksi tulleita rappusia. Vaivoin pystyn pidätellä itkua. Juuri kun tulemme hänen ovelle se aukeaa kun hänen lapsensa on lähdössä ulos, sanon heippa ja raskas taakka laskeutuu hartioille onhan hän ollut minulle myös kuin oma lapsi.

Laskemme tavarat ja käymme istumaan ja yritän saada sanoja suustani, itkemme molemmat. Kysyn mieltäni askarruttavia asioita sekä hänen syitään tälle lopulliselle päätökselle.
Se tunne.

Se samainen tunne jota minä olen jahdannut koko elämäni. Siinä ihmisessä oli jotain mistä hänen täytyy ottaa selvää, silläkin riskillä että se olisi koko elämän suurin virhe.
Ymmärsin en itsekään sitä tunnetta ollut pystynyt aiemmin vastustamaan. Hän kertoi aina ajatellensa samoin loppuelämän yhteydestämme.

Kerron kuinka tunnen ja miten pahalta masennukseni tällä hetkellä vaikuttaa. Hän on lähelläni ainoa jolle asiasta olen puhunut ja nyt se lähes päivittäinen keskustelukumppani ei enää olekaan tavoitettavissa. Olen huolissani itsestäni ja ehdotan mieleeni tullutta tapaa jolla saisin hieman varmuutta ja tietäisin olevani turvassa sekä myöhemmin pystyisimme mahdollisesti myös pysymään ystävinä kun masennukseni ja elämäni alkaisi helpottamaan.

Olen myöntänyt itselleni jo menettäneeni hänet, mutta rakkaus tuota ihanaa ihmistä kohtaa ei varmasti häviä vaikkei se enää romanttista välillämme olisikaan. Koska en omaa läheisiä ystäviä häntä ja yhtä toista lukuunottamatta,  ei ole montaa ihmistä maailmassa joka minua ymmärtää.

Esitän pyyntöni jos hän voisi soitaa minulle kerran viikossa silloin kun hänelle vain parhaiten sopii vain kysyäkseen missä menen ja mitä teen.
Jotta tiedän pahoista ajatuksista huolimatta jonkun välittävän ja pitävän silmällä.

Edellisen masennuksen aikana minua ei kaivannut kukaan. Ei ollut syytä enää elää kun minua ei muiden silmissä edes ollut, en tiedä kestäisinkö sitä samaa tunnetta enää. Minulla ei myöskään ollut ketään kenelle soittaa , joten pyyntöni toinen osa tulikin puhtaasti siitä järkyttävästä tunteesta minkä koin kun hän ei ensimmäistä kertaa elämässäni vastannut puhelimeen.

Pyysin voida soittaa häneltä apua jos tilanteeni menisi todella pahaksi. Hän on ensimmäinen ihminen tässä maailmassa joka ei ole pettänyt luottamustani. Arvostan häntä suunnattomasti. Kiitin häntä siitä kaikesta lämmöstä ja rakkaudesta jota sain hänen kanssaan kokea. Nyt tiedän miltä tuntuu olla rakastettu, en olisi osannut edes kertoa kuinka sitä pientä poikaa sisälläni tulisi rakastaa, osasit sen luonnostaan. <3

Kiitos kaikesta! Ja toivottavasti saavutat elämässäsi kaiken sen mistä olet haaveillut.

Keskustelumme auttoi paljon ja olen varma että tulevaisuudessa saatan vielä tuon ihmisen ystävänäni pitää kunhan saan itseni ja oman liekkini taas kuntoon.
Se kuinka kauan siihen kuluu aikaa en tiedä enkä tässä kohtaa asialle aio enempää ajatusta edes antaa. Paranemis prosessi on käynnistetty ja pyrin tekemään kaikkeni noustakseni tästä vielä jaloilleni.


Mitä tunnen juuri nyt.

Makaan sängyllä kirjoittamassa tätä, mielessä turhautumista, pelkoa ja huolta. Tuntematon pitkä tie edessä ja se tunne.
Se tuli jo takaisin, minusta puuttuu jälleen palanen.
Löydänkö sitä koskaan. Jaksanko enää edes etsiä ja jos sen vaikka kohtaisinkin, uskallanko enää avautua, kuinka paljon kipua ja tuskaa voin enää tuntea. Olen surullinen.

Vaikka mieleni on musta, ajatus onneksi kulkee. Uskon aiempien kokemusten ja itse tutkiskelun antaneen minulle keinoja pärjätä tällä kertaa paremmin siltä se ainakin tuntuu.

En ole koskaan ollut kirjoittavaa tyyppiä, en ole osannut pukea ajatuksiani aina sanoiksi. Tätä tehdessä kuitenkin huomaan sen vaikutuksen. Pystyn katsomaan ja lukemaan omaa tarinaani liittämättä tunteitani siihen täysin. Aiemmin en tiennyt mitä tapahtuu kun nyt taas tunnistin oireet välittömästi.

Nyt menen päivä kerrallaan eteenpäin ja koitan nauttia pienistä irrallisista asioista, toivoen niiden kasvavan suureksi kokonaisuudeksi. Selviän tästä!

13/13