Olen miettinyt..

Jotenkin lohduttaa, kun saa tietää, että joku muukin tuntee niinkuin minä. Mikään hauska asia se ei ole.
Mutta, tuo minkä sanoit, elämä kuluu hukkaan, kuvastaa paljon miten sen tosiaan ajattelen ja koen.
Minun on ikävä sitä ihmistä joka olen ollut. Tasapainoinen ja sitten ykskaks paniikki hyökkäsi kimppuuni. En ole nytkään hassumpi, yleensä aika pidettykin. Mutta kätken sisääni sen ahdistuneen ja aran. Se ei sisällähetkellä näy päälle päin.
Silti vaikeuttaa elämää, ei uskalla nauttia elämästään.

Heippa...ja kiitos kaikille vastanneille. Tunteet olleet tänään todella sekavat. Muutos on saatava.

tittaL kirjoitti:

Jotenkin lohduttaa, kun saa tietää, että joku muukin tuntee niinkuin minä. Mikään hauska asia se ei ole.
Mutta, tuo minkä sanoit, elämä kuluu hukkaan, kuvastaa paljon miten sen tosiaan ajattelen ja koen.
Minun on ikävä sitä ihmistä joka olen ollut. Tasapainoinen ja sitten ykskaks paniikki hyökkäsi kimppuuni. En ole nytkään hassumpi, yleensä aika pidettykin. Mutta kätken sisääni sen ahdistuneen ja aran. Se ei sisällähetkellä näy päälle päin.
Silti vaikeuttaa elämää, ei uskalla nauttia elämästään.

Heippa...ja kiitos kaikille vastanneille. Tunteet olleet tänään todella sekavat. Muutos on saatava.

Lue lisää

Sinulle itsellesi tittaL :) Niin meidän elämä on tällaista salattua ja asian piilottelua, se on hirveän raskasta, itse haluaisin olla se entinen rohkea ja pelkäämätön...taitaa päästä nyt voimasana..niin paljon harmittaa ja turhauttaa tämä asia...miten saisi sen nuoruuden rohkeuden takaisin ja innostuksen..mutku paniikki estää elämän suurenmoiset ihanat kokemukset tunteet ja sen mitä sillä olisi tarjottavaa...elä nyt sitten kun kokoajan pitää olla varuillaan ja koota itsensä johonkin naurettavaan tilaisuuteen..huh huh.

mutta minä olen voittanut sen taudin. Jotenkin se alkoi väistyä tuossa muutamia vuosia sitten, kun olin joulua viettämässä isossa porukassa ja minun tehtäväni oli jakaa lahjat.

Tunsin selvästi oireiden alun: puheen sorina voimistui ensin ja sitten alkoi kontrollin menettämisen pelko ja hiki nousi otsalle. Silloin ajattelin, että en ole tähän ennenkään kuollut, joten antaa tulla vaan. Jatkoin rauhallisesti lahjojen jakoa ja yht´äkkiä tuli tunne, että ei se tulekaan.

Siitä alkoi hiljalleen tulla sellainen tapa, että aina kun tunsin ensi oireet, ajattelin, että ei se mitään, tulkoon vaan. Nyt en ole saanut yhtään kohtausta - muistanko oikein - 1,5 vuoteen ja enkä välillä ole enää muistanut koko sairautta.

JoMN kirjoitti:

mutta minä olen voittanut sen taudin. Jotenkin se alkoi väistyä tuossa muutamia vuosia sitten, kun olin joulua viettämässä isossa porukassa ja minun tehtäväni oli jakaa lahjat.

Tunsin selvästi oireiden alun: puheen sorina voimistui ensin ja sitten alkoi kontrollin menettämisen pelko ja hiki nousi otsalle. Silloin ajattelin, että en ole tähän ennenkään kuollut, joten antaa tulla vaan. Jatkoin rauhallisesti lahjojen jakoa ja yht´äkkiä tuli tunne, että ei se tulekaan.

Siitä alkoi hiljalleen tulla sellainen tapa, että aina kun tunsin ensi oireet, ajattelin, että ei se mitään, tulkoon vaan. Nyt en ole saanut yhtään kohtausta - muistanko oikein - 1,5 vuoteen ja enkä välillä ole enää muistanut koko sairautta.

Lue lisää

ja olen sitä mieltä että suurin osa diagnosoiduista paniikkihäiriöistä on
stressipohjaisia sekä elämäntilanteeseen sidottuja.
Toki lääkitys auttaa se on selvä mutta siitä
helposti tulee kävelykeppi moniksi vuosiksi.
Kun luottaa vain kemialliseen apuun niin sitä ei sitten itse hae muuta ratkaisua kuten esim.suggestio pohjaista niinkuin ed.tapauksessa.

Suggestio on yhtä tehokas lääke kuin mieliala tms.
lääke, itselläni tuo tarina on suunnilleen sama kuin ed.kirjoittajalla ja käytin myös serotoni
lääkettä. Kokeile rohkeasti kohtauksen tullessa
erillaisia ajatusmalleja siinä voi olla sinun
"kultahippusi" ulos kohtauksesta.
Muista "sinä itse olet itsesi pahin vihollinen"

uskon.. kirjoitti:

ja olen sitä mieltä että suurin osa diagnosoiduista paniikkihäiriöistä on
stressipohjaisia sekä elämäntilanteeseen sidottuja.
Toki lääkitys auttaa se on selvä mutta siitä
helposti tulee kävelykeppi moniksi vuosiksi.
Kun luottaa vain kemialliseen apuun niin sitä ei sitten itse hae muuta ratkaisua kuten esim.suggestio pohjaista niinkuin ed.tapauksessa.

Suggestio on yhtä tehokas lääke kuin mieliala tms.
lääke, itselläni tuo tarina on suunnilleen sama kuin ed.kirjoittajalla ja käytin myös serotoni
lääkettä. Kokeile rohkeasti kohtauksen tullessa
erillaisia ajatusmalleja siinä voi olla sinun
"kultahippusi" ulos kohtauksesta.
Muista "sinä itse olet itsesi pahin vihollinen"

Lue lisää

sen verran, että puolisoni on käyttänyt mm. paniikkihäiriön hoitoon Opamoxia ja unilääkkeeksi Tenoxia. Lisäksi on mielialalääke. Näiden ongelma on se, että kun niitä on käyttänyt vuosia, ei niistä irrotautuminen ole ihan ongelmaton juttu.
Olin vuosia sitten Kalliolan klinikalla myllyhoidossa alkoholin takia ja siellä kaikkein vaikeimpia vierotettavia olivat juuri lääkeriippuvaiset.
Vaimoni pelkää kuollakseen sitä päivää, jolloin lääkäri sanoo, että enää ei Opamixia kirjoiteta. Sitten siinä on vielä toinen ongelma: nimittäin määrätyt määrät eivät tahdo pysyä kuosissa. Täytyy käydä parilla lääkärillä, jotta saa sitten vähän enemmän lääkettä näihin lipsumisiin.

Toisaalta hän sai ensimmäisen paniikkihäiriökohtauksen n. 12 vuotta sitten ja aika pian alkoi saada lääkitystä siihen. Lääkityksen aloittamisen jälkeen ei kohtauksia ole ollut. Lohtu sekin.

JoMN kirjoitti:

sen verran, että puolisoni on käyttänyt mm. paniikkihäiriön hoitoon Opamoxia ja unilääkkeeksi Tenoxia. Lisäksi on mielialalääke. Näiden ongelma on se, että kun niitä on käyttänyt vuosia, ei niistä irrotautuminen ole ihan ongelmaton juttu.
Olin vuosia sitten Kalliolan klinikalla myllyhoidossa alkoholin takia ja siellä kaikkein vaikeimpia vierotettavia olivat juuri lääkeriippuvaiset.
Vaimoni pelkää kuollakseen sitä päivää, jolloin lääkäri sanoo, että enää ei Opamixia kirjoiteta. Sitten siinä on vielä toinen ongelma: nimittäin määrätyt määrät eivät tahdo pysyä kuosissa. Täytyy käydä parilla lääkärillä, jotta saa sitten vähän enemmän lääkettä näihin lipsumisiin.

Toisaalta hän sai ensimmäisen paniikkihäiriökohtauksen n. 12 vuotta sitten ja aika pian alkoi saada lääkitystä siihen. Lääkityksen aloittamisen jälkeen ei kohtauksia ole ollut. Lohtu sekin.

Lue lisää

Etten ole tosiaankaan yksin, mutta läheisteni kanssa olen tosi yksin.
Entisessä liitossani. kun paniikkikohtaus tuli ja hain toisesta tukea sain litsarin poskelle. Loppukin luottamuksen ja tuen hakeminen puoleltani loppui.
Sairaudesta tuli salainen "ystävä". Kohtaukset kruunasi kauheuksineen elämäni.
Nyt elän elämässä, että muutin maalle ja mieheni on paljon töissä. Olen yksin ja joudun hoitamaan nämä kaikenlaiset puuhat omakotitalossa. Tästä on syntynyt minulle kierre, en pääse ulos ja haen oviaukkoa kokoajan.
Ahdistun, pelkään etten selviä, olenko tehnyt tarpeelliset puuhat, mitä toinen sanoo. Jatkuva huonommuuden tunne, riittämättömyys. Haluamaani lämpöä en saa. Hän ei jaksa jutella. Joten pakkaan kaiken ajatukset ja tuntemukset, kaipuut pääni sisään ja sitten se onkin kohtaus joka purkaa. Eihän elimistö kestä sellaista painetta. Paniikin kanssa en ole sinut, inhoan niitä.
Tunne joka kytee on se, että jätän tämän ja muutan takaisin kaupunkiin. Siellä edes näkisin ihmisiä. Kaipaan toisenlaista rauhaa ja selkeyttä. Itseäni! Olen joutunut hukkaan ja mua ei ole tässä elämässä.
Hartioilla on paino joka ei hellitä. Syytän itseäni, mutta olenko sen arvoinen?
Paniikit vain seurana.

Terveisin ja voimia kaikille.

JoMN kirjoitti:

mutta minä olen voittanut sen taudin. Jotenkin se alkoi väistyä tuossa muutamia vuosia sitten, kun olin joulua viettämässä isossa porukassa ja minun tehtäväni oli jakaa lahjat.

Tunsin selvästi oireiden alun: puheen sorina voimistui ensin ja sitten alkoi kontrollin menettämisen pelko ja hiki nousi otsalle. Silloin ajattelin, että en ole tähän ennenkään kuollut, joten antaa tulla vaan. Jatkoin rauhallisesti lahjojen jakoa ja yht´äkkiä tuli tunne, että ei se tulekaan.

Siitä alkoi hiljalleen tulla sellainen tapa, että aina kun tunsin ensi oireet, ajattelin, että ei se mitään, tulkoon vaan. Nyt en ole saanut yhtään kohtausta - muistanko oikein - 1,5 vuoteen ja enkä välillä ole enää muistanut koko sairautta.

Lue lisää

Hieno homma, että olet sevinnyt paniikkihäiröstä!
Itse noin vuoden verran kokeilin kaikenmaailman poppaskonsteja paniikkejani vastaan. Vähän aikaa menikin sitten aina hyvin eteenpäin kunnes se tuli takaisin ja aina vaan pahempana. Sitten oli pakko turvautua lääkkeisiin ja mulla ovat auttaneet sata kertaa paremmin kun "poppaskonstit", joita oli juuri kaikenmaailman mielikuvaharjoitukset, juurikin tuo "etten mä tähän kuole", energia pisteiden taputtelua sun muuta...
Nykyään ajattelen, että nämä paniikit ovat mulle jo niin tuttu tunne, etten mä edes muista enää muunlaista oloa.

Nicole* kirjoitti:

Hieno homma, että olet sevinnyt paniikkihäiröstä!
Itse noin vuoden verran kokeilin kaikenmaailman poppaskonsteja paniikkejani vastaan. Vähän aikaa menikin sitten aina hyvin eteenpäin kunnes se tuli takaisin ja aina vaan pahempana. Sitten oli pakko turvautua lääkkeisiin ja mulla ovat auttaneet sata kertaa paremmin kun "poppaskonstit", joita oli juuri kaikenmaailman mielikuvaharjoitukset, juurikin tuo "etten mä tähän kuole", energia pisteiden taputtelua sun muuta...
Nykyään ajattelen, että nämä paniikit ovat mulle jo niin tuttu tunne, etten mä edes muista enää muunlaista oloa.

Lue lisää

Minulla ei ole auttanut mielikuvitteelliset harjoitukset, komeron siivous (lääkärin kehoitus) tai itselleen järkeä puhuminen... ei. Kokemus on niin mieltä myllertävä. Siitä on kaukana todellinen olo...
On hienoa, että joku on selviytynyt voittajaksi paniikista, sillä onhan tämä niin kurjaa.
Tosiaan, en minäkään muista millaista olisi olla ilman paniikkia....

kokemuksia... kirjoitti:

Etten ole tosiaankaan yksin, mutta läheisteni kanssa olen tosi yksin.
Entisessä liitossani. kun paniikkikohtaus tuli ja hain toisesta tukea sain litsarin poskelle. Loppukin luottamuksen ja tuen hakeminen puoleltani loppui.
Sairaudesta tuli salainen "ystävä". Kohtaukset kruunasi kauheuksineen elämäni.
Nyt elän elämässä, että muutin maalle ja mieheni on paljon töissä. Olen yksin ja joudun hoitamaan nämä kaikenlaiset puuhat omakotitalossa. Tästä on syntynyt minulle kierre, en pääse ulos ja haen oviaukkoa kokoajan.
Ahdistun, pelkään etten selviä, olenko tehnyt tarpeelliset puuhat, mitä toinen sanoo. Jatkuva huonommuuden tunne, riittämättömyys. Haluamaani lämpöä en saa. Hän ei jaksa jutella. Joten pakkaan kaiken ajatukset ja tuntemukset, kaipuut pääni sisään ja sitten se onkin kohtaus joka purkaa. Eihän elimistö kestä sellaista painetta. Paniikin kanssa en ole sinut, inhoan niitä.
Tunne joka kytee on se, että jätän tämän ja muutan takaisin kaupunkiin. Siellä edes näkisin ihmisiä. Kaipaan toisenlaista rauhaa ja selkeyttä. Itseäni! Olen joutunut hukkaan ja mua ei ole tässä elämässä.
Hartioilla on paino joka ei hellitä. Syytän itseäni, mutta olenko sen arvoinen?
Paniikit vain seurana.

Terveisin ja voimia kaikille.

Lue lisää

aika pakata ne tavarat.

"Ahdistun, pelkään etten selviä, olenko tehnyt tarpeelliset puuhat, mitä toinen sanoo. Jatkuva huonommuuden tunne, riittämättömyys. Haluamaani lämpöä en saa. Hän ei jaksa jutella. Joten pakkaan kaiken ajatukset ja tuntemukset, kaipuut pääni sisään ja sitten se onkin kohtaus joka purkaa. Eihän elimistö kestä sellaista painetta. Paniikin kanssa en ole sinut, inhoan niitä".

Tämä on mielestäni niin kovaa kertomaa, että oikein hirvittää. Jos suhde on sillä tasolla, että yhtään tukea ei toiselta saa, olet kyllä väärän ihmisen kanssa.

Ei yksin oleminen ehkä sitä sinun pakiikkihäiriötäsi paranna, mutta mieti, olethan sinä nytkin yksin. Tästä olen paljon lukenut. Ihminen on parisuhteessa, mutta kuitenkin yksin. Mitä elämää se on.