En ymmärrä ajatuksiani

Moikka! Itsekin olen ollut nyt kaukosuhteessa parin kuukauden ajan. Aluksi näimme muutaman kerran viikon välein, nyt minun kiireideni vuoksi emme ole pariin viikkoon nähneet. Tiedän fiiliksen, itsellenikin tulee silloin tällöin tästä suhteesta sellainen kylmä tunne, vaikka mies on hyvin pitkälti sellainen unelmamies jota olen etsinyt. Mutta silti... juuri nytkin on sellainen tunne että mitähän olen oikein tekemässä ja jopa ehkä välinpitämätön. Tiedän kyllä, että kun näemme taas niin olen onnen kukkuloilla. Tämmöisinä kylminä hetkinä ahdistaa sekin, että mies on muuttamassa kanssani samaan kaupunkiin ja alkoi melkein välittömästi tavattuamme hakemaan töitä täältä. Välimatkaa on yli 200km, joten muutto on melko raju rylläkkä.

Kehoitan sinua jatkamaan rauhassa seurustelua hänen kanssaan, mikäli nähdessänne tunteesi ovat lämpimät. Pitkä välimatka saa ajatukset sekaisin ja epävarmuuden kohoamaan. Kyllä itsekin ajattelen että miksi ryhdyin tämmöiseen kun varmasti lähempääkin löytyisi mukavia miehiä. Mutta niin tässä vain kävi ja nyt eletään sen mukaan ja toivotaan parasta :)

Mulla samanlainen tilanne, mutta uskon että kyseessä on jonkinlainen itsesuojeluvaisto. Kun kaipaat ja tiedät, että rakas on siellä jossakin kaukana, ihmisen mieli/alitajunta yrittää helpottaa asiaa 'mitätöimällä'. Kuulostaa hullulta, mutta niinhän esim. nuoret (ja miksei vanhemmatkin!) usein irtautuvat kotoa psyykkisesti ja samoin avioerotilanteessa toisesta haluaa ajatella mahdollisimman negatiivisesti, kun ero tuottaa muuten liian sietämätöntä tuskaa.

Luin tuon sepustukseni, mutta en tiedä sainko asian ilmaistua kunnolla. Minä ainakin käytän järkeä kaukosuhteessa niin, että muistelen ihan faktoja, millaista oli olla yhdessä ja kuinka hyvin sovimme toisillemme ja toivoin vain saada olla lähellä toista.
Täällä kylmässä, kaukana, on helppo ajautua tunnetyhjiöön. Olemmekin nyt päättäneet viettää koko kevät yhdessä, vaikka alunperin piti tavata uudelleen vastaq kesällä. Ennen lopullista yhteenmuuttoa.

Itse olen ollut myös kaukosuhteessa reilut pari kuukautta ja olen tavannut poikaystävääni lähes joka viikko. Vaikka keskustelemmekin melkein päivittäin internetin välityksellä, on välimatka minulle vaikea.

Hän on juuri sellainen kuin mitä olen miehestä etsinyt, sillä pidämme samoista asioista ja arvomaailmamme ovat samanlaiset. Tilanteeni on hieman samanlainen kuin aloittajalla, mutta itse en voisi kuitenkaan kuvitella lopettavani suhdetta hänen kanssaan. Välitän poikaystävästäni todella paljon ja olen aina hänen tavatessani hyvin onnellinen, mutta joskus yksin ollessani minut valtaa kylmä olo, jolloin ajattelen että voiko tämä sittenkään todella toimia, vaikka hän onkin aivan täydellinen enkä haluaisi luopua hänestä mistään hinnasta. Tunteeni ovat siis hyvin ristiriitaiset, mutta toivon että tilanne helpottaisi kun muutan lähemmäs poikaystävääni ja näkisimme useammin.

Olen ollut kahdenlaisissa etäsuhteissa: Sellaisessa, jossa olin ihastunut ja "head over heels" koko ajan; odotin vilpittömästi tapaamistamme. Ja sellaisessa, jossa toinen olisi järjellä ajatellen ollut sopiva mutta kun tunne puuttui...

Molemmat suhteet kyllä loppuivat aikanaan kun ei ollut mahdollisuutta muuttaa yhteen, mutta vain tuota jälkimmäistä kadun koska 1.5 vuotta meni sen takia tavallaan hukkaan.

Kaukosuhteessa tulee aina vastaan näitä fiiliksiä, kun toista ei pääse näkemään samalla tavalla, kuin jos vaikka asuisitte samassa kaupungissa.
Jos kuitenkin todella välität hänestä, puhu hänen kanssaan. Puhumista ei voi enempää korostaa, se on todella tärkeätä kaukosuhteessa.

Välillä tulee aikoja kun tuntuu että olisi helpompaa ns. "ilmankin", mutta mitä sitten jos tämä ihminen ei enää olisikaan osa elämääsi? Koetko, että se todella olisi parempaa? Kyllä hätä keinot keksii ja jos todella jotain haluaa, siihen löytää keinot. Jollei halua, löytää tekosyyt.

Itse ollut 1,5 vuotta kaukosuhteessa. Ikävä on se tunne joka raastaa ja syvältä. Olemme nähneet joitain päiviä kerrallaan viikon-kahden välein. Viime aikoina olen rakentanut itselleni muuria ja kovettanut itseäni, jotten tuntisi niitä ikävän aiheuttamia tunteita. Sivunnaisvaikutuksena tuntuu, että kaikki muukin on samantekevää ja huomaan oman kylmyyteni. Todella pelottavaa sinänsä. Olenko hävittämässä omaa persoonallisuttani? Palaanko ennalleni ja osaanko olla vielä se sama iloinen nainen, joka nauttii elämän ihmeistä? Lohtua ja voimia on suhteen aikana tuonut se, että kesään mennessä mies muuttaa kanssani yhteen, työpaikka on siis jo varma. Huolenaiheena tällä hetkellä on tosiaan muutokset omassa itsessä, jotka huolestuttaa ja paljon.
Sen voin sanoa, että kenellekään en voi kaukosuhdetta suositella, se on henkisesti erittäin raskasta. Luottamus täytyy olla 100% kumpaakin suuntaan, epäillyt toista kohtaan aiheuttaa vain eripuraa, eikä johda hyvään. Ihmisen mieli on tosin jännä, se kehittelee ihan omat teoriansa asioista, jos sen päästää valloilleen, sitä en soisi kenelläkään. Puhuminen auttaa kumppanin kanssa ja puhdistaa ilmaa, sitä pitää tehdä. Ymmärrän kyllä hyvin miksi moni lähtee kaukosuhteeseen, jos oikeasti uskoo, että se toinen on se oikea. Koska itse uskon kanssa, että olen löytänyt sen aarteen sateenkaaren päästä, samanlaista ei tule varmasti eteen. Sen takia nämä varmasti kestääkin. Ja mikäli olemme selvinneet tästä, niin tulemme voittamaan vielä monta muutakin estettä tulevaisuudessa. Viimeiset 1,5 vuotta on ollut elämäni parasta aikaa, mutta myös tuntenut itseni epätoivoisemmaksi, kuin koskaan aiemmin. Asioilla tuppaa olemaan ne hyvät ja huonot puolensa. Nyt odotellaan kesää ja eletään arkea, ja toivotaan, että minulla on vain hetkellinen mielenhäiriö itseni kanssa. Tsemppiä kaikille etäsuhteessa oleville!

Erittäin harvassa on ne tapaukset, joissa kaukorakkaus kestää. Afrikkalaisilla ukoilla tai aasialaisissa ämmillä on ns.monta rautaa tulessa ja monet maksaa kipurahoja olemattomiin, koskaan eivät saa ihastustaan luokseen mutta eivät rahojaankaan.

Elän kaukosuhteessa, ensimmäinen "kaukojakso" loppukesällä/syksystä 2, 5 kuukautta ja nytt sitten helmikuun alusta ja näemme seuraavan kerran ehkä toukokuun lopussa. Poikaystäväni on englantilainen ja kun työkuviot Suomessa eivät onnistuneet ja Englannista tuli työtarjous, totta kai hän sen joutui ottamaan. Puhumme skypessä/mesessä/puhelimessa tai tekstiviestein joka päivä. Kun toinen on poissa pitkiä aikoja ja vielä toisessa maassa, kuulostaa suhde, jossa nähdään viikon, parin välein jopa helpolta. Viikko on niin lyhyt aika. Tosin sekin riippuu siitä minkälainen suhde on ollut ja kuinka syväksi se on kehittynyt. Me asuimme samassa paikassa lähes vuoden ennen ensimmäistä kaukojaksoa ja meistä tuli erottamattomat. Ja samalta se tuntuu vieläkin. Tietenkin on huonoja päiviä, jolloin on halipula ja ahdistaa ja epäillyttää, mutta kun sen niin tietää että se johtuu vain välimatkasta, suhteessa itsessään ei ole ongelmaa. Tämän huomaa aina silloin kun sitten taas tapaa että kaikki vain loksahtaa paikalleen ja äreys, turhautuneisuus ja negatiivisuus katoaa kuin taivaan tuuliin.