Mistä sinä saat lohtua ikävään ?

Juttelen kaipaamilleni kuolleille. Kuulevat, tai eivät, omaa oloani se helpottaa. Elän illuusiossa, että he ovat edelleen kanssani.

Muistelen edesmenneitä minäkin.
Saan lohtua änikirjoista ja virkkaamisesta. Kun saan jotain kaunista aikaiseksi samalla kun kuuntelen jotain mukavaa kirjaa niin huolet menevät taka-alalle.

Soitan omille jälkeläisilleni,
lähden hienan ulkoileen,
suunnittelen jotain uutta tekemistä käsilläni
toteutan pikkuhiljaa sen,
kaikein parhaiten suru ja ikävä häipyy mielesen käsityön parissa ja samalla kuunella radiosta mieleistä kaunista musiikkia tai puheohjelmaa,
tai katson TV:tä jos on mielistä ohjelmaa,
olen opetellu ottamaan päikkäreitä, nukahdan sohvalle,

en pidä tästä vanhan ihmisen elämästä missää muodossa,
haluisin kuolla pois,
puoliso ja kaikki täreät elämääni vaikuttaneet ihmiset ovat jo kuolleet,

Näen poisnukkuneet rakkaat jälkeläisissäni. Jopa lastenlastenlapsissa on selvästi minulta ja miesvainaalta perittyjä piirteitä niin ulkonäössä kuin luonteessa. Mieheni jättämältä rahastotililtä laitan ainajoululahjaksi kaikille nuorille ja lapsille rahasumman,

En oikein mistään saa lohtua. On vain yritettävä tehdä jotain, syventyä
johonkin ja kestettävä. Luonnossa kulkeminen tekee päinvastoin
usein surulliseksikin, koska yhdessä kuljettiin luonnossa. Se tuo liikaa
muistoja mieleen, ne koskevat, koska uusia muistoja ei enää tule
milloinkaan.

Muistan, kun tuli tieto Kai Linnilän yllättävästä kuolemasta.

Kaari Utrio kertoo:
Kaari luopui kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta seitsemän vuotta sitten. Hän oli jo päättänyt lopettaa ja viimeinen romaani oli painossa, kun puoliso kuoli yllättäen sairauskohtaukseen keskelle katua.

– Se oli hirveän raskas tapahtuma ja odottamaton tragedia. Sen jälkeen on ollut vaikeaa selvitä elämässä eteenpäin.

Suru on muuttunut möykyksi, peruskiveksi, joka kulkee mukana. Siltä ikävä Kaarista tuntuu.

Siitä, että pääsen itsekin pois pian.

Utrio on sitoutumaton sosdem muttei päässyt piireihin syvälle koska
vastustaa törkymaahanmuuttoa

Ja tietenkin asia vaiettiin

https://keskustelu.suomi24.fi/t/755441/islamin-hapea-by-kaari-utrio

Ei mikään lohduta, mutta on vain mentävä eteenpäin. Kohta olen
itse vuorossa poistumaan tästä maailmasta.

Ikävä on valtava. Itken joka päivä.

En mistään. Vain nukkuessani en ikävöi.

Minulla on äitienpäiväkakku, jota kahvin kanssa yksinäni syön ja muistelen omia lapsiani.

On ihan hyvä olla. 🌼🌼🌼

En tunne ikävää, ainoastaan haikeutta, kaipausta ja nostalgiaa.
Luonnosta minäkin varmasti hakisin lohtua jos suru kohtaisi.

Ensimmäisen aviopuolisoni kuolemaa en ehtinyt oikein edes surra, kun vastuu lapsista ja elämän jatkumisesta oli kokonaan omilla harteilla, miehen poissaolo oli kuin musta kuoleman siipi, aina läsnä, mutta en saanut sitä ajatella, koska minun oli pidettävä huolta niin monesta asiasta ja meninkin heti takaisin töihin. Suruni ei saanut koskaan jähmettää minua eikä puuduttaa, en koskaan voinut sulkeutua omaan itseeni keskittymään suremiseen.

Ikävöin omia kuolleita läheisiäni, mutta tiedän, että kohtaan heidät vielä ikuisuudessa, ero ei ole lopullinen.

Nyt saan lohtua vielä lähelläni olevista rakkaista ja mukavista tekemisistä, kirjoista, luonnosta.

Olin suht nuori , kun isäni, äitini ja mummini kuoli. Se tuntui luonnolliselta, ei itkettänyt. Samoin nyt kun lähes ysikymppiset sisareni ja veli kuolivat. Saivat elää pitkän elämän, ei itkun aihe.

Linnun laulusta lohtuni
kielon kukistan iloni
metsätähdessä silmänsä
lähteen silmässä kuvansa
metsään haarmini heitän
ja terveiset puhun tuuleen.

Aiheelliin kyssäri! Onneksi unenlahjat ovat hyvät. Yksi erikoin ominaisuus mull kyä on: Laitan treenaten lattiamatolla sellaist vyötäröjumppaa.

Laitan ohuen treenipetin lattialle. Mitä häntä lie alle 10 kg paino käsillä kurotettuna niin taakse kun menee.
Siintä punnerrussarjoi tekemään fattan yläpuolelle ja sitten taas paino alas. Sattumalta 8 sarjaa. Sii viimisessä on 30 x painoo ylös alas.

Rasitus kohdistuu vyötäröön, jossa lällyin läski mieluusti asustaa.

mäkeläin, 78v.

Jos yksikin ihminen kaipaisi minua lähtisin oitis hänen luokseen.

Jäin yksin ja lähetän kuvaterveiseni persuhallitukselle
https://viraalit.net/media/cache/list_thumb/8571859892149688992.jpeg

ei mulla ikävää olekkaan,

joka päivä on uusi ja permpi päivä

ilotkaamme loppuelämän ihanuudesta,

haudassa ehdimme nukkua ja levätä ikuisuuden.

Tämän ketjun lukeminen aiheuttaa ikävää.
Eikä se täällä häviä.
ikävä on sivuseikka kun saa kirjoittaa siitä mikä on itselle ikävä.
Ikävä tulee vanhaa hyvää aikaa, kun ihmiset osasivat olla ystävällisiä ja puhua asiasta, ei asian vierestä, eikä ollut ainaista mitä, mistä, missä kyselyä, vaan puhuttin mitä mieleen tuli.
Nyt ahdistuin täällä epäsopuisten joukossa.
Lohtunneko?

Suurin lohtu ja rauha tulee sielulle
kun rukoilee jumalata jaksamista ja ohjaamista oikeaan
suojelua ja varjelua loppu elämäänsä,
myös samalla voi rukoilla koko suvulle ja ystävileen tarvallista ja hyvää elämää.
siis JUMALA JEESUS KRISTUS ON LOHTUNI !