Ihastuminen ei aina ole ihanaa.

Tästä tulee melkoinen avautuminen ja vaikkakin tämä liittyy lähinnä ihastumiseen, niin ajattelin, että saisin täältä kohtalontovereita, asiallisempia kommentteja ja mietteitä...

Olen 18-vuotias ammattikoulua käyvä nainen ja pelkään, että olen ihastumassa erääseen mieshenkilöön. Olen todella ujo ja välillä mietin, onko kyseessä enää pelkästään ujoutta vaan jotain muutakin. Käyn terapiassa, koska sairastan masennusta (joka on nyt paremmassa kontrollissa) ja pelkään sosialisoida. Olen syrjäänvetäytyvä ja pidän tarkkailijan roolista. Viihdyn enemmän yksin kuin muiden ihmisten seurassa.

Olen jo vuosia tyytynyt siihen ajatukseen, että minun on parempi vain olla yksin, ilman ystäviä ja kumppania. Minusta tuntuu, ettei kenenkään miehen kannattaisi koskaan ihastua minuun, vaikka todennäköisyys siihen onkin pieni.

Kolme viikkoa sitten tapahtui jotain. Huomasin, että eräs mieshenkilö katselee minua todella usein ja vieläpä hymyilee minulle. Hän on esimerkiksi keskeyttänyt työskentelemisensä siksi aikaa kun olen ollut samassa tilassa ja jäänyt tarkkailemaan minua.

Olen todella hämmentynyt. En ymmärrä, mitä olen tehnyt saadakseni tämän ihmisen huomion itseeni. Olen nimittäin aika säälittävä näky.

Aloitin syksyllä uudessa koulussa, enkä ole tutustunut kehenkään edes koulukaverillisessa mielessä. Liikun joka paikkaan yksin ja teen kaikki ne koulutehtävät yksin, jotka saa tehdä ilman ryhmätyöskentelyä. Lintsaan aina tunneilta, joissa täytyy pitää esitelmä ryhmän kanssa luokan edessä. Syön ruokalassa yksin ja istun välitunneilla yksin kirjaa lukien. Olen ehkä masentavan koominen näky, sillä kävelen selkä kumarassa ja katse tiukasti maassa. Välillä kompuroin, koska rupean pohtimaan kävelytyyliäni... Jos puhun jollekin, takeltelen ja punastelen, enkä katso silmiin.

Kolme viikkoa sitten kun nostin katseeni hetkeksi maasta, niin näin hänet. Hän oli keskeyttänyt maalaamisensa ja jäänyt seuraamaan minua. Katseemme kohtasivat ja hän hymyili minulle. Käänsin heti katseeni pois, koska säikähdin. Siitä lähtien, kun olen hänet joka kerta huomannut, niin hän on katsonut minua pidempään ja pidempään ja jopa seisahtanut paikoilleen katsomaan kun olen kävellyt ohi.

Olen hämmentynyt erityisesti siksi, etten ole viehättävä, mutta tämä mies on. Hän on hyvännäköinen, siisti ja "porukassa mukana" eli ei vetäydy syrjään ja uskaltaa sanoa sanottavansa. Hän vaikuttaa fiksulta ja täysjärkiseltä ihmiseltä, ainakin sen käyttäytymisen perusteella, mitä olen havainnut. Käymme yhtä samaa kurssia kerran kahdessa viikossa.

Olen hämmentynyt, hieman peloissani ja todella vihainen itselleni, että olen antanut jonkun kiinnostua/ihastua minuun (vaikka eihän se teoriassa minun kontrollissa ole). Vihaan jo itseäni valmiiksi, mutta silti minuun on kasvanut pieni toivon siemen. Haluaisin tietää, kuka hän on, miksi hän katselee juuri minua ja millaista hänen elämänsä on. Mistä hän on kiinnostunut ja mitä hän harrastaa. Mutta olenko minä tutustumisen arvoinen ihminen? Monen mielestä en ole ollut.

En edes tiedä, miten voisin lähestyä häntä tai antaa hänen lähestyä minua. Pelkään katsekontaktia, pelkään hymyillä. Punastelen liikaa ja käteni tärisevät, maa vain tärisee alla. Yhä enemmän olen huomannut, että hän on muuttunut "aggressiivisemmaksi" katsekontaktien suhteen siitä lähtien kun hän huomasi minun huomanneeni hänet ensi kertaa ja se hieman pelottaa minua ja työntää pois luota, vaikka hänen tarkoitus on juuri päinvastainen. :/ Minulle on tullut olo, että hän on luonut minusta illuusion mielikuvissaan ja luulee, että olen jonkinlainen itse viisaus, joka ymmärtää maailman syvimmätkin pulmat ratkaisuineen. Ulospäin näytän hyvin rauhalliselta ja järkähtämättömältä, mutta sisälläni velloo jatkuva myrsky.

Onko kenellekään muulle "kaltaiselleni" käynyt näin? Entä onko joku ihastunut kaltaiseeni ja miksi? Miten olet toiminut tai miten hän on toiminut?

Voisinpa vain olla rohkea ja sosiaalinen persoona, lähestyä häntä ja pyytää kahville ilman, että tarvitsisi jatkuvasti pohtia ja punnita toisen ihmisen ajatuksia ja käyttäytymistä, syitä ja seurauksia. Ja tuntuu jopa pahalta ja naurettavalta vitsiltä, kun kaksi ihmistä tuntee vetoa toisiaan kohtaan, mutta mitään ei tapahdu, koska toinen ei "viitsi" tehdä mitään. Minulla kun pelko ja ahdistus ottaa vallan ja pahasti.

Olen jopa miettinyt niinkin pitkälle, että olisimme jutteluvaiheessa ja näkisimme toisiamme koulussa päivittäin. Mitä mieltä hänen kaverinsa mahtaisivat olla? Mitä jos he alkaisivat kiusaamaan häntä, koska hän halusi tutustua minuun eikä luokan tervehenkiseen kaunottareen?

Minulla on ongelmalliset aivot. Ampukaa minut.