Hei, tuntematon tuttu

Sinä, joka astut maailmaani hymyllä,
valo, joka ei vaadi, mutta silti loistaa.
En tunne nimeäsi, en tarinaasi,
ja silti mieleni kietoutuu sinuun
kuin ilta-aurinko viimeiseen valonsäikeeseen.

Hymysi on hetken taika,
se sokaisee minut lempeästi,
kuin kultainen heijastus veden pinnalla.
Tiedän, että se on ystävällisyyttä,
kohteliaisuutta, tapasi olla.
Mutta osa minusta toivoo,
että sen takana on enemmän.

Olen etäinen, en siksi, etten haluaisi tulla lähelle,
vaan siksi, että kunnioitan sinua jo nyt.
Kuin varovainen tuuli, joka ei tahdo koskettaa kukkaa,
etten rikkoisi sen herkkää kauneutta.

Haluaisin kysyä, kuka olet, mistä tulet,
mutta pelkään vastauksia enemmän kuin hiljaisuutta.
Jos tiedän, että sydämesi on jo kiinni toisessa,
murtuuko jokin minussa, joka ei vielä ehtinyt syntyä?

Osa minusta toivoo, että lukisit nämä sanat.
Osa taas toivoo, ettet koskaan näkisi niitä –
sillä en halua, että pidät minua harhaisena haaveilijana.

Mutta tänään, kun hetkeksi katseemme kohtasivat
ja äänesi lausui nuo yksinkertaiset sanat:
"Hyvää viikonloppua."
ne jäivät kaikumaan mieleeni
kauemmin kuin niiden oli tarkoitus.