Kukaan ei halua nähdä.

hieman omakohtaista kokemusta asiasta. Eli olen ollut koulukiusattu koko peruskoulun ajan, mutta mun tapauksessa opettajat yritti vähän tehdä asialle jotain.
No periaatteessa seiskaluokan jälkeen elämä luokassa rauhoittui, kun kaksi pahinta kiusaajaa ei enää jatkanu samalla luokalla. Toinen jäi luokalleen ja toinen sijoitettiin kai johonkin toiseen kouluun tjm, mikä johtui kai sen kotioloista, enempi ku koulussa tapahtuvista touhuista.
Mutta joo naljailua ja vinoilua sain kuulla melkein, joka asiasta vielä kasin ja ysin ajan.
Tästä on jo yli kymmenen vuotta aikaa, enkä ole nähnyt luokkalaisiani lainkaan, mutta eipä ole ollut haluakaan.

Kiusaajille tiedoksi, vaikka väitätte/sanotte ettette ymmärtäneet, mitä teitte silloin tai piditte sitä harmittomana pilana tai sanotte olleenne vain nuoria ja tyhmiä, niin minusta ja muista kiusatuista se ei ollut hauskaa ja sitä jäi todella syvät arvet sisimpään ja itsetunto on edelleen matala. :(

Mutta mun tapauksessa kirjoittaminen, lukeminen, oma ihana kulta, elokuvat ja aivan upean ihana kattimus on antanut mulle voimaa jatkaa eteenpäin.

Uskaltaako kukaan tunnustaa olevansa kiusaaja? Haaste jos joku uskaltaa tunnustaa, käypä pyytämässä kauniisti anteeksi tekosiasi, mikäli kantti kestää.

Niin ja ne jotka on joutuneet kiusatuiksi, kertokaa toki tänne omia elämän tarinoitanne. Joskus kirjoittaminen/avautuminen helpottaa oloa.