Putoavia enkeleitä

Hahmolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Djupsjöbackaa ei ollut muistaakseni myöskään näytelmäversiossa, mutta jostain syystä tekijät ovat halunneet elokuvaan tällaisen osin koomisen, osin pelottavankin hahmon. Ehkä mielisairaalakohtauksista olisi tullut liian ankeita ilman häntä.

Myös Helena on fiktiivinen hahmo, vaikka Aila Meriluodon ja Lauri Viidan vanhin lapsi oli tosielämässäkin tyttö. Helenan avulla tuodaan esiin (varsinkin näytelmässä, elokuvassa vähemmän) Meriluodon Viidasta kirjoittaman kirjan syntyhistoriaa.

Luin kirjan (Lauri Viita - legenda jo eläessään) uudelleen sen jälkeen, kun olin nähnyt elokuvan. Suuri osa tapahtumista perustuu todellisuuteen, mutta tekijät ovat muokanneet niitä mielensä mukaan. Järkyttävässä kohtauksessa Lauri pudottaa tahallaan hohtimet katon rajasta lattialle, yrittäen osua lapseen. Meriluoto kertoo tilanteen niin, että hohtimet olivat vähällä osua vanhimman tyttären päähän, mutta sekä näytelmässä että elokuvassa lattialla jokeltelee perheen nuorimmainen, vauva.

Joku arvostelija kirjoitti, että nykynäyttelijöistä vain Tommi Korpela täyttää Viidan suuret saappaat. Meriluodon kirjan uudelleen luettuani olen samaa mieltä. Sairaus tuhosi kirjallisen neron, jonka loruilu ja sanoilla leikittely saattoi olla oire alkavasta skitsofreniasta.

OIVA LOHTANDER ESITTI HYVIN OMAPERÄISESTI DJUPSJÖBACKAA.. ENITEN IHMETYTTI ETTÄ KUKA IHMEEN HELENA