Masentunut on taitava peittelijä

Ketä varten sensuroit posteja?

Laskut on laskuja, eikä ne sensuroimalla poistu.

Onko niin, ettei ole varaa, vaan että ei muista maksaa?

Oletko töissä?

Sairausloma voisi olla tarpeen.

Voithan jatkaa tuota siihen romahdukseen asti, mutta fiksumpaa olisi hakea apua.

Toinen samanlainen täällä.

Löysin itseni sinun kirjoituksestasi,minä olen kuin sinä.
Peitän meikin alle tämän ilmeettömän naaman,huulille punaa en tunne mitään.
Aamulla herään ja toivon jo illan olevan käsillä jos vaikka tänä yönä tulisi uni.
Minä pelkään kaikkea jopa itseäni en jaksa enää hakea apua.
Voi kun ei tarvitsisi enää aamulla herätä.

Joo, tervetuloa kerhoon..

Minä peitän myös masennukseni. Esimerkiksi läheisilläni ei ole minkäänlaista käsitystä miten paha olo minulla oikeasti on, tämä siksi, etten enää halua rasittaa heittä mielenterveysongelmillani. Olen jo kertaalleen nähnyt äitini käsrimyksen, kun olin osastohoidossa.. En halua enää tuottaa sitä mielipahaa ja surua äidilleni.

Jep itsekkin peittelen sen minkä jaksan ja voin. Psykiatrikin sanoi etten näytä yhtään masentuneelta, minkä sille voin jos olen saanut rakennettua ympärilleni muurin jota kukaan koskaan varmaankaan tule murtamaan ja en halua näyttää tutuille enkä tuntemattomille kuinka masentunut ja ahdistunut olen. Tästä johtuen kieriskelen itsesäälikakassa.
On mulla tapoja joilla pieneksi hetkeksi helpotan oloani, mutta ei ole vaan voimia tehdä asioille mitään suurempaa.

Ei varmaan mitenkään harvinaista masentuneilla :( Itellä sama juttu, reilun vuoden piilotellut ongelmiani jopa itseltäni, edelleen paria suurinta ongelmaa en halua edes ajatella ettei tulisi yhä pahempaa masennuskohtausta ja taas uutta notkahdusta. Masennus on vaivannut ala-asteelta saakka, nyt oon 20 ja alan vasta myöntämään itselleni että olen masentunut. Läheiset ei tiedä mitään, vanhemmat sen verran että on diagnoosi, lääkkeet ja että olen alkanut käymään taide- ja liikuntaterapiassa tällä viikolla. Tätä syksyä ennen eivät tienneet yhtään mitään..

Koko ikänsä kun on peitellyt murheet ja ongelmat, ennen kaikkea negatiiviset tunteet läheisiltä ja kaikilta muiltakin, niin pidemmän päälle ne oppii piilottamaan itseltäänkin. Kävin syyskuussa psykiatrisella polilla lääkärillä ja sain lääkkeitä mutta lääkäri sanoi etten vaikuta yhtään masentuneelta. Tiukka suojamuuri ollut ikäni ajan tuossa ympärillä, sitten kun sitä muuria yrittää murtaa niin tuntuu tulevan koko ajan vaan pahempaa ja hankalampaa ongelmaa vastaan. Kaikki masennuksen aiheuttamaa tuhoa. Vaikka on lääkkeet, silti tuntuu että taas voi tulla uusi romahdus kun kaikki vastoinkäymiset kaatuukin taas niskaan. Pitäisi hoitaa masennus pois tieltä, samalla yrittää korjata kaikki muutkin asiat.

Helpointa on ollut peittää kaikki meikin ja kampausten alle, kuunnella musiikkia yöt ja päivät, olla hereillä yöllä ettei tarvitse tehdä mitään arkiasioita..edes mennä kauppaan. Kirjojen ja leffojen maailmoihin pakeneminen, sarjojen tuijotus koneelta ja epämiellyttävien puhelujen hylkääminen ettei vaan joutuis ajattelemaan tiettyjä asioita.

Mäkin yritin pitkään suojella läheisiäni omalta ololtani. Kunnes tajusin, että satutan heitä paljon enemmän olemalla sulkeutunut ja etäinen enkä oma itseni ollenkaan. Äiti varsinkin vaistosi, että jotain on kyllä pielessä. Ja hänelle oli suuri helpotus kun rupesin avautumaan (tietty sillonkin piti varoa ettei ole ihan joka sekuntti parkumassa, tosin mun äiti on aika vahva tyyppi joka kestää kyllä kuunnella mun vollotustani). Äidille oli suuri kunnia ja luottamuksen osoitus, kun pystyin kertomaan hänelle ongelmistani ja elämästäni. Hän sanoi, että oli ollut vähän suruissaan siitä kun olimme niin etäisiä, en koskaan kertonut juuri mitään elämästäni enkä halunnut viettää aikaa yhdessä (koska pelkäsin että hän huomaa masennukseni ja että satutan häntä sillä). Ja oli tärkeää että puhuin myös masennuksen syistä, tämä sai äidin tajuamaan että masennukseni ei ole hänen vikansa. En halunnut hänen syyttävän itseään minun ongelmista kuten äideillä on helposti tapana. Sanoin,että hän on tehnyt hyvää työtä kasvattaessaan minut ja olen siitä kiitollinen, minulle nyt vain sattui tuleen kolhuja elämässä ja sen on meille molemmille helpotus että voimme puhua niistä avoimesti. Meillä on lähentynyt välit huomattavasti tämän hyväksymisen jälkeen.
Jos teillä ei ole äitiä kenelle puhuko, niin kokeilkaa jotain muuta sukulaista tai kaveria. Ei siitä kaverista tarvitse mitään terapeuttia tehdä, mutta yleensä on jo tosi terapeuttista saada olla oma itsensä toisen seurassa. Kun uskaltauduin vihdoin kertomaan masennuksesta pitkäaikaiselle ystävälleni, hän totesi "luulitko tosiaan, että olisin ystäväsi vain silloin kun sinulla menee hyvin?"
Ettö kyllä se avoimuus kannattaa, mutta rohkeuttahan se vaatii...

Eli rohkeutta siis kaikille, ja valoa talven pimeyteen!

Niin..taitava ja vähemmän taitava riippuen päivän kunnosta ja siitä kuka tai
kenen kanssa joudut tekemisiin. On se todella raskasta esittää tervettä, ettei
tässä nyt mitään ihmeellistä ole tapahtunut jne. Ja kuka haluaisi ns.hullun leiman
otsaansa? Ei varmasti kukaan. Ammattilaisen edessä ei tarvitse esittää mitään
he tietävät, kuinka tauti vaikuttaa. Hyvä potilas hoitosuhde on hieno asia, kunhan
sitä vain kaikki tarvitsevat saisivat.

on ollut aika kokonaisen lapsuuden, perheen.
on aika aikuistumisen ,iänsuhteen !
ammatteja on ,mutta terveys ei anna myöden tehdä.
On motivaatioo -vielä - haluaisin ja työnhakemista on tapahtunut.
nyt on tultu siihen ,joka vie energiani.. sen myötä kyseenalaistaa missä on ken käsiparini työpanosta arvostaisi.
janoni suuntautuu maitotilalle - ei lomittajaksi.
Palkkaamiseeni saisi TE- työllistämistukea -miksi palkkasuhteeseen: kotipaikkakunnalle jäävä asunnon vuokra tarvii hoitaa - olisinko ilmainen tt ?
niistä on luettu mediassa.
Aikeeni on aidot - masentaa.

Tunne on tuttu, mutta olen ajatellut, kuten asiantuntija sanoi. Anna sen masennuksen olla siinä vierelläsi. Ei sitä mihinkään saa.
Ole oma itsesi ja elä elämää muista välittämättä, ja hyväksyisit sen. etkä välitä
muista ihmisistä, että mitähän nuokaan ajattelee. Tee kaikkea mikä Sinua
huvittaa ja mikä tuntuu mielenkiintoiselta.Älä ajattele joulua tai synttäreitä
Ota kaikki ilo mitä voit elämältä saada. TV: samat asiat kokenut.

Kun mieli on alavireessä ja soudan syvissä vesissä, nukkuminen auttaa minua energian keruuseen. Levättyäni hengitän, alan elää tässä hetkessä, kuuntelen, tunnen ja annan itselleni vapauden hoitaa itseäni, tehdä asioita joista pidän.

Vapautan itseni ulkopuolisilta odotuksilta ja lakkaan uhrautumasta muiden puolesta. Keskityn itseeni ja rajaan energiasyöpöt ulkopuolelleni.

Yritän löytää elämästäni rakkautta ja aihetta kiitollisuuteen. Tehdä asioita, joista saan iloa. Jokaisella asialla on myös se hyvä puoli, kun vaan jaksaa etsiä. Lämpöä, iloa, valoa jokaiselle

Joillain asioilla vaan ei ole hyvää puolta, vaikka kuinka etsisi..kun joutuu jopa oman isänsä hylätyksi ja syytetään suotta, en näe siinä mitään hyvää.
Yritän jaksaa päivästä toiseen ja myös minä peittelen masennustani, rauhoittavien avulla se jotenkin jopa onnistuu, syöminen on ainoa asia josta saan hetkellistä mielihyvää nykyään..ja itkeminen yksin.
Olisi edes joku, jolle voisi puhua, ja joka kuuntelisi, ja jolle uskaltaisin kertoa.

jep. 1994 masennuin "ekan kerran" äiteen poismenosta ja yhdestä muusta henk koht "ongelmasta". peittelin sitä silloin. siitä jatkui aina tälle päivälle saakka jolloinka keväällä 2011 annettiin diagnoosiiksi F32.2.ja tulin kaapista ulos.. olen kohta 31. itsemurha tuntuu yhä sopivalta ratkaisulta minun tilanteeseen.

Täällä kans taitavaksi tullut peittelijä...yritän kovasti,ettei perheen tarttis surra mun puolesta...Vaikea masennus ollut noin 6 vuotta,pysyn jo pystyssä mutta sisin on hajalla...

No hoida ne laskut ainakin jos ei muuta. Hanki vaikka viivakoodinlukija, niin helpottuu se homma. Sairaslomaa saa, ei moni muukaan jaksa oravanpyörässä.. Pitää itse katsoa jos tekisi jotain muuta alaa/tekemistä elämässään, eikö totta.

^peittelijä ei ainakaan saa sairaslomaa kun yrittää viimeiseen saakka näytellä mahdollisimman "normaalia". Itse olen ainakin saanut sellaisen kasvatuksen että kulissit on aina pidettävä pystyssä vaikka olisi mikä hätä ja masennus.. Koko elämästäni on tullut pelkkää valheellista näytelmää, minulla ei edes ole mitään normaaleja tunteita jäljellä.

Oon miettinyt et hyppäis jostain näkötornista. Mut sit se jos ei kuolekkaan, tai alkaa miettiin matkan aikana et ei perkel...


Oon haaveillut nyt kuukauden ajan hyppäävän jostain mahd. korkealta paikalta lämpimänä kesäpäivänä ja että kovin moni olisi näkemässä.

Elämä vaan on yksinäistä tallaamista päivästä toiseen.

Juuri korjasin tekstini, että En haluaisi katsojia kyseiselle tapahtumalle! Mut lämmin kesäpäivä siksi, että silloin olisi paras ilma olla viimeistä kertaa täällä!

Itse oon ollut 1,5vuotta saikulla masennuksen takia. Silti peittelen oloani muilta parhaani mukaan. En halua kuormittaa muita tällä olollani. Aiemmin oli hetki, kun parhaalle ystävälleni ja miehelleni kerroin oloistani ja ajatuksistani. No kuten arvata saattaa, ei se avautuminen auttanut oloani. Tein sen vain siksi, että he ymmärtäisivät missä minä menen, miksi en ole kuin muut, miksi en kykene töihin. Halusin hyväksyntää. Sain sen kyllä heiltä.

Samalla kuitenkin tajusin, että se jatkuva omien olojensa esilläpito ei auttanut minua kuin hetkeksi, mutta se kuormitti heitä jatkuvasti. En tietenkään vollottanut asioista jatkuvasti.. Mutta jokainen kerta kun avauduin, rasitti heitä selkeästi. Ja sitten oma oloni huononi jälleen. Nyt olen taas palannut tähän esittämiseen.. Kun juttelen heille, olen pirtsakka ja kiinnostunut, iloinen ja huomioiva.. Mutta tiedän sen olevan täyttä esittämistä..

Kun kierin itsesäälissä, en vastaa heille puhelimeen. Kääriydyn yksinäisyyteen, koska en halua rasittaa minulle tärkeitä ihmisiä.

Tapani nollata feikkauksen aiheuttamaa rasitusta ei voi kutsua rakentavaksi. Viinaa ja huumeita, tyhmää sekoilua, mutta se auttaa minua jaksamaan. Ilman alkoholia ja huumeita, minua ei olisi. Mutta en toisaalta tiedä onko se hyvä asia.. Jos lopettaisin juomisen ja huumeet, olisin varmaan aika pian ikuisessa rauhassa..

Miksi ette ole iloisia,että löytyy joku jolta PITÄÄ peitellä sitä oloa?Sehän vain osoittaa että niitä kiinnostaa.Miettikääpä tilannetta missä on AIVAN SAMA näytätkö kuolleelta vai miten,muuta ei kysytä kuin "mitä kulluu?" jonka jälkeen vuodatetaan miesseikkailuita yms tuntitolkulla.Näin joillain.Oikeasti,pidätte varmaan provona mutta miettikää et jotain kiinnostaa.Olette JOLLEKIN niin arvokkaita,että teidän hyvinvoinnilla on merkitystä.Miettikää.Tiedän ettei paranna masennusta tai muutakaan,mut ehkä sitä vois hyödyntää voimavarana...

Sama täällä. Terapeuttini sanoi että eikö tuo "esittäminen" ota voimille. Ottaa se, se vie kaiken voiman. Esitän iloista, kaikki on hyvin, jaksan tehdä asioita vaikka tosiasiassa mikään ei ole hyvin, en ole iloinen, en jaksa tehdä mitään. Ovi kun painuu kiinni hymy vaihtuu kyyneliin. Taas onnistuin hämäämään kaikkia, voi kun joku tietäisi nämä ajatukset. En tiedä miksi en niitä kerro, ehkä en halua ketään huolestuttaa. Mutta tämä on elämääni, oravanpyörä, ei tästä pääse pois.

Pakkohan se on peittää kun ei kukaan jaksa katella / kestä masentunutta ihmistä ja se vaan masentaa lisää. Pois se syyllisyys nyt tästäkin aiheesta.