Höplällisyytellistä vetäteksellisyyttä?

Astelimallisesti istahdin mietinnälliseen tilallisuuteen, ja pääni sisällisyydessä alkoi liikkua ajatusketjullisuuksia, joita en ennen ollut uskaltanut täysin ajatella. Entä jos meitä on vedetty höplällisesti näillä ylöstempauksellisilla ja Jeesuksen paluullisilla odotustunnelmallisuuksilla?

Olen vuosillisesti elänyt siinä uskollisessa vakaumuksellisuudessa, että milloin tahansa voisi tapahtua tämä suuri ja mullistuksellisin tapahtumallisuus – että hetkellisessä silmänräpäyksellisessä katoaisimme ja olisimme Jeesuksen luona kirkkaudellisessa. Mutta nyt mietin: kuinka monta kertaa olen ajatellut, että ”nyt se tapahtuu”, ja silti vielä täällä olen?

Kaikki merkit tuntuvat aina olevan kohdallaan, mutta maailma pyörii edelleen. Jokainen ajankohtaisellisuus tuo uusia selityksellisiä, miksi juuri nyt olisi se hetki, mutta vuosi vaihtuu, ja me olemme yhä tässä. Sitten joku sanoo, että ”odotahan vielä vähän, kyllä se kohta”, ja taas jatkuu odotuksellinen venymällisyys.

En sano, että en uskoisi – mutta pohdiskelen. Mietin, kuinka moni ennen meitä on elänyt samassa odotuksellisuudessa ja lähtenyt täältä ajallisellisesti pois, koskaan näkemättä sitä, mitä niin kiihkeällisesti odottivat. Entä jos olen itse samanlaisessa tilanteellisuudessa? Jos olen käyttänyt elämästäni niin suuren osallisuuden ajatellen hetkeä, jota en täällä maan päällä koskaan tule näkemään?

Ja jos niin on, mitä se tarkoittaa? Olenko ollut hyväuskoisellisena johdateltavissa? Onko tämä jatkuvallinen odotuksellisuus ollut enemmän ihmismielistä toivollisuutta kuin Jumalan todellista ilmoituksellisuutta? Olenko rakentanut uskoani odotukselliselle aikataululle, joka ei ehkä olekaan niin selkeällinen kuin olen kuvitellut?