Itse olen jo lähes 30-vuotias nainen ja äitini on sairastanut bulimiaa melkein 40 vuotta. Hänn kertoi minulle asiasta ollessani 14. En yllättynyt. Jotenkin jo pienenä lapsena osasin aavistaa mitä perheessä tapahtuu. Monta kertaa hänen tietämättään olin kuullut hänen oksentavan. Jo 8-vuotiaana olin etsinyt sairaudelle nimen.
Meillä on äitini kanssa todella läheiset välit. Puhumme paljon hyvinkin henkevistä asioista ja hän uskoutuu minulle usein sairautensa tilasta (onko sitä nyt oksennettu viime aikoina enemmän vai vähemmän). Äitini ja isäni ovat edelleen naimisissa ja äiti pimittää sairauttaan puolisoltaan.
Olen usein hyvin huolissani. Olen kuunnellut, yrittänyt neuvoa, yrittänyt samaistua, kehottanut hoitoon, hankkinut tietoa, mutta tilanne ei ole parantunut. Miten toista voi tällaisessa tilanteessa auttaa, kun on ahminut ja oksentanut 70-luvulta asti. Sairaus puhkesi, kun hän oli 15.
Kuulen mielelläni äitejä keiden lapset ovat tietoisia sekä ihmisiä ketkä ovat päässeet noin pitkästä "koukustaan" irti. Ehkä hän kuolee tähän sairauteen joku päivä, enkä täysin ymmärrä, että miksi ihmisen pitää heittää koko kaunis elämä hukkaan noin. En halua tuomita, vaan ymmärtää.
Itselläni ei onneksi ole ollut milloinkaan "bulimisia taipumuksia", vaikka samassa talossa aikuiseksi kasvoinkin. Joskus painoasiat stressaa (kuten varmaan kaikilla muillakin naisilla), mutta oksentamista en ole koskaan pitänyt vaihtoehtona.
Jos joku täällä haluaa/pystyy kertomaan minulle asioista nimimerkin turvin, niin luen mielelläni. Ehkä osaisin joku päivä myös auttaa äitiäni enemmän. Kiitos.
Bulimikon tytär
2
305
Vastaukset
- Bulimikon tytär
Kukaan ei vieläkään ole vastannut tähän viestiin.... :(
- 13+16
Moi! Olet varmasti ihana tytär. Kiva, että äidilläsi ja sinulla on noin läheiset välit toisiinne, se auttaa jo paljon.
Olen nyt 27 ja sairastuin bulimiaan noin 15-vuotiaana, ja siltä pohjalta yritän sinulle vastata. Koska syömishäiriöt ovat psyykkisiä sairauksia, on tärkeää, että sairastunut itse on huolissaan tilastaan ja on valmis tekemään töitä parantumisensa eteen. Jos halua ei ole, on hyvin vaikeaa auttaa itse, eikä ketään voi pakottaa lääkäriin, ellei tila ole kuolemanvakava. Tämä on masentavaa, mutta yritä aktiivisesti jutella äidillesi hoitoon hakeutumisesta ja kerro hyviä puolia parantumisesta. Sairaus todennäköisesti hallitsee hänen elämäänsä hyvinkin vahvasti ja siitä on tullut tiukasti osa identiteettiä, tapa, jota toistetaan vaikka itseä ei enää edes huvittaisi. Kannatan myös isällesi kertomista, tosin äitisi luvalla, sillä oman puolison huoli saattaisi herättää bulimikon halun parantua. Itse olin vuosia yksinäinen, kunnes rakastuin mieheen, jonka kova huoli pakotti minut siihen tilanteeseen, että oli vain pakko parantua.
Nykyään nautin elämästäni, elän suhteellisen terveellisesti ja minulla on pieni vauva mieheni kanssa. Jo heidän takiaan haluan pysyä terveenä.
Koska sairastin 7 vuotta bulimiaa, sitä ei selätetty helpolla. Alku oli hidas, eikä ollenkaan varma. Vaikka olen parantunut kokonaan jo kolmisen vuotta sitten, oksentelua esiintyy aina välillä ja ajattelen yhä olevani bulimikko, vaikka en sitä enää ole. Jollain tapaa se tulee aina leimaamaan elämääni ja olen ihan fine sen kanssa, mutta ei mahda mitään.
Se, miten voit auttaa parhaiten, on juuri tuo, mitä itse mainitsitkin jo. Kuuntele ja keskustele, mutta kannusta parantumaan. Kerro huolestasi häneen ja kehu häntä monin eri tavoin. Pysy tukena, tätä miehenikin minulle teki. Ja tosiaan, kerro isällesi. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa sivukaupalla tekstiä (niin kuin ollaan kirjoitettukin), mutta toivottavasti autoin edes jotenkin.
Voimia sinulle ja äidillesi!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 682600
- 622562
- 681752
- 241577
- 201500
Tykkään susta
Elämäni loppuun asti. Olet niin suuresti siihen vaikuttanut. Tykkäsit tai et siitä91440- 151362
- 381213
Onko meillä
Molemmilla nyt hyvät fiilikset😢ei ainakaan mulla mutta eteenpäin on mentävä😏ikävä on, kait se helpottaa ajan myötä. Ko81167- 251086