Tositietoa Kyllikki Saaresta

Astutaan siis historiaan. Kyllikki Saari oli vain 18-vuotias mennessään toukokuun 17. päivän iltana 1953 hartaustilaisuuteen, joka pidettiin Kortteenkylän kansakoulussa Isojoen pitäjässä Pohjanmaalla. Tilaisuuden jälkeen hän mainitsi ystävättärelleen pelkäävänsä yksinäistä seitsemän kilometrin kotimatkaa. Tämä pyysi häntä jäämään yöksi luokseen. Kyllikki otti kuitenkin polkupyöränsä ja lähti noin kello 22 ajamaan kesäyössä kohti synkkää kohtaloaan.



Kyllikin isä luuli tyttärensä yöpyneen kylällä ja teki siksi katoamisilmoituksen vasta 19. toukokuuta. Tyttöä oli alettu kaivata, kun hän ei ilmaantunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Rikosta epäiltiin heti. Seuraavana päivänä 30 paikallista poliisia haravoi maaston, etenkin oletetun katoamispaikan Lellulaakson alueella, mutta tuloksetta. 21. päivänä järjestettiin Kyllikin suuretsintä, johon osallistui 600 miestä.



Kahta kuukautta myöhemmin marjastajat löysivät Kyllikin pyörän vaikeakulkuisesta Lellunsuosta. Pyörä oli upotettu kääntämällä ohjaustanko rungon suuntaiseksi ja poistamalla kumeista venttiilitapit.



Sinä kesänä poliisit työskentelivät lähes silmää ummistamatta. Vihjeitä tuli tuhansia, ja johtolankoja oli satoja. Kaiken kaikkiaan 5 000:ta ihmistä kuulusteltiin ja heidät kortistoitiin. Yli 500:aa ihmistä epäiltiin. Pidettiin kansalaiskokouksia, joissa vaadittiin tutkimusten tehostamista. Yksityisetsiviä palkattiin. Sisäministeriötä painostettiin, ja Pohjanmaalle lähetettiin helsinkiläisiä rikostutkijoita, jotka puuttuivat tutkimuksiin pääkaupungin arvovallallaan. Kaikki lehdet seurasivat tutkimusten etenemistä ja pidätyksiä. Turhaan.


Kuivunut mänty paljasti haudan



Lopulta talvi alkoi tehdä tuloaan, eikä ruumista ollut vieläkään löydetty. Katoamismaasto päätettiin tutkia vielä kerran.



Ensimmäisenä etsintäpäivänä, 10. lokakuuta, löydettiin metsänistutusalueelta noin kilometrin päästä pyörän upotuspaikasta Kyllikin kenkä, jonka sisään oli tungettu hänen kaulaliinansa. Liina oli revitty rikki, ja siinä oltiin näkevinään selviä hampaanjälkiä. Sen uskottiin olleen Kyllikin suussa. Kengässä oli myös poikki leikattu miesten puuvillatrikoosukka. Kenkä sisältöineen oli sidottu mustalla moneen kertaan kantapään yli nyöritetyllä villalangalla.

Ihme kyllä alueella oli istutettu metsää kesäkuun 1.–6. päivän aikana – pari viikkoa Kyllikin katoamisen jälkeen – havaitsematta mitään erikoista.

Kyllikin hauta löytyi etsintöjen toisena päivänä eli 11.10. 1953 parinkymmenen metrin päästä kengästä. Suon ja metsän reunaan oli kaivettu puolitoista metriä pitkä, puolen metrin levyinen ja 45 senttiä syvä kuoppa. Syvyyttä rajoitti kova kangasmaa, johon lapio ei ollut pystynyt. Haudan paljasti vajaan metrin mittainen nuori mänty, joka oli oudosti kuivunut ja lähti vetämällä irti. Se oli pystytetty ilmeisesti harhauttamaan etsijöitä. Puun teroitettu tyvi oli työnnetty Kyllikki Saaren vatsaan. Etsijäjoukko kaivoi heti haudan auki ensimmäisellä käteen sattuneella lapiolla, joka löytyi läheiseltä ojitustyömaalta. 16 metrin päästä haudasta löytyi seuraavana päivänä surmatun toinen kenkä.

Kyllikki Saaren pään ja hartioiden ympärille oli kiedottu hänen oma päällystakkinsa, jonka vyön solki oli ollut kiinnitettynä. Ruumista oli siirrettäessä ilmeisesti kannateltu juuri tästä vyöstä. Alaruumis oli alaston vyötäröön saakka, ja rintaliivien vasen kuppi oli revitty pois. Raajojen asennosta päätellen hautaaminen oli tapahtunut kuolinkankeuden aikana, eli aikaisintaan 6–12 tuntia ja enintään 2–3 vuorokautta surman jälkeen.

Oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa Kristiinankaupungissa todettiin, että ruumis oli jo pitkälle edenneessä mätänemistilassa. Uhria oli isketty hänen vielä eläessään kasvojen poikki pitkänomaisella, tylppäreunaisella, muutaman senttimetrin paksuisella esineellä, esimerkiksi kivellä, niin voimakkaasti, että nenä- ja poskiluut olivat pahoin murtuneet.

Kun silmäilee Isojoen tuomiokunnan käräjäpöytäkirjojen mukaan liitettyjä alkuperäisiä Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen tutkimuslausuntoja, tulee kuitenkin siihen tulokseen, että vammojen elinaikaisuudesta ei mätänemismuutosten vuoksi voi olla varma. Samasta syystä myös tieto, ettei emättimestä löytynyt spermaa, on merkityksetön.

Haudan mäntyäkin tutkittiin. Todettiin, että se oli katkaistu ennen kesän kasvukauden alkamista. Rekonstruktiotutkimuksissa havaittiin, että vastaavan, teroitetun kepin työntäminen vatsanpeitteiden läpi on mahdollista vasta, kun nämä ovat mädäntymisessä pehmentyneet.

Kyllikki Saaren murhaaja sai etumatkaa, koska epäilyistä huolimatta tapauksen selvitys oli toukokuussa aloitettu vain kadonneen henkilön hakuna. Katoamisalueella vaelsi kesänä 1953 tuhansia etsijöitä – yhtenä heistä hyvin todennäköisesti myös murhamies itse.

Jos vastaava hauta löytyisi nykyaikana, alue eristettäisiin välittömästi ja kaikki etsijät poistettaisiin. Tämän jälkeen rikostutkijat seuloisivat paikan senttimetri senttimetriltä keräten kaiken mahdollisen todistusaineiston laboratoriotutkimuksiin.

Rikospaikkasormenjälkien tutkimus on kehittynyt voimakkaasti. Nykymenetelmin sormenjälkiä olisi etsitty todennäköisimmin Kyllikki Saaren kengästä, takin ympäri kiedotusta vyöstä ja ojitustyömaan lapiosta.

Raiskaustapauksissa murhaajan dna:ta voidaan etsiä uhrin sukupuolielimistä. Vaikka Kyllikki Saaren emättimen ja kohdun eritteiden senaikaisissa tutkimuksissa ei saatu lopullista näyttöä, on todennäköistä, että hänet väkisinmaattiin tai että tämä oli ainakin rikoksen motiivi.

Jos Kyllikki Saaren murha olisi tapahtunut nyt, se olisi todennäköisesti pystytty selvittämään myös moderneilla kuitututkimusmenetelmillä. Tekopaikalta ja uhrin vaatteista kerätään teipin avulla irtokuidut ja -karvat, jotka laboratorion mikroskoopin alla alkavat kertoa tarinaansa. Sen perusteella voidaan etsiä tietyntyyppisiä kankaita, vaatteita tai tekstiilejä.

On ilmeistä, että Kyllikki Saaren päälle kiedotussa päällystakissa ja kenkään työnnetyssä miesten sukassa on ollut arvoituksen ratkaisu. Epäilyttäviä kuituja olisivat olleet sellaiset, jotka eivät tulleet esimerkiksi Kyllikin kotoa tai ystävättären asunnosta. Takissa vieraat kuidut olisivat saattaneet kertoa paikasta, jossa ruumista ehkä säilytettiin ennen hautausta.

Kyllikin kengästä löytynyt miehen trikoosukka tunnistettiin tietyn valmistajan tuotteeksi, jota myytiin paikallisissa kaupoissa. Sukassa lienee ollut edustava ja langettava otos tekijän asunnon lattialle karisseesta tekstiilien kuituvalikoimasta.

UHRI TUTTU. Uhri on lähes aina tekijän tuttava, naapuri, puoliso tai sukulainen.


Kyllikki Saaren tapauksessa tuntuu erikoiselta, ettei 600 hengen maastoetsinnöissä pari



päivää katoamisen jälkeen havaittu mitään. Entä mikseivät metsänistuttajat löytäneet hänen kenkiään? Joko etsittiin väärältä alueelta tai sitten murhaaja oli väliaikaisesti piilottanut ruumiin – ehkä samalle vaikeakulkuiselle suoalueelle.

Tapauksen yksityiskohdista voi päätellä jotakin murhaajan aivoituksista. Hän oli mitä todennäköisimmin etsijöiden joukossa. Hän saattoi pitää huolta siitä, että hän sai haravoitavakseen juuri sen alueen, jolle kengät ja ruumis oli piilotettu. Kaiken perusteella murhaaja tunsi paikan hyvin.



Psykologiasta on saatu rikostutkintaan uusi, tehokas keino. Henkirikosten tutkinnassa on otettu käyttöön väkivaltarikosten profilointi. Se auttoi esimerkiksi muutama vuosi sitten niin sanotun kukkakauppasurman ratkaisussa Helsingissä.



Keskusrikospoliisin profilointikoulutuksesta vastaavan komisario Thomas Elfgrenin mukaan menetelmän kehitti alun perin FBI lähinnä sarjamurhaajien jäljittämiseen. Sarjamurhaajat ovat psykopaatteja, jotka saattavat valita uhrinsa vaikkapa äänen tai polven muodon perusteella. Yhdysvalloissa he liikkuvat osavaltiosta toiseen ja tekevät samantyyppisiä murhia.



Rikoksen tekotapa kertoo tekijän sielunmaisemasta, tottumuksista, koulutuksesta, todennäköisestä henkilötaustasta ja suhteesta uhriin. Tapahtumapaikka, uhrin valinta sekä väkivallan menetelmä, voimakkuus ja kohde auttavat muiden seikkojen ohella muodostamaan tekijästä persoonallisuusprofiilin. Kaikki tämä helpottaa syyllisen etsintöjä.



Esimerkiksi teon selvä suunnittelemattomuus – rikospaikkaa ei ole siivottu tai jälkiä hävitetty – johdattaa tutkijat aina vahvasti epäilemään, että syyllinen on uhrin läheinen tai ainakin tuttu. Tällöin on useimmiten kyse mustasukkaisuudesta tai esimerkiksi huumekauppoihin liittyvästä kostosta.



Santtilan mukaan Kyllikki Saaren ruumiin kätkeminen edustaa niin sanottua instrumentaalista aggressiota, joka jo kertoo tekijästä paljon. Instrumentaalisen eli tarkoitushakuisen aggression tunnusmerkit täyttävä teko viittaa siihen, että tekijällä on taipumus ratkaista ongelmia turvautumalla väkivaltaan ja laittomiin keinoihin.

Nykyaikaisten eurooppalaisten profilointitutkimusten perusteella Saaren surman kaltaisessa tapauksessa kätkeminen ja suunnitelmallisuus viittaa siihen, että tekijällä on saattanut olla jonkinlainen rikostausta. Voi myös uumoilla, ettei hän ollut sukua uhrilleen. Nykykäsityksen mukaan tekijällä ei välttämättä ole kontollaan aiempaa henkirikosta tai raiskausta – josta Kyllikki Saaren kohdalla oli todennäköisimmin kyse – vaan ehkä vain omaisuusrikoksia tai pahoinpitelyitä.

Oliko kyse raiskaajan reviiristä?

Oliko Kyllikki Saaren murhaaja paikallinen vai joku läpikulkija? Profilointi voi antaa vihiä tästäkin.

Kyllikki Saaren murhaaja – ja todennäköisesti raiskaaja – olisi edellisen perusteella paikkakuntalainen mies, joka iski enintään muutaman kilometrin päässä kotoaan. Hän tunsi soisen alueen hyvin, ehkä metsästeltyään tai mahdollisesti työskenneltyään siellä.

Kasvojen runtelu viittaa tuttuuteen

Kyllikki Saaren kasvojen vammat ovat poikkeuksellisia. Muistissamme ei ole toista ainakaan naiseen kohdistunutta henkirikosta, jossa kasvot olisi murskattu. Siinä on jotakin omituista, mikä ei sovi kuvaan. Raiskaaja ei toimi tyypillisesti näin, vaan kyse on jostakin poikkeavasta asiasta tai onnettomuudesta.

Oikeuslääketieteellisten tutkimusraporttien perusteella kasvoluissa oli murtumia – siitä ei ole epäilystäkään. Ongelma on siinä, ettei voida olla aivan varmoja, syntyivätkö vammat ennen kuolemaa vai sen jälkeen. Periaatteessa kasvot olisi saatettu murskata tunnistamisen estämiseksi, mutta tämä tuntuu epätodennäköiseltä.

Psykologi Santtilan mukaan kasvojen tuhoaminen voisi nykyaikaisen profiloinnin menetelmien mukaan viitata siihen, että murhaaja oli vainoharhainen tai että hän tunsi Kyllikin. Hänen piti jotenkin ”poistaa” tutut kasvot häiritsemästä tekoa. Kuoleman jälkeinen silpominen ja vahingoittaminen puolestaan viittaisi tekijän vakavaan psykopatologiaan.

Toisaalta instrumentaalisen aggression tunnusmerkkeihin kuuluu, että väkivalta ei itsessään ole keskeinen tavoite – kuten esimerkiksi niin sanotussa ekspressiivisessä aggressiossa – vaan että väkivaltaan turvaudutaan silloin, kun teko – esimerkiksi Kyllikki Saaren tapauksessa todennäköisesti raiskaus – uhkaa syystä tai toisesta epäonnistua tai tekijää uhkaa kiinnijääminen. Väkivaltaa käytetään tällöin kylmäverisen harkitusti, ei raivon vallassa. Uhrin kuolema on varsinaisesti tarkoitetun toiminnan ”sivutuote”.

Useimmiten murhaajan livistäminen on kuitenkin enemmän sattumaa kuin huolellisen suunnittelun tulosta. Sitä paitsi usea surmatyö tapahtuu suunnittelematta, äkillisessä raivonpuuskassa, ekspressiivisenä aggressiona, jonka tarkoitus on nimenomaan vahingoittaa uhria. Tajunnan taas kirkastuttua surmaaja tajuaa olevansa rikospaikalla kädet ja vaatteet veressä, tekoväline kädessä ja ilman alibia. Yleensä tekijä pakenee sokissa jättäen rikospaikan täydelliseen epäjärjestykseen uhreineen päivineen. Tällöin profiloija tulkitsee voimakkaan tunnesiteen uhrin ja tekijän välille ja suuntaa poliisitutkimukset uhrin lähimpiin henkilöihin. Tällaisissa tapauksissa kiinni jäämisen riski Suomen kokoisessa maassa lähenee nykyisin sataa prosenttia.

Jos tekijä ei pysty peittämään jälkiään, hän saattaa yrittää lavastaa jonkun toisen syylliseksi. Eräälle rikospaikalle oli naispuolinen tekijä jättänyt tahallaan XL-kokoisen miesten hansikkaan ohjatakseen tutkijoiden mielenkiinnon paikkakunnan mopomiehiin. Hansikkaassa oli kuitenkin vähäisiä muruja naisen käyttämää kynsilakkaa. Sen koostumus ja tyyppi pystyttiin määrittämään Keskusrikospoliisin rikosteknisessä laboratoriossa pyyhkäisyelektronimikroskooppiin kytketyllä analysaattorilla.

Mänty olisi yksilöinyt veistovälineen

Entä Kyllikin suohaudan päälle lyöty männynrisu? Se on edelleen tallella; murhahan ei vanhene koskaan, ja siksi todistusaineistoa ei voi hävittää.

Kyllikki Saaren murhan nykyinen päätutkija on rikosylikonstaapeli Tapani Tikkala Keskusrikospoliisin Vaasan yksiköstä. Hän kertoo, että juttu voidaan avata uudelleen koska tahansa, jos uutta todistusaineistoa tulee esiin. (Sellaiseksi ei lueta selvänäkijöiden mielikuvia, joita joskus tarjotaan.)

Tikkala on hyvin perehtynyt Kyllikki Saaren tapauksen valtavaan asiakirjamäärään. Hänen mukaansa poliisi kyllä selvitti murhaajan todennäköisen henkilöllisyyden, mutta koska tekninen näyttö puuttui, juttua ei voitu viedä käräjille.

Tikkala huomauttaa, että nykyisin haudan mänty voitaisiin tutkia valo- ja pyyhkäisyelektronimikroskoopilla, jotka paljastaisivat vuolemisessa käytetyn välineen ”sormenjäljet”. Nykytapauksissa näitä voidaan verrata epäiltyjen hallusta mahdollisesti löytyvien puukkojen ja kirveiden mikroskooppisiin piirteisiin; niiden terässä on nimittäin yksilöllisiä uurteita ja koloja.

Kyllikki Saaren tapauksessa tekoase lienee kuitenkin jo ajautunut omistajansa hallusta unohduksiin.

Todennäköisesti murha olisi selvinnyt

Nykyisin Suomessa tehdään vuosittain noin 150 henkirikosta. Lähes kaikki selvitetään.

Yksi täydellisen henkirikoksen edellytys näyttää olevan ruumiin hävittäminen. Se on perinnäisesti tehty joko paloittelemalla, polttamalla, hautaamalla maahan tai upottamalla järveen. Lehdistä olemme lukeneet epäonnistuneista yrityksistä. Jos Kyllikki Saarta ei olisi löytynyt ennen lumen tuloa, voi olla, ettei häntä olisi löydetty koskaan – eikä kukaan enää muistaisi tapausta.

Tätä nykyä mädäntynytkin uhri voidaan tunnistaa oikeushammaslääketieteen ja dna-menetelmien avulla. Ruumiinosa tai vaikka pieni luunsiru tai uhrin hius riittää paljastamaan uhrin sukupuolen ja dna-tunnisteen. Hampaista selviää ikä. Oikeuskemiallisin menetelmin voidaan analysoida uhrin käyttämät lääkkeet ja huumeet.

Edellä kerrotun perusteella näyttää siis siltä, että jos Kyllikki Saaren murha tapahtuisi nyt, se hyvin todennäköisesti ratkeaisi vahvoin näytöin. Pitäisikö puhdistaa pölyt papereista, kaivaa todistusaineisto esiin ja panna geenimonistuslaite lämpiämään? Kaiken huomioon ottaen: ei kannata.

Vuoden 2000 tammikuussa Kyllikki Saaren murhasta on kulunut 46 vuotta ja 8 kuukautta. Kyllikin murhaaja olisi psykologisen profiilin perusteella 77-vuotias tai vanhempi. Kaikki merkit – myös tutkinnallisista syistä tämän artikkelin ulkopuolelle jätetyt – viittaavat siihen, että murhaaja on kuollut. Kyllikki Saaren tapaus jää elämään.

Kuka murhasi Kyllikin?

Tuttu, vieras vai sukulainen?

Päätelkää itse!!!