Oli pakko päästä purkamaan itseään jonnekin vähän niin kuin päiväkirjamuodossa, kun tuntuu ettei tuota meidän isäntää pahemmin kiinnosta asiani, vaikka oikeasti tiedän että asia ei ihan niinkään ole. Tuntuu vain. En vain halua kertoa, koska pelkään että saan vastauksena vain ''aijaa'', niinkuin kerran aikasemminkin sain, kun kerroin melko raskauttavan asian.
Olen ollut yksinhuoltajana yli vuoden verran. Tapasin uuden miehen n. 3kk sitten. Meidän suhde eteni kovin nopeasti, viikon tapailun jälkeen seurusteltiin jo ja nyt kuukauden päästä olemme muuttamassa yhteen.
Olen ollut nyt lähiaikoina hyvin väsynyt, eikä silti mikään ihme niin vähällä unella. En vain saa unta. Pelkään mennä nukkumaan. Mielessäni pyörii kaikki asiat. Olen yrittänyt olla ajattelematta mitään mutta miten onnistun, kun pitää ajatella ettei saa ajatella mitään?
Olen myös henkisesti väsynyt. Poikani (2v) on ruvennut rikkomaan ja paiskimaan tavaroita sekä keksii välillä niitä ''omia puuhiaan''. Tiedän, normaaliahan tämä on 2-vuotiaalta lapselta mutta väsyttäähän se. Kun mielialani on alhaalla ja poikani on oma ärsyttävä itsensä, mietin että jos vien pojan äidilleni ja lähden pois, katoan kokonaan. Eihän minua poliisitkaan voisi etsiä, jos olisin itse halunnut kadota? Pelkkä ajatushan tämä on, en koskaan haluaisi sitä toteuttaa.
Välillä tunnen kuinka vihaan olla äiti! Silloin yritän vain miettiä, että minähän lapseni olen saanut ja halunnut sen kasvattaa ja minun pitää tietää, että tämä on normaalia. Oikeastihan rakastan olla äiti ja rakastan poikaani koko sydämestäni.
Olen kova miettimään asioita, mikä ei ole lainkaan hyväksi. Tuntuu välillä etten eläisi omaa elämääni, elämä olisi pysähtynyt niinkuin se onkin. Valmistuin juuri keväällä ja olen nyt työtön. Mitään töitä en tällä koulutuksella paljoa saa. Haluaisin ehkä lähteä opiskelemaan, en tiedä? Haluaisin harrastaa jotain, mutta mitä? Tarvitsisin jotain tekemistä päivisin, mutta mitä?
Minun pitäisi olla onnellinen. Olenhan löytänyt uuden rakkauden ja aivan ihanan miehen! Miksen siis ole? Rakastan häntä, mutta...
En vain ole löytänyt itseäni vielä...
Ajatuksiani vain..
2
176
Vastaukset
- LifeGoesOn
Älä hätiköi yhteenmuuttamisen kanssa.. jos mies on sinulle oikea, hän kyllä jaksaa odottaa..
itse tein ainakin sen virheen, että hätiköin, liikaa liian äkkiä, alkoi ahistamaan.. ja yhtäkkiä huomasinkin, että ahistuksen syynä olikin exäni, ei lapseni.. laitoin ukon menemään ja jäin kaksin lapseni kanssa.. Elämä alkoi hymyilemään, yöunet parani ja ahistus katosi =)
Jos lapsesi purkaa omaa ahdistustaan rikkomalla?Jos sinun ahdistuksesi heijastuu lapsen käytöksessä?
Ainakin oma lapseni reagoi vahvasti mielialoihini.. Jos olen p**seelle ammuttu karhu, lapseni saattaa olla itkuherkempi tai vastaavasti tekee kaikkensa ärsyttääkseen minua enemmän o.O Toisaalta jos olen surullinen, tulee lapseni viereen halaamaan ja käyttäytyykin paljon kiltemmin.. =)
"Ettei eläisi omaa elämää"-kuulostaa myös tutulta.. joskus haaveilen, kuinka heräisin unesta ja tajuaisin kaiken ollaan vain unta.. Ja eläisinkin sellaista elämää, kuten olen aina haaveillukin.. Noh, koitan ajatella että kolmekymppiä täyttäessäni esikoiseni menee jo kouluun.. =) ja elämää on jäljellä vielä vaikka kuinka paljon.. =)
p.s vie lapsesi viikonlopuksi hoitoon ja ota aikaa itsellesi.. ei se yksi päivä auta, mutta kaksi saattaa jo alkaa piristämään.. =) Kiitos vastauksestasi! Olenkin ollut melko pitkään väsynyt ja ollut vain vihainen lapselleni. Illalla nukkumaan mennessä olen pyytänyt anteeksi, vaikka ei se käytöstäni korvaa. Ehkä olisi pitkästä aikaa ottaa vähän aikaa itselleenkin.
:)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 732805
- 632694
- 681792
- 241637
Tykkään susta
Elämäni loppuun asti. Olet niin suuresti siihen vaikuttanut. Tykkäsit tai et siitä151568- 201560
- 151412
- 481267
- 381243
Onko meillä
Molemmilla nyt hyvät fiilikset😢ei ainakaan mulla mutta eteenpäin on mentävä😏ikävä on, kait se helpottaa ajan myötä. Ko91229