On aika rankkaa kun se jännitys iskee...välttelen töissä tiettyjä tilanteita, ihmisiä...yritän vain selviytyä. Miten te muut selviätte tällaisissa tilanteissa? Pitkään oli ns. OK-oloa, mutta nyt epävarmuuden ja stressin myötä se iski jälleen. Kokoukset on pahoja... Se tässä on kaikkein vaikeinta kun olen ns. rohkea ja minulla on ajatuksia, mutta sitten näissä huonoissa hetkissä minusta tulee nyhverö.
Sosiaalisten tilanteiden pelko
41
3376
Vastaukset
- randy_marsh
Moi mari_ska!
Tutulta kuulostaa ja itselläni töissä ihan samanlaista.Esim. kahvitauot vietän yleensä aina muualla kun työkavereiden kanssa kahvipöydässä koska pelkään, että keskustelu siirtyy jotenki minuun ja sitten saan paniikkinhäiriön kun alkaa punastuttaa ja hermostuttaa.Miesten kanssa kun kahvipöytäkeskustelut usein menee naisista puhumiseen ja kun itsellä ei naisista mitään kokemusta vaikka olenkin jo 25v vanha niin sekös laittaa ahdistamaan kun mitään ei oikein voi kommentoida mihkään eikä mitään omakohtaisia kokemuksia..
Kokoukset on ihan hirveitä ja pelkään aina, että joudun puhumaan jotain ja istunkin aina johonkin mahdollisimman nurkkaan, että en vain joutuisi kommentoimaan mihinkään mitään.Kokouksen jälkeen on aina kainalot märkinä kun niin jännittää..
Vielä omista ahdistuksistani sen verran kun nyt rupesin avautumaan, että mua pelottaa puhua naisille ihan perkeleesti.Jos nainen on nuori ja kaunis niin paniikki on taattu.Pelkään, että teen itsestäni idiootin ja sehän on varma juttu kun paniikki iskee joka kerta kun joku nainen lähestyykin minua..
Naista minulla ei ole ikinä ollut eikä varmaan ikinä tule olemaankaan, tai ainakin siltä nyt tuntuu.. olis se vaan niin kiva kun olis joku..Itselläni on ihan samaa kun keskustelu siirtyy minuun niin... Uskon, että miestenjutut ahdistavat kun ei voi itse osallistua. Onko kaikki naisten kanssa tekemisissä olo vaikeaa? Iskeekö pelko myös viihteellä kun puhut naisten kanssa?
- WeryWoman
....mutta sellaiset miehet on tosi söpöjä jotka ei ole suuna ja päänä meuhkaamassa jokapaikassa,ainakin minulle kelpaisi :)
- Lempivärinä punainen
Itselläni sosiaalinen jännittäminen / esiintymispelko tuli todelliseksi ongelmaksi lukion loppuvaiheilla. Sehän siinä on raivostuttavaa ja tuntuu kohtuuttomalta, kun olen kuitenkin aina pärjännyt porukoissa, ollut koulussa ja liikunnassa hyvä ja myöhemmin äijäsakeissa muuten niitä kärkihahmoja ilman tätä sosiaalista kammoa.
Ongelman ydin kait on häpeä. Sitä häpeää, kun muut huomaavat, että punastuu, tärisee ja hikoaa sinänsä järjellä mitattuna ihan turhassa tilanteessa - alkaa enempi ja enempi pelätä niitä jännitysoireita ja siitä se juttu paisuuja kroonistuu...
Ihminen on aika sopeutuva ja sitä oppii sietämään melkein mitä tahansa vaivaa tai sairautta, mutta turha on turhaa. Mielestäni liika sosiaalinen pelko oireineen on lievä mielenterveyden sairaus, joka vaatisi tulla julki kuten esim. masennus taannoin. Masennustakin poteneet aiemmin häpesivät ongelmiaan, mutta sittenhän siitä tuli melkein julkkistenkin muotisairaus. Se vähentäisi häpeän tunnetta, mikä mielestäni on paranemisen alku.Häpeästähän tässä on kyse. Rankkaa itselleni, siksikin ettei ole mitään hävettävää. Sos. tilanteiden pelko mielenterveydenhäiriö ei sairaus. Paniikkihäiriöstä puhutaan paljonkin, mutta ei sos. tilanteiden pelosta, vaikka se kovin yleinen tuntuu olevan. Miksiköhän ei puhuta?
- Lempivärinä punainen
mari_ska kirjoitti:
Häpeästähän tässä on kyse. Rankkaa itselleni, siksikin ettei ole mitään hävettävää. Sos. tilanteiden pelko mielenterveydenhäiriö ei sairaus. Paniikkihäiriöstä puhutaan paljonkin, mutta ei sos. tilanteiden pelosta, vaikka se kovin yleinen tuntuu olevan. Miksiköhän ei puhuta?
Eiköhän se osittain johdu meistä jännittäjistä itsestämme koska jännittäjä viimeiseen asti yrittää piilottaa jännitämisensä muilta ihmisiltä, kun se jos muut tämän huomaavat hävettää niin kovasti ja itsetunto sen kun rapisee...
Mm. paniikkihäiriö ei ehkä ole ihan niin arka aihe siitä kärsivälle kuin sosiaalinen jännittäminen ja lääkäritkin sen paremmin ymmärtävät ja pystyvät käsittelemään sekä lääkitsemään.
Sosiaalisen, vaikean jännittämisen laatua ja vakavuutta on sellaisen vaikea ymmärtää, jolla ei omakohtaista kokemusta ole ja jännittäjät itse ovat iso hiljainen ja hiljaa kärsivä ihmisjoukko.. Lempivärinä punainen kirjoitti:
Eiköhän se osittain johdu meistä jännittäjistä itsestämme koska jännittäjä viimeiseen asti yrittää piilottaa jännitämisensä muilta ihmisiltä, kun se jos muut tämän huomaavat hävettää niin kovasti ja itsetunto sen kun rapisee...
Mm. paniikkihäiriö ei ehkä ole ihan niin arka aihe siitä kärsivälle kuin sosiaalinen jännittäminen ja lääkäritkin sen paremmin ymmärtävät ja pystyvät käsittelemään sekä lääkitsemään.
Sosiaalisen, vaikean jännittämisen laatua ja vakavuutta on sellaisen vaikea ymmärtää, jolla ei omakohtaista kokemusta ole ja jännittäjät itse ovat iso hiljainen ja hiljaa kärsivä ihmisjoukko..Tosi hienosti kirjoitit asiasta. Just noin se onkin, että paniikkihäiriöstä on helpompi puhua kuin sos. jännittämisestä. Juu, ei sitä voi tajuta ulkopuolinen kuinka invalidisoivaa jännittäminen on.
- 13
Lempivärinä punainen kirjoitti:
Eiköhän se osittain johdu meistä jännittäjistä itsestämme koska jännittäjä viimeiseen asti yrittää piilottaa jännitämisensä muilta ihmisiltä, kun se jos muut tämän huomaavat hävettää niin kovasti ja itsetunto sen kun rapisee...
Mm. paniikkihäiriö ei ehkä ole ihan niin arka aihe siitä kärsivälle kuin sosiaalinen jännittäminen ja lääkäritkin sen paremmin ymmärtävät ja pystyvät käsittelemään sekä lääkitsemään.
Sosiaalisen, vaikean jännittämisen laatua ja vakavuutta on sellaisen vaikea ymmärtää, jolla ei omakohtaista kokemusta ole ja jännittäjät itse ovat iso hiljainen ja hiljaa kärsivä ihmisjoukko..Osittain sosiaalisesta fobiasta vaietaan siksikin, että nykyisin kaikkien kuuluu olla "sosiaalisia", avoimia ja ilmaista itseään hyvin reippaasti. Ei tässä ilmapiirissä oikein sovi lääkärillekään kertoa, että jännittää, tärisyttää, hikoiluttaa, korvien välissä on paniikki niin, ettei ajatus kulje. On selvää, että tämä häpeällinen ongelma täytyy kyetä peittämään, jos aikoo olla työelämässä tai saada seurustelukumppanin.
Pari vuosikymmentä sitten ei lääkärikuntakaan tainnut tuntea koko sosiaalista fobiaa. Harva oli kuullut edes paniikkihäiriöstä. Olen itse keski-ikäinen ujostelija-salafoobikko ja tiedän, että ikäluokkani kohtalotovereista aniharva on hakenut ammattiapua. Jos elämä on muutoin sujunut siedettävästi, on sos.fobiat kätketty. Ennen me ujot olimme vain "vähän outoja". Osa meistä jäi peräkammareihin, työttömiksi, elämän alisuoriutujiksi ja hoisi ujouttaa alkoholilla. Yleistä tämä on nykyäänkin. Monen hankalan elämän perimmäinen ongelma onkin jännittäminen. Ennen ongelmaa ei tunnistettu. Nyt ujoutta pidetään jo päiväkodissa järkyttävän suurena vammana, joka johtaa nuoren kansalaisen kiviselle polulle. Toiovottavasti kauhistelun lisäksi osataan myös auttaa.
- 3+3
Ei kai masennuksesta ole tullut mikään muotisairaus. Siitä vain voidaan puhua hiukan vapaammin nykyään ja ei välttämättä luo sellaista stigmaa julkkiksillekaan kuin entisaikaan.
Sosiaalinen ahdistus on kyllä ihan mielenterveyden ongelma. Sitä on monenmuotoista ja monen asteista. Mun isoin pelko on että mua pidetään tyhmänä, kun taas joillakin on pelkoja esim ulkonäöstä, joita minulla taas ei ole juuri ollenkaan.- Lempivärinä punainen
Mikä hitto siinä oikein, kun sosiaaliseen pelkoon ei ole nykylääketiede kehittänyt todella toimivaa parannuskeinoa vaikka niin moneen muuhun juttuun on? Onko vieläkin kyse siitä, että iso osa lääketieteen alan ihmisistä on sitä mieltä, että ei pidä lähteä ujon/jännittäjän persoonallisuutta muuttamaan ja ronkkimaan.
Itse olen ainakin vuosien varrella tuskastunut siihen, että edelleen yritetään syöttää ajatusta, että "opettele vaan hyväksymään oma persoonasi jännittämisineen". Kun monen ammattiauttajan puheita tai kirjoituksia kuulee ja näkee niin tuntuu, että jutut on suoraan alan oppikirjoista lainattuja klisheitä eik ä ongelman todellista laatua ole oikein sisäistetty.
Moni jännittäjä, kuten itsekin, kokee kuitenkin olevansa sosiaalinen (lue: seurallinen) persoona pohjimmiltaan. Lempivärinä punainen kirjoitti:
Mikä hitto siinä oikein, kun sosiaaliseen pelkoon ei ole nykylääketiede kehittänyt todella toimivaa parannuskeinoa vaikka niin moneen muuhun juttuun on? Onko vieläkin kyse siitä, että iso osa lääketieteen alan ihmisistä on sitä mieltä, että ei pidä lähteä ujon/jännittäjän persoonallisuutta muuttamaan ja ronkkimaan.
Itse olen ainakin vuosien varrella tuskastunut siihen, että edelleen yritetään syöttää ajatusta, että "opettele vaan hyväksymään oma persoonasi jännittämisineen". Kun monen ammattiauttajan puheita tai kirjoituksia kuulee ja näkee niin tuntuu, että jutut on suoraan alan oppikirjoista lainattuja klisheitä eik ä ongelman todellista laatua ole oikein sisäistetty.
Moni jännittäjä, kuten itsekin, kokee kuitenkin olevansa sosiaalinen (lue: seurallinen) persoona pohjimmiltaan.Tuttu juttu tuo "opettele vaan hyväksymään oma persoonasi jännittämisineen". Vaikeata on hyväksyä. Itse olen sosiaalinen en mikään yltiösosiaalinen, mutta tykkään olla porukoissa.
- Lempivärinä punainen
mari_ska kirjoitti:
Tuttu juttu tuo "opettele vaan hyväksymään oma persoonasi jännittämisineen". Vaikeata on hyväksyä. Itse olen sosiaalinen en mikään yltiösosiaalinen, mutta tykkään olla porukoissa.
Jos tämänkin maan asioista päättävät tajuaisivat kuinka monen alkoholistin, nuoren työkyvyttömyyseläkeläisen ja muuten vaan elämän oravanpyörässä periksiantajan taustalla on sosiaalinen jännittäjä, joka on omin päin apua hakiessaan lipsahtanut överiksi ja kuinka kalliiksi se yhteiskunnalle tulee niin saattaisi suhtautuminen tähänkin ongelmaan muuttua.
Vaan on sosiaalisen fobian hoitaminen/parantaminen kyllä vaikeata. Jokainenhan haluaisi sen ihmepillerin tai hermonsalpauksen, mutta taitavat vain olla oireiden hoitoa. Kuitenkin todellinen itsetuntoa parantava hoitomuoto on kait vielä hakusessa - vai onko jollain parempaa tietoa ja kokemusta...? - 13
Lempivärinä punainen kirjoitti:
Jos tämänkin maan asioista päättävät tajuaisivat kuinka monen alkoholistin, nuoren työkyvyttömyyseläkeläisen ja muuten vaan elämän oravanpyörässä periksiantajan taustalla on sosiaalinen jännittäjä, joka on omin päin apua hakiessaan lipsahtanut överiksi ja kuinka kalliiksi se yhteiskunnalle tulee niin saattaisi suhtautuminen tähänkin ongelmaan muuttua.
Vaan on sosiaalisen fobian hoitaminen/parantaminen kyllä vaikeata. Jokainenhan haluaisi sen ihmepillerin tai hermonsalpauksen, mutta taitavat vain olla oireiden hoitoa. Kuitenkin todellinen itsetuntoa parantava hoitomuoto on kait vielä hakusessa - vai onko jollain parempaa tietoa ja kokemusta...?Terveet ihmiset eivät mitenkään voi kuvitella ongelman traagisuutta yksilöiden elämässä. Vielä vähemmän osataan kuvitella ja laskea sosiaalisen fobian kansantaloudellisia vaikutuksia. On helppo todeta verenpaine- tai sokeritauti. Niitä voidaan ehkäistä ja hoitaa tehokkaasti. Tätäkin helpompaa on sanoa, että joku on työtön eli työnvieroksuja, juopottelija, epäsosiaalinen yksineläjä,.. Heihin kannata mitään resursseja tuhlata, koska he ovat vain luusereita.
13 kirjoitti:
Terveet ihmiset eivät mitenkään voi kuvitella ongelman traagisuutta yksilöiden elämässä. Vielä vähemmän osataan kuvitella ja laskea sosiaalisen fobian kansantaloudellisia vaikutuksia. On helppo todeta verenpaine- tai sokeritauti. Niitä voidaan ehkäistä ja hoitaa tehokkaasti. Tätäkin helpompaa on sanoa, että joku on työtön eli työnvieroksuja, juopottelija, epäsosiaalinen yksineläjä,.. Heihin kannata mitään resursseja tuhlata, koska he ovat vain luusereita.
Ja verenpaineesta etc. voit puhua kelle vaan, mutta sos. til. pelosta et. Miten te muut keskusteletteko ystävien, kavereiden kanssa tästä?
Lempivärinä punainen kirjoitti:
Jos tämänkin maan asioista päättävät tajuaisivat kuinka monen alkoholistin, nuoren työkyvyttömyyseläkeläisen ja muuten vaan elämän oravanpyörässä periksiantajan taustalla on sosiaalinen jännittäjä, joka on omin päin apua hakiessaan lipsahtanut överiksi ja kuinka kalliiksi se yhteiskunnalle tulee niin saattaisi suhtautuminen tähänkin ongelmaan muuttua.
Vaan on sosiaalisen fobian hoitaminen/parantaminen kyllä vaikeata. Jokainenhan haluaisi sen ihmepillerin tai hermonsalpauksen, mutta taitavat vain olla oireiden hoitoa. Kuitenkin todellinen itsetuntoa parantava hoitomuoto on kait vielä hakusessa - vai onko jollain parempaa tietoa ja kokemusta...?Kiinnostaisi myös tuo sama itsetuntoa parantava...onko tietoa/kokemusta.
- m21v.
Lempivärinä punainen kirjoitti:
Mikä hitto siinä oikein, kun sosiaaliseen pelkoon ei ole nykylääketiede kehittänyt todella toimivaa parannuskeinoa vaikka niin moneen muuhun juttuun on? Onko vieläkin kyse siitä, että iso osa lääketieteen alan ihmisistä on sitä mieltä, että ei pidä lähteä ujon/jännittäjän persoonallisuutta muuttamaan ja ronkkimaan.
Itse olen ainakin vuosien varrella tuskastunut siihen, että edelleen yritetään syöttää ajatusta, että "opettele vaan hyväksymään oma persoonasi jännittämisineen". Kun monen ammattiauttajan puheita tai kirjoituksia kuulee ja näkee niin tuntuu, että jutut on suoraan alan oppikirjoista lainattuja klisheitä eik ä ongelman todellista laatua ole oikein sisäistetty.
Moni jännittäjä, kuten itsekin, kokee kuitenkin olevansa sosiaalinen (lue: seurallinen) persoona pohjimmiltaan.Ei näihin pelkoihin taida oikein muu auttaa, kuin mennä niihin ahdistaviin tilanteisiin ja tottua niihin.
Subilla on ollut, joku amerikkalainen dokumentti sarja jossa terapeutti hoitaa erilaisista ahdistus/pakko-oireisista häiriöstä kärsiviä henkilöitä niin, että terapeutti järjestää nämä henkilöt tilanteisiin, jotka he kokevat ahdistaviksi ja näin he tottuvat niihin tilanteisiin ja pääsevät eroon ahdistuksesta.
Itse olisin kiinnostunut tuollaisesta hoitomenetelmästä mutta ei täällä suomes vissii järjestetä tollasia. :/
Pelkästään lääkkeitä tuputetaan. - 9
mari_ska kirjoitti:
Ja verenpaineesta etc. voit puhua kelle vaan, mutta sos. til. pelosta et. Miten te muut keskusteletteko ystävien, kavereiden kanssa tästä?
Elämän varrella olen puhunut yhden ystävän kanssa. Tiesin hänen ymmärtävän, koska itsellään on paniikkihäiriö ja väliin muitakin ongelmia. Muutoin olen vain vihjannut sos.kammostani parille sukulaiselle. He eivät tuntuneen käsittävän. Erityisesti hoitoalan ihmiset eivät sulata sosiaalista fobiaa. Mistähän sekin johtuu?
- 19
Lempivärinä punainen kirjoitti:
Mikä hitto siinä oikein, kun sosiaaliseen pelkoon ei ole nykylääketiede kehittänyt todella toimivaa parannuskeinoa vaikka niin moneen muuhun juttuun on? Onko vieläkin kyse siitä, että iso osa lääketieteen alan ihmisistä on sitä mieltä, että ei pidä lähteä ujon/jännittäjän persoonallisuutta muuttamaan ja ronkkimaan.
Itse olen ainakin vuosien varrella tuskastunut siihen, että edelleen yritetään syöttää ajatusta, että "opettele vaan hyväksymään oma persoonasi jännittämisineen". Kun monen ammattiauttajan puheita tai kirjoituksia kuulee ja näkee niin tuntuu, että jutut on suoraan alan oppikirjoista lainattuja klisheitä eik ä ongelman todellista laatua ole oikein sisäistetty.
Moni jännittäjä, kuten itsekin, kokee kuitenkin olevansa sosiaalinen (lue: seurallinen) persoona pohjimmiltaan.On tosiaan merkillistä, etteivät sos.fobian hoidot kehity! Käypä hoito tuntuu olevan hyväksy itsesi, ota esimerkkiä muista ja totuttaudu pelottaviin tilanteisiin sekä tiukoissa paikoissa ota fyysisiin oireisiin Propralia. Nämä ovat hienoja ohjeita ujohkoille (=tavallisille) nuorille, mutta entäs todelliset jännittäjät?
- j.rocket
Lääkäri määräsi Propral 10mg. Aamulla yksi ja iltapäivästä yksi, paniikkikohtauksen fyysiset oireet jäävät tulematta -> varmempi olo. Hyvin on auttanut.
Kaapista löytyy 40 mg Propral. Olen vuosien varrella silloin tällöin harvakseltaan käyttänyt. Nyt viikko pari sitten muutamana päivänä, mutta ei suoranaista tehoa, valitettavasti. Vika on korvien välissä. Hieno juttu, että sinulle on tuonut apua.
- jännää on
Selviän lähinnä vain sitkeästi olemalla ja odottamalla, että tilanne/vaihe menee ohi tai sopeudun siihen. Näin hissutellen menee koko elämä. Tiedän sen, mutta en pysty muuttamaan itseäni.
Minullakin on paljon ajatuksia, käsityksiä ja toiveita. Muille en uskalla sanoa mitään merkityksellistä tai pitää puoliani. Kun muutaman kerran olen niin tehnyt, aina on joku raivostunut ja laittanut minut entistä ahtaammalle. On seurannut stressipiikki, joka kohdallani kestää viikkoja ja kuukausia. Unilääkkeet ja myös viina auttavat pahimman yli.
Näkymättömyys, värittömyys, hajuttomuus, mielipiteettömyys, myötäily, ., niin yleensä pärjäilen ihmisten kanssa ja sellainen on hyvin rasittavaa. Yksin on turvallinen olo, kun kukaan ei arvostele, eikä tuomitse.- 15+3
Kuulostaa aika kurjalta. Oletko koskaan miettinyt että onko sinun ympärilläsi olevat ihmiset reiluja sinua kohtaan vai kenties todella dominoivia ja haluavatkin pitää sinut alistettuna pönkittäen siten itseään?? Kaikilla on oikeus mielipiteisiin ja sinä olet oman elämäsi herra! Itse olen joutunut riuhtaisemaan itseni irti dominoivien sukulaisteni otteesta..Ja vaikeaahan se on mutta parempi näin.
- 20
15+3 kirjoitti:
Kuulostaa aika kurjalta. Oletko koskaan miettinyt että onko sinun ympärilläsi olevat ihmiset reiluja sinua kohtaan vai kenties todella dominoivia ja haluavatkin pitää sinut alistettuna pönkittäen siten itseään?? Kaikilla on oikeus mielipiteisiin ja sinä olet oman elämäsi herra! Itse olen joutunut riuhtaisemaan itseni irti dominoivien sukulaisteni otteesta..Ja vaikeaahan se on mutta parempi näin.
Paitsi, että olen sosiaalisesti arka, on ympärilleni lisäksi osunut dominoivia ihmisiä. Äitini ja sisareni olivat tällaisia, mutta jossain vaiheessa onnistuin saamaan heihin etäisyyttä.
Kun aloin opetella vähemmän taipuisaksi ihmiseksi, ärsytti se monia. Yksi hyvin pitkä ystävyys tyssäsi, koska sanoin mielipiteeni. Lievempiä reaktioita oli paljonkin ja esim. työelämässä itsekkyyden opettelu on minulla kesken.
Jokaisen jännittäjän pitää muistaa, että kaikenmoista vikaa ja ongelmaisuutta löytyy myös ympäristöstä. Aina ei saa syyttää itseään! Muut ihmiset eivät automaattisesti ole "normaaleja", eivätkä todellakaan reiluja tai ns. sosiaalisia, vaikka itse sellaista julistaisivatkin.
no mulla vapisee kädet yleensä silloin kuin pitää vieraiden ihmisten ympäröimänä kantaa kuppia ja asettia mut ei mulla muuten jännitä sosiaalisissa tilanteessa.
- sosiaalinen wapiti
Itse olen ratkaissut tilanteen seuraavasti:
- kahvi kuppiin ja asetti toisessa kädessä lähimpään pöytään, jossa pieni breikki ja sitten suunta kohti omaa pöytää. Yleensä valitsen tilaisuuden alussa pöydän, joka on lähinnä jakelupaikkkaa.
- kakkupalan haen erikseen.
- annan kahvin jäähtyä, että voin ottaa kouralla kupista kiinni. Nk. pinsettiote kupin korvasta on "myrkkyä", jolloin kahvi varmasti läikkyy lattialle. Jos kahvi pitää kaataa pahvimukiin, niin yksi konsti on laittaa kaksi tai kolme mukia sisätysten, niin juoma ei polta kouraa.
Kuohuviinilasin huulille kohottaminen sosiaalisessa tilanteessa on kanssa vaikea. Siihen en ole keksinyt kiertotietä.
En tämän vaivan kanssa aio kauan piilotella ---> apuja hakemaan.
- 2+12
Mulla oli nuorempana sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta siihen auttoi se, että mulla oli kova hinku olla hyödyksi ja avuksi ihmisille. Siksi päädyin alalle, jossa on paljon sosiaalisia tilanteita tai melkein koko työpäivä on yksi pitkä sosiaalinen tilanne. En olisi kuvitellut, että päädyn sellaiseen työhön, mutta niin vain kävi kun halu kasvoi suuremmaksi kuin pelko. Ja vain kohtaamalla nämä tilanteet (koska minulla oli motivaatio tähän työhön) pääsin jännittämisestä eroon. Tottakai jännitti useinkin, mutta kun tietyt työtehtävät tulivat rutiinimaisiksi niin pikkuhiljaa ei enää ehtinyt jännittää. Usein kai jännittäjä on kovin keskittynyt itseensä, omaan napaansa ja miettii miltä vaikuttaa muiden silmissä. Mutta jos tekee jotain sellaista missä ei kertakaikkiaan ehdi miettiä itseään ja omia epävarmuuksiaan niin jännityskin jää pois. Tavallaan unohtaa itsensä ja itsetunto kasvaa siitä kun tulee kohdatuksi tekemänsä työn eikä henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan. ja siinä ei ole mitään hävettävää jos ei viihdy kahvipöytäkeskusteluissa tai pysyy niissä enimmäkseen hiljaa. Töitähän sinne ollaan menty tekemään eikä avautumaan. Olen toki edelleen introvertti eikä omasta luonteenlaadusta pääse koskaan eroon eikä pidäkään päästä. Nyt en enää ole kyseisellä alalla, koska se kävi raskaaksi, mutta oli se opettavainen koulu. Tavallaan on ihan totta, että osittain pitää opetella hyväksymään oma jännittämisensä. Koska jos vain kieltää sen ja välttelee pelottavia tilanteita, niin ongelma vain kasvaa siitä suuremmaksi. On ihan OK jännittää ja siitä huolimatta kohdata pelot. Monet jännittäjät eivät näytä ulospäin jännitystään ja ovat silti siellä pelon keskipisteessä eikä kukaan tiedä että hekin jännittävät. Jos pelkää tulta niin ainoa keino on mennä tulen läpi. Sen voi aloittaa pienin askelin, mutta kohdattava se on. Ikinä ei kannata alkaa välttely linjalle, muuten saa syödä lääkkeitä (joilla saattaa olla todella vaarallisia sivuvaikutuksia) ja elää pelossa koko loppuelämänsä ajan.
- Terva, sauna, viina
Oli hyvä kirjoitus, kiitos ja kumarrus. Mun mielestä vaan se, että on introvertti persoona tai kärsii sosiaalisista fobioista on kaksi hieman eri asiaa. Introvertti / extrovertti tai tummatukkainen / vaaleatukkainen... ovat persoonallisuuden tai henkilön ominaisia piirteitä, synnynnäisiä ja ihan ok. Sosiaaliset fobiat taas ovat mielenterveyden (lieviä) häiriöitä eikä niitä pidä tai tarvitse hyväksyä jos itse kokee niiden huonontavan elämänlaatua.
Itse nimittäin koen, että sosiaaliset, elämää rajoittavat pelkoni eivät ollenkaan ole osa omaa persoonallisuuttani. - vanhempi jännääjä
"Tavallaan on ihan totta, että osittain pitää opetella hyväksymään oma jännittämisensä. Koska jos vain kieltää sen ja välttelee pelottavia tilanteita, niin ongelma vain kasvaa siitä suuremmaksi. On ihan OK jännittää ja siitä huolimatta kohdata pelot."
Jep jep! Moni jännittäjä hyväksyy lopulta jännittämisensä, kun selviää, ettei voi muuttua toiseksi eli reippaaksi ja avoimeksi. Mitä sitten ympäristö sanoo jännittähälle? Iso ongelma tulee siinä kohtaa, kun pitäisi mennä opiskelemaan, hakea työpaikkaa, mennä lääkäriin, etsiä seuraa,..
Ainakin itse sain varhain huomata, etteivät muut ihmiset hyväksyneet jännittämistäni. Punastuminen, hikoilu, puheen hitaus ja takeltelu, ajatuksen takkuaminen sekä joskus suoranainen paniikki saivat monet ovet ja puhelimet sulkeutumaan läimähtäen. Miksipä kukaan ottaisi töihin tai mihinkään poikkeavan ihmisen, joka ei osaa käyttäytyä?
Silloin kun kyse on invalidisoivasta pelosta, ei joukkoon mukaan meneminen välttämättä ratkaise mitään, vaan aiheuttaa ihmettelyä ja sormella osoittelua. Oma apu ei riitä kaikille, joten tämän porukan olisi saatava hoitoa. - Niin että mikä mikä?
vanhempi jännääjä kirjoitti:
"Tavallaan on ihan totta, että osittain pitää opetella hyväksymään oma jännittämisensä. Koska jos vain kieltää sen ja välttelee pelottavia tilanteita, niin ongelma vain kasvaa siitä suuremmaksi. On ihan OK jännittää ja siitä huolimatta kohdata pelot."
Jep jep! Moni jännittäjä hyväksyy lopulta jännittämisensä, kun selviää, ettei voi muuttua toiseksi eli reippaaksi ja avoimeksi. Mitä sitten ympäristö sanoo jännittähälle? Iso ongelma tulee siinä kohtaa, kun pitäisi mennä opiskelemaan, hakea työpaikkaa, mennä lääkäriin, etsiä seuraa,..
Ainakin itse sain varhain huomata, etteivät muut ihmiset hyväksyneet jännittämistäni. Punastuminen, hikoilu, puheen hitaus ja takeltelu, ajatuksen takkuaminen sekä joskus suoranainen paniikki saivat monet ovet ja puhelimet sulkeutumaan läimähtäen. Miksipä kukaan ottaisi töihin tai mihinkään poikkeavan ihmisen, joka ei osaa käyttäytyä?
Silloin kun kyse on invalidisoivasta pelosta, ei joukkoon mukaan meneminen välttämättä ratkaise mitään, vaan aiheuttaa ihmettelyä ja sormella osoittelua. Oma apu ei riitä kaikille, joten tämän porukan olisi saatava hoitoa.Mikä hoito sitten auttaa ja tehoaa?? Joku vetää vahvat napit naamaan eikä illalla muista mitä on päivällä töissä/opinahjossa tapahtunut...
Toinen istuu naamakkain terapeutin kanssa ja purkaa sitä miten vaikeaa oli lapsena ja isä tukisti ja kaverit joskus kiusas.. Ja mitä sitten?
Joku luupää menee ja menee tilanteisiin, joissa jännittää ja huomaa, että eihän se muuta kuin pilaa lopunkin itsetunnon, kun tilanteissa pää hehkuu punaisena ja hiki virtaa tärinän tahtiin..
Onko siis joku jännittäjä (siis todellinen jännittäjä, jolla elämä menossa pilalle asian takia - ei mitään, että "propralia kun otin niin kyllä päivä alkoi paistaa ja linnut laulaa") saanut ihan konkreettisesti apua ja parannusta ongelmaan, jollain terveellä ja itsetuntoa rakentavalla tavalla?
ok kiitos neuvosta mutta mulla tulee aika harvoin näitä että pitää kantaa kuppia asetin kanssa. yleensä kannan pelkkää kuppia niin silloin ei yleensä kädet vapise.
- ,
Itse olen huomannut helpommaksi vain jättää syömättä ja juomatta tietynlaisissa tilanteissa. Onhan se välillä harmittanut skipata kahveja ja ruokailuja, vaikka olis halunnut ottaa(esim jos on nälkä). Mä en tietynlaisis tilanteis pysty tyyliin juomaan kupista/lasista melkeen ollenkaan, se on kauheet jos vaiks on ottanu täyden kupin kahvii ja sit on just tälläne tilanne ja rupeiski tekee mieli kaataa se mielummin pois ku tietää ku hankalaa sen juominen on. xD Sit välil ku oon ihan hermona ja meen johonki tilaan, mis on paljon porukkaa ni alan täristä silleen tyhmäst, jollon en voi katsoa keneenkään päin vaan täytyy katsoa vaan lattiaa xD Nää on hupaisii juttui, mut eipä paljoo naurata. Tai no on tää tilanne niin pahaks menny et välil kyl täytyy ihan nauraa.
- 5 vuotta paniikkia
Minullakin tulee joskus paha olo kun olen useamman ihmisen kanssa ruokapöydässä, se on minulla tällä hetkellä (onneksi) ainoa paikka missä kohtauksia voi tulla. Pakotan itseni hammasta purren sellaisiin tilanteisiin, mutta edelleen sorrun välttelemään syöntiä muiden ihmisten kanssa, koska minulle tulee tukehtumisen tunne.
Paniikki/sosiaalisten tilanteiden pelko herää minussa usein jonkin stressaavan rupeaman jälkeen. Viime vuonna opiskelin ensimmäistä vuotta amkissa, ja stressailin koko ajan kamalan tehtävämäärän ja rahatilanteen kanssa. Nyt kun pääsin lomalle ja perheeni luo, pelot heräsivät vuosien tauon jälkeen.
Luulen, että paniikkiongelmani johtuvat herkästä taiteilijaluonteestani ja takavuosien helvetillisestä kiusaamisesta. Olen myös ainoa lapsi, ja en uskalla huolestuttaa perhettäni. Odotan kauhulla tulevaa lomareissua, kuinka peitellä mahdolliset kohtaukset äidiltäni, sillä hän musertuu kun huomaa, että olen taas huonossa jamassa.
- entinen metsänpeikko
Minäkin olen kärsinyt sos. tilanteiden pelosta jo lähes 20v ajan, oireilu alkoi lukiossa (joskin ujoutta ja esiintymisjännitystä oli jo ennen sitä) ja pahimmillaan kaikki ihmisten kohtaaminen kaupassa käynnistä lähtien oli tosi vaikeaa. Nyt kuitenkin pärjään jo kohtuudella ongelmani kanssa ja tulevaisuus tuntuu valoisalta! Eniten on auttanut ongelman myöntäminen ja pukeminen sanalliseen muotoon. Vajaa vuosi sitten tilanne johti kohdallani keskivaikeaan masennukseen, jolloin lopulta pakon edessä hain apua, aluksi vain masennukseen, mutta lopulta onnistuin kertomaan masennushoitajalle myös tuosta jännittämisestä (kirjoitin kirjeeseen ne asiat, mitä en suullisesti onnistunut kertomaan). Psykiatrin alkuun masennukseen määräämä Cipralex on helpottanut myös sos. ahdistusta ja käytössä on tarvittaessa myös Propral, josta olen saanut niinikään paljon apua. Eniten on kuitenkin auttanut tuo ongelmasta puhuminen sekä siihen liittyvän kirjallisuuden lukeminen! Suosittelen kaikille samasta ongelmasta kärsiville lämpimästi kirjaston psykiatria -hyllyä, sieltä löytää tosi hyviä peloista ja jännityksestä kertovia teoksia. Henk.koht olen saanut eniten apua kirjasta "Jännittääkö? Pelko Hallintaan" (Aavasto, Kaulio, Syrjälä), suosittelen sitä kaikille jännittäjille. Tavoitteenaani on pärjätä koko ajan paremmin ongelman kanssa ja ennen kaikkea suhtautua siihen mahd. avoimesti ja huumorilla (ei onnistunut vielä puolisen vuotta sitten, mutta nyt alkaa sujua) :-)
Mulla on kanssa sosiaalisten tilanteiden pelko,lisäksi vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö ja oon tosi huono puhumaan ja tutustumaan ihmisiin.Aina kun pitää puhua jonkun vieraamman ihmisen kanssa niin kädet hikoaa ja naama punottaa ja änkytänkin välillä.Koulussa en pystynyt puhumaan luokan edessä koskaan ja kymppiluokalle mennessäni huomasinkin etten pystynyt menemään koulun ruokalaan koska jännitin liikaa.Aikaisemmin olin kuitenkin pystynyt koulussa menemään toisten mukana syömään mutta sitten se olikin mahdotonta.Kerran yritin,menin ruokalaan jonoon mutta mun oli pakko mennä pois,en kestänyt kun oli niin paljon ihmisiä.Nälkäisenä sitten olin koulupäivien ajan enkä uskaltanut kertoa kenellekään koska mua nolotti kamalasti.En myöskään kehdannut ottaa eväitä mukaan kouluun ettei kukaan huomaisin ongelmaani.Jätin sen koulun kesken enkä nyt opiskele missään ja mua pelottaa pystynkö koskaan menemään enää kouluun varsinkin kun itsetunto laski vielä lisää kun jätin edellisen koulun kesken.Töihinkin haluaisin jossain vaiheessa mutta ei kai kukaan halua tällaista töihin.Haluaisin eläinlääkärin apulaiseksi mutta kun siinä työssä pitäisi myös puhua eläinlääkärin ja lemmikkien omistajien kanssa.
- Pelkuri***
On tää niin rankkaa olla tällanen pelkuri että pitää pelätä kaikenlaista sosiaalista kanssakäymistä ja jopa kaupassa käyntiä ja erilaisten automaattien käyttöä sen takia ku pelkää niissäkin mokavaansa jotenki. Tätä pelkuruutta on kestänyt varmaan ainakin 7 vuotta eikä loppua ole näkyvissä. Olen tällä hetkellä jo parinkympin päällä oleva mies enkä usko että tulen koskaan saamaan naisystävääkään pelkuruuteni takia. Opiskelu ja töissäkäyminenkin tuntuu ylivoimaiselta. Työkkäriinkään en uskaltaisi mennä sen takia ku pelkään että ne laittaa mut sieltä johonki.
- vm.81
Mulla on mennyt sosiaalisten tilanteiden jännittäminen jo niin pahaks, et oli pakko avautua asiasta työkkärissäkin, ollessani vielä vuosi sitten työttömänä. Harmikseni henkilökohtainen työkkäritätini osoittautuikin täydelliseksi mulkuksi, joka ei tiedä tällaisista ongelmista mitään. Oli ihmettelevinään, että eihän musta edes huomaa, että jännittäisin, vaikka olin täysin paniikissa. Olin oikeesti siellä jo tippa linssissä, kun se eukko vaan vähätteli mun ongelmaa. No jonkin ajan päästä siitä käynnistä se olikin varannut mulle etukäteen ilmoittamatta ajan johonkin ns.rajoittuneiden työntekijöiden ryhmätapaamiseen, jossa esiteltäisiin jotain paikkakunnan puljua, jossa rajoittuneet ihmiset voisivat harjoitella työssäkäyntiä, voi vittu! Pakkohan sinne oli mennä, kun muuten olis päivärahat menny tauolle. Siellä sitte taas mun jo valmiiksi olematonta itsetuntoa koeteltiin, kun olin siellä kaikenmaailman laitakulkijoiden ja vähemmistöjen seurassa, huoh! Ei helvetti, luulis että meitä paniikkihäiriöisiäkin ymmärrettäisiin jo tänä päivänä, mutta ei, meillä on päässä vikaa ja ollaan ns. hulluja, ja tällaisista ongelmista ei sais puhua edes ääneen, hyshys vaan, sen käsityksen tää ihana ympäristö ainakin antaa! Ja mulla tää kaikki paska alkanut "viattomasta" kahvikuppineuroosista n.10v. sitten ja tänä päivänä alkaa mennä jo masennuksen, burnoutin tms. puolelle, nytkään ei millään sais itteään lähtemään töihin, pari tuntia tässä jo koittanut tsempata itseään!! :( No ehkäpä ensi viikolla aloitan cipralex-kuurin, eihän tätä sontaa muuten jaksa..
Ja tää oli sarjassamme tällanen avautuminen vaan.. Ugh! - vm.81
vm.81 kirjoitti:
Mulla on mennyt sosiaalisten tilanteiden jännittäminen jo niin pahaks, et oli pakko avautua asiasta työkkärissäkin, ollessani vielä vuosi sitten työttömänä. Harmikseni henkilökohtainen työkkäritätini osoittautuikin täydelliseksi mulkuksi, joka ei tiedä tällaisista ongelmista mitään. Oli ihmettelevinään, että eihän musta edes huomaa, että jännittäisin, vaikka olin täysin paniikissa. Olin oikeesti siellä jo tippa linssissä, kun se eukko vaan vähätteli mun ongelmaa. No jonkin ajan päästä siitä käynnistä se olikin varannut mulle etukäteen ilmoittamatta ajan johonkin ns.rajoittuneiden työntekijöiden ryhmätapaamiseen, jossa esiteltäisiin jotain paikkakunnan puljua, jossa rajoittuneet ihmiset voisivat harjoitella työssäkäyntiä, voi vittu! Pakkohan sinne oli mennä, kun muuten olis päivärahat menny tauolle. Siellä sitte taas mun jo valmiiksi olematonta itsetuntoa koeteltiin, kun olin siellä kaikenmaailman laitakulkijoiden ja vähemmistöjen seurassa, huoh! Ei helvetti, luulis että meitä paniikkihäiriöisiäkin ymmärrettäisiin jo tänä päivänä, mutta ei, meillä on päässä vikaa ja ollaan ns. hulluja, ja tällaisista ongelmista ei sais puhua edes ääneen, hyshys vaan, sen käsityksen tää ihana ympäristö ainakin antaa! Ja mulla tää kaikki paska alkanut "viattomasta" kahvikuppineuroosista n.10v. sitten ja tänä päivänä alkaa mennä jo masennuksen, burnoutin tms. puolelle, nytkään ei millään sais itteään lähtemään töihin, pari tuntia tässä jo koittanut tsempata itseään!! :( No ehkäpä ensi viikolla aloitan cipralex-kuurin, eihän tätä sontaa muuten jaksa..
Ja tää oli sarjassamme tällanen avautuminen vaan.. Ugh!Ja pieni lisäys vielä keskustelun aloittajalle; mä tiedän myös, että oikealta ja syvimmältä luonteeltani olen sosiaalinen, ihmisten kanssa toimeentuleva.. sellanen olen ollut viimeksi.. hmm.. 17-vuotiaana, heh; itsetunto kohdillaan ja kaikki hyvin.. tai no, joskus nykyäänkin saattaa jopa iskeä niinkin hyvä päivä, että pystyn jopa melko rennosti muutaman minuutin juttelemaan tuntemattoman ihmisen kanssa, mutta kuitenkin, nykysin tää "ongelma" vaan rajoittaa elämää kummasti, olen tän takia menettänyt elämässä paljon: ihanan miehen, ystävät.. vaikka mitä!
En ole uskovainen, mut useasti miettinyt että mitähän niin pahaa me jännittäjät ollaan edellisessä elämässä tehty, kun meitä nyt tälleen rangaistaan..?! Miksei samantien olla synnytty vihanneksena, rullatuolissa istuen, kun ei nytkään voida täysillä elää?!
- tyttö-86
Hei kaikki!
Minä olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että tämä on varsin yleistä. Itse sain paniikkikohtauksen keväällä 2008 töissä (ruokakaupan kassalla). Se on ainut kerta, kun olen saanut kohtauksen, jossa tärisen ja menetän täysin "hallinnan". En kuitenkaan kokenut mitään kuolemanpelkoa tms., "vain" todella epämiellyttäviä ja voimakkaita fyysisiä oireita, joiden johdosta myös henkinen oleminen kävi tukalaksi. Selvisin kohtauksesta ja jatkoin työpäivääni. Illalla töistä kotiin tullessa iski kuitenkin aivan tajuton ahdistus. Pari päivää kävelin ympyrää kotona ja itkin. En pystynyt menemään edes kauppaan. Oli pakko soittaa apua.
Olen siinä mielessä onnekas, että opiskelen yliopistossa ja YTHS:ltä olen saanut todella paljon apua. Aluksi kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, pari kertaa lääkärin kanssa, osallistuin jännittäjien ryhmään ja tapasin psykologia. Syön masennuslääkettä ja tarvittaessa otan Propralia. Yritin lopettaa masennuslääkkeen vajaa vuosi sitten, mutta romahdin taas siihen pisteeseen, että poikaystävä raahasi eräänä sunnuntaina päivystykseen.
Tulin siihen tulokseen, että tarvitsen säännöllisempää ja pitkäaikaista terapiaa. Valitettavasti ihmeparannusta on turha odotella. Ensimmäinen askel on se, että myöntää ongelman tietyllä tavalla osaksi minuutta, vaikka keskustelussa onkin tullut esille, kuinka masentavaa on, kun kehotetaan hyväksymään oma persoona jännittämisineen. Siinä on kuitenkin peränsä. Itse olen aina ajatellut, että kestän sen, että jännitän esitelmiä, jos jännitys pysyy jotakuinkin hallinnassa. Sen sijaan on kuluttavaa ja raivostuttavaa jännittää tilanteita, joissa ei pitäisi olla mitään jännitettävää.
Toinen seikka, johon kiinnitin huomiota oli kritiikki sitä kohtaan, kuinka huonoa hoitoa on. Olen eri mieltä. On vaan hyväksyttävä, että asian kanssa painiskelu on pitkä prosessi ja välillä tulee huonompia kausia. Jokaisen pelot ja jännittäminen ovat yksilöllisiä, vaikka toki yhteisiä piirteitäkin löytyy. Itse olen aina ollut vähän epävarma itsestäni, kova suorittamaan ja ankara itselleni. Olen aina ollut ujo ja jännittäjä, vaikka minulla on toisaalta aina myös ollut ystäviä ympärillä enkä ole ollut mikään kotirotta. Vasta aikuisiällä olen joutunut käymään läpi sen, miltä tuntuu, kun ei pysty menemään kauppaan.
Ei kannata olettaa, että keksitään hoitomuoto, jolla tämä parannetaan samalla tavalla kuin vaikka syöpä. Usein tarvitaan vuosien terapia. Toisinaan itselle sopivia selviytymiskeinoja joutuu etsimään pitkäänkin. Se on uuvuttavaa, mutta valitettavasti kokeneinkaan ekspertti ei pysty suoralta kädeltä kertomaan, mikä auttaa juuri sinun oireisiisi. Pelkkien lääkkeiden parantavaan vaikutukseen en usko. Itselläni on ainakin hyvin selvää, että oirehdinta kumpuaa syvältä persoonastani. Terapian avulla yritän löytää vastauksia.
Itse haluaisin oppia ymmärtämään pelkojani paremmin. Helpottaisi, jos pystyisin jotenkin selittämään itselleni, miksi saatan jonain päivänä tuntea itseni hermostuneeksi, vaikkei siihen pitäisi olla mitään syytä. Itse olin pitkään lääkevastainen, mutta taivuin masennuslääkkeisiin, jotta selviäisin arjestani. Terapioitakin on erilaisia, eikä kannata heittää hanskoja tiskiin, vaikka ensimmäisen terapeutin kanssa ei toimisikaan. Minuakin kehotettiin tapaamaan muutamaa terapeuttia ennen kuin tein sopimuksen.
Oma viestini on, että hakekaa apua ja olkaa itse aktiivisia. Olen kaksi kertaa ollut varma, etten enää koskaan ole normaali, siis päiviä täydellisen paniikin vallassa. Minulla oirehdinta on hyvin kausittaista. Olen edelleen opiskelujen ohella asiakaspalvelualalla töissä ja useimmiten juttelen rennosti asiakkaiden kanssa. Huonona päivänä taas jännitän töihinmenoa, vaikka en keksi miksi. Välillä olen todella väsynyt siihen, jopa vihainen itselleni "olet menossa töihin, olet ollut samassa paikassa 4 vuotta, mitä helvettiä hermoilet". Minulla on ihanat työkaverit, joista osa tietää ongelmastani.
Nyt olen kesätauolla terapiasta ja terapeutti antoi lukemiseksi Antero Toskalan Pelot ja niiden voittaminen. Esiintymisjännitys, turvattomuus, sosiaaliset pelot jne, jos joku on kiinnostunut tutustumaan.
Hyvää kesää! - Lempivärinä punainen
Hyvä teksti ja paljon hyviä ajatuksia. Tulee mieleen, että vaikka selvästi sos. jännittäjillä on ongelman synnyssä ja häiriön ilmenemisessä ja oireissa paljon yhtäläistä ja vaiva on mielestäni selkeästi diagnosoitavissa niin silti jokainen kokee ongelmansa omalla erityisellä tavallaan. Siksi yleispäteviä neuvoja tai yhteenvetoja ongelmasta ja avunsaannista on vaikea antaa tai tehdä.
Äskeisestä kirjoituksesta pisti silmääni mm. se, että jännittäjällä on usein ns. huonoja päiviä, jolloin itselläkin jo heti aamusta on "hermot pinnassa". Joku aiheuttaa sen, että jännittäminen on joinakin päivinä isompi ongelma kuin toisina.
Itse olen satunnainen kuntosalillakävijä ja erityisesti jos on tullut taukoa ja käyn salilla niin seurauksena parina seuraavana päivänä lihakset arkana ja kipeänä. Tällöin olen myös ihan selvästi hermostuneempi ja levottomampi kuin normaalisti. Asioilla on selvä syy-seuraus-suhde. Liekö kukaan muista kokenut samaa? hei nyt mä oon päässy siitä vapinasta melkein kokonaan eroon.ehkä kaikkein paras keino on siedettäminen eli menee semmoisiin tilanteisiin jossa pitää liikkua kupin ja asetin kanssa. Niin silloin se yleensä ainakin vähän helpottaa ja yleensä se vähenee iän myötä.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
En voi jutella kanssasi
tietenkään, mutta täällä voin sanoa sinulle, että se sinun hiljaisuutesi ja herkkyytesi eivät ole heikkoutta. Ne ovat ih506733Trump ja Vance murskasivat ja nolasivat Zelenskyn tiedotusvälineiden edessä Valkoisessa talossa.
Jopa oli uskomaton tilaisuus Valkoisessa talossa. Zelensky jäi täydelliseksi lehdellä soittelijaksi suhteessa Trumpiin j6752915Kokoomus haluaa hoitaa flussat yksityisellä, jotta säästettäisiin rahaa ja aikaa
Mies hakeutui Terveystalo Kamppiin flunssaoireiden takia helmikuisena sunnuntai-iltana. Diagnoosiksi kirjattiin influens831270Mikä on kaivattusi ärsyttävin piirre?
Mun kaivattu on erittäin vastahakoinen puhumaan itsestä. Kääntää puheenaiheen aina muuhun kun hänestä tulee puhetta.971249- 841235
Anteeksi Pekka -vedätys
Apuna Ry:n somessa levinnyt Anteeksi Pakka -kampanja saa aina vaan kummallisempia piirteitä. ”Mä pyydän anteeksi. Mä611144- 891130
Rakkaus ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä TOTUUDEN kanssa.
Tajuatteko, että jotkut ihmiset pitävät siitä, kun toiset kaatuvat? He nauttivat siitä, kun toiset mokaavat tai käyttävä2371100- 721012
- 241911