elikkä mulla olis kysymyksiä teille, jotka ootte parantuneet bulimiasta: miten pystyitte kertomaan jollekulle sairaudestanne? ja miten esim. vanhempanne reagoivat?
mulla itelläni on bulimia, mut oon päättäny hankkiutua siitä nyt eroon ;) aattelin mennä koulussa kuraattorille juttelemaan asiasta. onko jollain kokemuksia tuosta kuraattorille puhumisesta?
miten pääsitte irti?
1
201
Vastaukset
- DeadAlive
Kirjoittelin tuossa jo muutamaan aiempaan viestiin omasta menneisyydestäni bulimian kanssa, joten lyhyesti: sairautta kesti sellaiset 6-7 vuotta ja lopullisesta parantumisestani on myöskin kuutisen vuotta.
Kun sairaus oli pahimmillaan, ei olisi tullut mieleenkään kertoa siitä kenellekään. Häpesin ja vihasin niin paljon itseäni, että olisi ollut katastrofi jos joku olisi saanut tietää puuhistani. Tulin kyllä maininneeksi asiasta kun kävin nuorisopsykiatrisella juttelemassa, mutta koska valehtelin oksentelevani vain muutamia kertoja viikossa, syömishäiriö jäi muiden ongelmieni käsittelyn varjoon.
Eniten pelkäsin jääväni vanhemmilleni kiinni oksentamisesta. En koskaan jäänyt, niin taitavasti sitä oppi sairautensa salaamaan. Kerroin asiasta äidilleni kun olin ollut useamman kuukauden oksentamatta. Vielä silloinkin häpeä pakotti minut valehtelemaan etten muka työnnä sormia kurkkuun, vaan oksennan ihan vain vatsalihaksilla ja silloin tällöin lääkkeillä. Ihan kuin se olisi jotenkin ymmärrettävämpää. Olimme molemmat aika shokissa, äitini siksi koska ei ollut arvannut mitään, ja minä siitä että sain vihdoinkin avauduttua vuosien piilottelun jälkeen. Se tuntui hyvältä, ja oikealta ratkaisulta, vaikka asiaa ei sen kummemmin enää käsiteltykään. Hän kuitenkin ymmärsi eikä tuominnut, se riitti minulle.
Vaikka en itse siihen pystynytkään, niin olen sitä mieltä että asiasta puhuminen on ehdottoman tärkeä osa parantumista. Sitten syömishäiriösi ei enää ole sinun synkkä salaisuutesi, vaan sairaus josta parantumiseen voi saada tukea. Itselläni ei ole kokemusta kuraattoreista, joten en osaa sanoa onko se terveydenhoitajaa parempi taho puhua. Molemmilla varmasti on pätevyyttä käsitellä tälläisiä asioita. Kun siltä tuntuu, voisit varmaan pyytää vanhempasi tai toista vanhempaasi mukaan yhteen tapaamiseen, sillä ammattihenkilön on helpompi saada heidät ymmärtämään millaisesta sairaudesta on kyse, ja että syyllistäminen tms. tulee vain pahentamaan tilannettasi (jos sellaista pelkäät).
Sitten kun vanhempasi tietävät sairaudestasi, he voivat auttaa sinua säännöllisten ja terveellisten ruokailujen toteuttamisessa, mikä on ehkä tärkein osa bulimiasta parantumista. Minun kohdallani ongelma oli siinä etten pystynyt syömään aamupalaa, enkä koulussa vielä ollessani kouluruokaa, mikä tietysti johti iltapäivä- ja ilta-ahmimisiin. Aamiaista opettelin syömään alkuun niin että söin vain soseutettua ruokaa. Ruokailujen väliset tauot pidin n. 3-5 tunnissa (mikä muutenkin on suositus naisille), ja tämä piti verensokerin tasaisena pitkin päivää eikä ahmimiselle ollut enää tarvetta.
Paljon onnea parantumistaisteluusi, olen varma että tulet onnistumaan. Asenteesi tuntuu olevan kohdillaan :)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 742932
- 652783
- 681822
Tykkään susta
Elämäni loppuun asti. Olet niin suuresti siihen vaikuttanut. Tykkäsit tai et siitä171669- 241657
- 201600
- 221533
- 481297
- 381263
Onko meillä
Molemmilla nyt hyvät fiilikset😢ei ainakaan mulla mutta eteenpäin on mentävä😏ikävä on, kait se helpottaa ajan myötä. Ko91259