vanhanpojan äitisuhde

Kiinnitin huomiota tuohon vanhempien riitelyyn.
He siis riitelevät ja sitten isä suuttuneena menee mökille. Itse olen huomannut että iäkkäilläkin on perheväkivaltaa. Eivät he ole mitään söpöjä vanhuksia joilla on kivaa yhdessä, ei sinne päinkään. Samat ongelmat heillä on kuin muillakin.
Äitisi purkaa sinulle mieltään kun on jäänyt yksin miehen ollessa poissa, hänellä on siis tilaisuus puhua. Ikävä vaan sinä olet ehkä ainut jolle hän voi puhua. Olisiko ehkä niin, etteivät hänen juttunsa olekaan niin ''poskettomia''? Joskus tahtoo käydä niin että vain ''päätämme'' ettei tuo voi olla totta. Traagista silloin olisi se, että tuo ihminen jää yksin asian kanssa. Mutta mitäpä sinä voisit tuossa tilanteessa tehdä? Pääasia, ettet kiellä äidille asiaa, älä epäile, näin hän saa tuntee että edes joku tukee. Tärkeää olisi myös, ettet ''liittoudu'' isän kanssa äidin selän takana.
Ikävään välikäteen olet kyllä aina joutunut, mutta tällaistahan perheissä usein on.
Tuo ruuan ja rahan tuputtaminen kuulostaa tutulta ajalta kun oma äitini vielä eli. Ei siihen tule muutosta eikä tarvitsekaan, parasta vain kestää! Tuon ikäisille opetettiin jo pikkutyttöinä mikä heidän roolinsa on, täytyy hoivata ja huoltaa. Tulee vielä aika kun muistelet lämmöllä tuota äidin piirrettä.

johanna333 vastasi hyvin. Itselläni tuli samantapaista mieleen eli lähinnä se, ettei läpsiminen ole henkistä, vaan fyysistä väkivaltaa. Kun vanhempasi ja erityisesti äiti on jo hauras, yksi läpsäys voi johtaa todella pahoihin seurauksiin, jos hän kaatuu ja lyö päänsä. Tarkalleen ottaen on kyse rikoksesta, jos isäsi lyö äitiäsi. Väkivaltaa ei pitäisi hyväksyä eikä vähätellä, onko sitä ollut perheessänne aiemminkin, kun tunnut ottavan sen ikään kuin normaalina? Mieleen tulee sekin, että vähättely ja väkivalta johtavat uhrin eristäytymiseen. Ilmeisesti äiti on perheessänne jotenkin asemaltaan sellainen, ettei häntä oteta kovin vakavasti? Hän on mielestäsi rasittava, kun taas isääsi kuvaat arvostavasti. Siksi et tunnu ottavan hänen kertomaansa vakavasti.

En halua syyllistää sinua, vaan herätellä ajattelemaan roolejanne perheessä. Näihin tapoihin ja rooleihin kasvetaan perheessä aivan huomaamatta ja näitä asenteita on jokaisella "lapsella". Asenne naiseen, mieheen, vaimoon, isään, äitiin ja parisuhteeseen tulee kotoa ja vaikuttaa koko elämään. Siksi on hyödyllistä pohtia asiaa ulkopuolisten kanssa. Ehkä voisit soittaa vaikkapa johonkin neuvovaan puhelimeen nimettömänä ja kysyä neuvoa, mitä tuohon kesälomariitelyyn kannattaisi suhtautua. Hyvä asia on se, että isäsi lähtee pois, ilmeisesti siksi, ettei pahempaa tapahtuisi. Väkivaltaan pitäisi jotenkin puuttua. Mutta miten, sitä en osaa sanoa. Kuunteleminenkin tietysti auttaa. Siinä yhteydessä voisit neuvoa äitiäsi soittamaan johonkin auttavaan puhelimeen sinun sijastasi, jos et jaksa kuunnella. Kirkon perheneuvonta ja diakoniatyö ovat myös sellaisia, joita kannattaa miettiä. Diakoniatyöntekijät tulevat käsittääkseni ihan kotikäynnillekin, jos äitisi vain pyytää. He voivat jutella ja antaa ulkopuolisen näkökulman ja antaa virikkeitä ja ideoita kodin ulkopuolisiin menoihin. Tosin, äidilläsihän on harrastuksia, ruuanlaitto ja puutarha, ne tuottavat iloa ja nautintoa hänelle.

Mitä omaan yksinäisyyteesi tulee, niin mieleeni tulee tässä äitisi antama malli. Silloin kun elämässä on tuulista, niin kodin turva vetävät puoleensa liikaakin. Sama pätee alkoholiin. Se on turruttava ja turvallinen seuralainen eikä petä toisin kuin ihmiset. Kun kiintyy johonkin ihmiseen, niin se on aina riski, kun muut voivat hylätä. Siitä moni erakoituminen alkaa, ei enää oteta riskejä. Elämä kutistuu omaan perheeseen, mutta sen sisälläkin on aina ristiriitoja kuten sinunkin perheessäsi. Olet vielä nuori, älä sinä jää kodin piiriin,vaan pyri tekemään jotakin eri tavalla. Samoin pitäisi vanhempiesi tehdä. Jos teemme kaiken samalla tavalla, on lopputuloskin sama.

Kiitos johanna333 ja se seuraava; olivatpa asiallisia ja kaikin puolin tarkkanäköisiä kommentteja! On mukavaa, että Suomi 24:llä kirjoittavat muutkin kuin trollarit tai perseilijät. Mutta asiaan. Tiedän hyvin, että vanhukset voivat olla kaikkea muuta kuin söpöjä. Samoja pirulaisia ne ovat kuin muutkin, kun niikseen tulee. En väitä, että juuri omat vanhempani olisivat pirulaisia, mutta tiedän kyllä, että ihminen noin ylipäätään ei koskaan ole ihan puhdas pulmunen. Kukapa olisi, en minä ainakaan. Ihminen minä vain olen.

Olen miettinyt paljonkin tuota väkivallan mahdollisuutta. Mulla on yksi muistikuva siltä ajalta, kun olin jotain alle kymmenvuotias, ja silloin isä uhkasi vetää äitiä turpaan, nyrkkiä dramaattisesti osoittaen. Ei kumminkaan vetänyt. Muisto kaivertaa mieltäni tänäkin päivänä, ja väkivallalla uhkaushan se toki oli. Toisaalta minulla on lukuisia muistoja sellaisesta, jolloin isä nimenomaan on puolustanut äitiä ja kannatellut; puolustanut fyysisesti jopa ulkoista uhkaa vastaan. Ja isä on ollut se, joka ei tiukan paikan tullen ole jättänyt perhettään pulaan eikä koskaan ole pettänyt sitä, sikäli kuin minä tiedän. Mua kohtaan se joskus aikoinaan käyttäytyi tosi v-maisesti ja kun olin kolmissakymmenissä: meillä taisi kerran olla tappelukin lähellä. Provosoinnistani huolimatta isä ei kuitenkaan lähtenyt siihen mukaan. Nyt "vanhusiällä" kotona on ollut toisinaan rähmällään lattialla milloin äiti, milloin isä, ja aina jompikumpi on auttanut toisensa pystyyn. (Ei väkivallasta aiheutuen, vaan silloin, kun on yöllä kaaduttu verenpaineiden puutteessa vessaan tai kun ei ole jaksettu lihasvoiman puutteessa nousta lattialta ylös). Joskus on tietty huudettu minutkin apuun. Äiti sanoo, että isän kielenkäyttö on alentavaa ja halventavaa - siis joskus. Isän kertomukset tapahtuneista ovat erilaisia. Sen verran olemme puhuneet.

On vaikeata uskoa, että isä olisi vielä nykyäänkin väkivaltainen. Sanojen kovuuden suhteen asia voi olla toisinkin. Huomataan tässä, että äidillä on mielestäni jonkin verran taipumusta satuiluun: ei olisi suvussaan ensimmäinen laatuaan. Serkkunsa oli ihan patologinen valehtelija, joskaan se nyt ei paljoa todista. Nyt vaan kun yksi puhuu yhtä ja toinen toista, on tosiaan vaikeaa tietää, mikä se totuus on. Mustelmia tms. en kyllä ole nähnyt kenelläkään. Pitäisi kai asentaa riistakamera niiden kotiin. Mikä sitten on kunkin kokemus asioiden kulusta, on ihan toinen juttu. Isän karski kielenkäyttö voi joskus olla äidilleni liikaa, mutta itsehän se moisen on tietenkin aikoinaan valinnut. Tykkää vissiin siitä(?)

Se, onko äitini jonkinlainen "maskotti", joka ei olisi ihan täysivaltainen, on hyvä kysymys. Täysijärkinen se kyllä on, onneksi.

Olen äidilleni se viimeinen tukipylväs, johon tarrautua hädän hetkellä. Ja kun sen tajuaa, niin ei ole kovin helppoa sanoutua irti, kun apua pyydetään. Äitini on hyvin yksinäinen. Juuri siksi minulla on suuri kynnys olla kuuntelematta äitini parisuhdehuolia. Tavalla tai toisella olen ollut tässä roolissa jo vuosikymmeniä: jo ollessani 8-vuotias oli vanhemmilla parisuhdekriisi, ja äiti lähetti minut ostamaan kioskilta tupakkaa (jota silloin myytiin 8-vuotiaalle!!) ja esiluetti lisäksi isälle osoittamansa kirjeen minulla. Muistan, että siinä kirjeessä luki "olen niin yksinäinen". 40-vuotias, työssäkäyvä perheenäiti sanoo niin. Kyllä meillä perheessä vieraita kävi, kun olin lapsi. Oli sukulaisia ja perheystäviä. Mutta äitini oli ilmeisesti jo silloin yksinäinen. Ei auttanut työelämä eikä avioelämä. Luulen, että äidilläni ei ole oikein koskaan ollut varsinaisia ystäviä.

Tarjosin äidilleni hiljattain kerran seurakunnan diakoniapalveluja, kriisiterapiamielessä. Äitini lupasi harkita, muttei suostunut. Olisin voinut ehkä olla tässä asiassa aktiivisempi itse.

Oma elämäni on joskus mennyt päin helvettiä. Ystävät ja vaimot jättäneet. En ole koskaan väheksynyt sellaisia ihmisiä, joilla ei elämässä kaikki mene ihan nuottien mukaan. En kuitenkaan ole mikään Jeesus, enkä ole välttämättä katsonut voivani kaveerata siipeensä saaneiden kanssa. Omat kipuiluni ovat onneksi paljolti takanapäin. Enää on vain, että joku vanha ämmä kiusaa ja itkee jatkuvasti huoliaan, puhumattakaan siitä, että joka ainoa kerta, kun tavataan, on pinna koetuksella tuputusten ja muiden kanssa. Tämä ämmä on ikävä kyllä oma rakas äitini. Kaikki tapaamiset ja yhteydenotot ovat melkein kuin helvettiä; pinnaani kiristää se kaikki lässytys ja uikutus niin tuhannen päälle. Koko päivä on pilalla mennen tullen, kun pitää mennä käymään. Ja silti rakastan äitiäni ja haluan hänelle hyvää. Haluaisin tulla hänen kanssaan toimeen, kun hän vielä on elossa. Muistelen usein niitä hyviä aikoja, joita joskus oli. Meillä oli silloin joskus hyvää vuorovaikutusta, joka toi elinvoimaa ja kasvua molemmille. Nyt en enää tiedä, mitä tämä on. Riistosuhde. Raastosuhde. Riippuvuussuhde. Saattosuhde. Sairas oidipuskompleksi. Psykosuhde. Vai normaalia elämää, joka tulee joskus kaikkien 50-vuotiaitten pikkupoikien kasvun osaksi?

Mitäs jos seuraavan kerran et menisikää vanhempiesi luokse yksin?
Juttele diakonissan kanssa edeltäpäin , selitä tilanne kuinka yksinäinen äitisi on ja kuinka hän arvostaisi jos hänellä olisi edes yksi ystävä. Ja sitten vain menette yhdessä. Tai pyydä äitisi kahville lähikahvilaan jonne diakonissakin saapuisi ja he voisivat tutustua.

Isäsi ilmeisesti on ok ilman uusia ihmisiä, äitisi hyötyisi ulkopuolisesta seurasta enemmän.

Toinen asia jota voisit kokeilla äitisi kanssa; vie hänet elokuviin ja sitten kahville tai ostoksille( mikä tahaansa kauppareissu käy) ja sitten kahville tai muuten vain näyteikkunakierrokselle ja vaikka pizzalle. Tekisi varmasti hyvää hänen päästä pois 4 seinän sisältä. Tietenkin isäsi voisi tulla mukaan jos haluaa!

Noita jo niin juurtuneita kaavoja on vähän vaikea muuttaa mutta sinä selvästikin haluat hyvää vanhemmilesi, sinun ei tarvitse tehdä sitä yksin.
Entäs Punaisen Ristin vapaaehtoiset? Sieltä voisit saada juttukaverin äidillesi.
Apujoukkoja on, vain ota heihin yhteyttä.

Suhde äitiisi on syyllisyyden värittämä. Oletko sanonut hänelle samat asiat aivan suoraan mitä täällä kerrot? Vai menettekö te tavatessanne siihen samaan kaavaan ja näyttelette roolinne? Äitisi anovana valittajana ja sinä kärsimättömänä ja syyllisyydentuntoisena (kuten isäsikin?). Äitisi voi olla marttyyri, joka hakee huomiota, mutta osasyynä voi olla vähättely, jota hän on kokenut liitossaan. Oli miten oli, niin sinä et voi heidän liittoaan muuttaa, mutta voit muuttaa omaa suhtautumistasi. Ihan vain käyttäytymällä eri tavalla. Ystävällisesti, jämäkästi, ehkä ottamalla huumorin avuksi.

En jaksa uskoa, että äitisi enää tuolla iällä aloittaa kodin ulkopuolisen elämän, mutta se voisi auttaa sinua, jos tapaisitte muualla. Vie hänet johonkin ja vaihtakaa kuulumisia siellä. Onko se niin kovin vaarallista, jos otat satasen häneltä tai hän tuputtaa ruokaa, miksi se on niin periaatteellista, ettet voi syödä? Miksi hän ei saa hoivata sinua ainoalla tavalla, jonka hän osaa? Tuosta tulee mieleen murrosikäisen taistelu, että äidin hyvä ei kelpaa, se on periaatteellisen jyrkkää kuten murrosiällä. Voisitko suhtautua äitiisi enemmän aikuismaisesti kuten työpaikalla suhtaudut asioihin. Kaikesta ei kannata tehdä periaatteellista ja usein on pakko antaa vain asioiden olla. Eivät ihmiset muutu siksi, että se on meidän mielestämme tarpeellista. On vain hyväksyttävä heidät sellaisina kuin he ovat. Äitisi ja isäsi eivät osaa muita tapoja olla, mutta tuo väkivalta on sellainen, joka ei ole leikin asia.

Esität mielestäni useita sellaisia asioita, joiden perusteella ajattelen, että voisit itsekin hakeutua terapiaan muutamiksi kerroiksi. Suhde vanhempiin muuttuu siinä varmasti. Sinulla on tietynlainen rooli, johon olet kasvanut pikkupojasta asti. Äidin liittolainen, jota nyt rikot liittoutumalla isän kanssa, koska äitisi roolitus herättää oikeutettua vihaa (ja syyllisyyttä). Ei ole oikein, että pikkupoika joutui tuollaiseen rooliin ja tämä heijastuu varmasti käytökseesi nyt äitisi suhteen. On vaikea arvostaa ketään, joka käyttäytyy marttyyrimaisesti ja on valjastanut lapsen tuollaiseen rooliin. Mutta yvin todennäköisesti äitisi ei ymmärrä tehneensä mitään väärin. Joudut käsittelemään asian itseksesi. Sen sijaan voit muuttua oman käytöksesi puolesta aikuiseksi. Se vaatii sisäistä työskentelyä.

Meidän kaikkien on tehtävä tuollainen työskentely vanhempiemme kanssa, vaikkei se tietysti ole pakko eikä aina mahdollistakaan. Mutta kyllä se auttaa. Uskoisin, että tuon solmun avattuasi näet oman parisuhde-elämäsikin toisella tavalla. Etkö ole mitenkään käsitellyt ammattiavun piirissä eroasi? Sen voi tehdä, vaikka erosta olisi aikaakin. Sinun mielesi suojaa sinua uusilta asioilta, kun entiset ovat käsittelemättä.

Lisään vielä yhden asian, auttaisiko se, ettet edes yrittäisi parantaa heidän parisuhdettaan ja antaa neuvoja. Se ei varmasti tule onnistumaan, joten tietoinen päätös irtisanoutua moisesta vastuusta saattaisi helpottaa asiaa. Jos hän soittaa, niin voit muistuttaa kaavasta, joka heille on muodostunut, isä lähtee ja palaa aikanaan takaisin kuin muuttolintu. Voit antaa äidillesi numeroita, joihin hän voi soittaa ja rohkaista siihen, diakoniatyö, auttavat puhelimet, kyllä maailmasta löytyy auttajia, sinä kuuntelet sen verran kuin jaksat. Kerro hänelle, millaista silloin oli sinun mielestäsi, kun teillä oli yhdessä kivaa. Se on tavoite, johon voisi päästä. Mitä silloin teitte, miten käyttäydyit ja miten hän? Tuo esille rasituksen tunteesi ja se, ettei pojan kuulu olla avioliittoneuvojan roolissa. Se on pilaamassa suhteenne. Sinun täytyy asettaa rajat itsellesi ja äidillesi.

Viestisi herätti vastaamaan, koska olen itsekin tekemässä vastaavanlaista projektia. Erilaiset ongelmat, mutta olen oivaltanut, että kyse on yhtä paljon itsestäni kuin heistä. Jos käyttäytydyn kuin aikuinen - se on tosin toistettava niin monta kertaa, että tuntuu toivottomalta - niin suhde muuttuu paremmaksi. Sellainenkin ihme tapahtui, että pystyn nykyään suhtautumaan huumorilla (ainakin hetken mietittyäni).

Minuakin vaivaa syyllisyydentunto. Ehkä ei pitäisi haluta olla niin hyvä ihminen (kuten toivot ekassa viestissäsi), vaan lähteä vähän realistisemmin. Hekin yrittävät olla hyviä vanhempia rasittavalla tavallaan eikä siitä koskaan tule mitään sillä kaavalla. Takertuva äitisi tarrautuu yhä voimakkaammin vanhaan toimintatapaansa, kun työnnät häntä pois. Miten tulle lähelle toisella tavalla, ehkä sinä osaisit kertoa sen hänelle, mitä toivot, millaista olisi, jos suhteenne olisi hyvä niin kuin se kerran oli. Mikä olisi toisin. Konkretiaa. Ei hän voi tietää mitä toivot ja odotat, ehkä et itsekään sitä tiedä, vaan odotatte molemmat ihmettä ettekä osaa toisin toimia. Siinäpä monesti ihmissuhteiden traagisuus, parisuhteidenkin.

Jälleen kiitokseni asiallisista kommenteista. Itse olen yrittänyt vuosikausia saada äitiäni liikkeelle, ja isän kanssa ollaan yritetty sitä myös. Vaikkapa vain autoajelulla käyntiä yhdessä, paikkojen katselua. Joskus menoa vaikka Tarjoustaloon shoppailemaan. Tässä vain on niin, ettei äiti meinaa enää nykyään lähteä minnekään, on tosi kova taivutteleminen lähdön suhteen. Keittiö vetää ilmeisesti enemmän puoleensa. Toinen asia on, että työni imee minulta voimat niin tarkkaan, etten jaksakaan nykyään kovin paljon pitää yhteyttä, mitä nyt ainakin pyrin soittamaan kerran viikkoon ja vapaapäivinäni yleensä pyrin käymään. Vapaillakin olen monesti niin väsynyt ja oman ajan tarpeessa, että vierailu jää. Tämä aiheuttaa kiistatta minussa syyllisyyttä, haluaisin pystyä parempaan ja antaa itsestäni jotakin aitoa. Väsyneenä olen kuin tyhjä kuori, jolla ei ole kenellekään antaa mitään.

Sitten, kun aikaa ja voimia on, alkaa mieleen hiipiä jo lähestyessäni jännitys siitä, miten pahoilla mielin taas eroan äidistäni. Se kirottu ruoan tarjonta alkaa tavallisesti jo puhelimessa puhuessamme, tai sitten ainakin ennen ulko-oven kynnystä. En tiedä, mistä se johtuu, mutta näen aina silloin punaista, ärsyyntymisen ja ahdistuksen tunne on valtaisa enkä tahdo päästä siitä irti tunteen kerran tultua. Yritä siinä sitten olla lempeä ja ystävällinen, kun fiilis on hampaiden kiristelyä. Olen huomannut, että sen verran äidillä on tähän kosketuskohtaa, että hän saattaa hyvinä kausinaan malttaa odottaa ruoan tarjoamista hyvän aikaa siitä, kun vierailu alkaa. Minulla on kovasti vaikeuksia hallita tällöin itseäni. Olen joskus joutunut lähtemään hetimiten poiskin paikalta suuttumukseltani. Varmaan tämä juontaa tosi pitkältä ajalta, en itse osaa sanoa. Ajatus siitä, että kokoonnumme yhteen pöydän ääreen, odottelemme ruoan valmistumista, katson äidin poukkoilua ja hääräilyä – kaikki tuntuu jotenkin vastenmieliseltä. On erittäin harvinaista, että suostun ruokailemaan porukalla, ja näin voi tapahtua esim. kesämökillä ehkä kerran kesässä. Yhteinen kahvittelu on se, jonka vielä voin sietää, se on pienimuotoisempaa ja kepeämpää. Mutta lounas tai päivällinen – se on kuin jokin spektaakkeli, jota en tahdo kyetä edes seuraamaan saati osallistumaan siihen. Siihen liittyy tavallisesti vanhempieni ”sanailu” keskenään, joka ei ole kinastelusta tai riitelystä kovin kaukana. Menen ihan mykäksi silloin, se nokittelu on minusta niin noloa. Sitten huomaan jo olevani niin pahantuulinen, että ruoka ei enää tahdo mennä alas suusta, ja äiti vaan höpöttää ottamaan lisää ja vielä kerran.

Tämä tilanne on aivan kroonistunut. Myönnän, etten enää osaa olla äidilleni kovin ystävällinen ainakaan puheissani, kun kiukku kuristaa kurkunpäätä ja yritän kaikin keinoin hillitä sen. Joskus nuorempana olen kyllä räjähtänytkin siihen hössöttämiseen. Nykyään saatan ähkäistä suustani, että rauhoitu nyt. Ei se juuri mitään auta, sama vaan jatkuu. Isäni hermostuu muuten herkästi tähän touhotukseen myös. Sinä vaiheessa ainakin on yhteinen päivä pilalla, ja vanhemmat jäävät riitelemään minun poistuessani paikalta.

Mua ärsyttää hössöttävät ja touhottavat naiset esim. työpaikallakin ihan pirusti. Samasta asiasta tässä kai on kyse. Pitää poistua paikalta tai joskus pyytää vähän hillitsemään käytöstä. Nämä ihmiset yleensä onneksi ymmärtävät, milloin rajoja ylitetään ja mikä on sopivaa ns. julkiskäytöstä. Jos mulla olisi äitinä joku Taalasmaan Ulla Salkkareista (jos ei oteta sen kieroilua lukuun), olisin jo aikapäiviä sitten katkaissut välini kokonaan. Jos vielä olisi niin umpikierokin, kieltäisin olevani sen sukuakaan. Panee ajattelemaan, ovatko muutkin äidit yhtä pahoja hössöttäjiä. Mä en näe näissä mitään ns. äidillistä. Jotain ihme hysteriaa se on.

Ajattelemisen arvoisia, nuo ehdotukset ulkopuolisesta ammattilaisesta. Terapioista sen verran, että avioliittoni ollessa jossain vaiheessa ns. katkolla kävin itse lyhytterapiassa jonkin aikaa. Varsinaisesti en silloin oivaltanut paljon mitään, sainpahan vain puhuen purkaa pettymykseni ja vääryyden kokemukseni toiselle, joka kuuntelee mykkänä. Auttoi se tietyllä tavoin, sain etäisyyttä asioihin ja pystyin jälkeenpäin ajattelemaan selkeämmin. Lopullisessa erossa en kokenut enää tarvitsevani ulkopuolista tukea, kaikki oli niin päivänselvää. Se oli ns. helpottava ja elämänlaatua tuova ero. Tuo, mistä aiemmin mainitsin, että ystävät tippuivat ympäriltä pois, liittyy juuri tähän: oli toki aikoja, jolloin olisi mielellään ystävilleen asioistaan jotain kertonut, mutta monikaan ei suostunut kuuntelemaan ja jättäytyi vähitellen pois. Toisaalta taas uusi roolini eteenpäin porskuttavana poikamiehenä oli vissiin joillekin liikaa, säikähtivät ja hämmentyivät ja siksi kaikkosivat. Siinähän sitä ns. ystävyydet sitten punnittiin, ja kepeiksi havaittiin. Olen kuitenkin nykyelämääni sinkkuna vallan tyytyväinen, eikä uusi parisuhde häämötä edes horisontissa. Eroni vaikutti kyllä suhtautumiseeni naisiin, ja varmasti tätä kautta äitiinikin. Minusta tuli kovempi.

Ja lisätään vielä, että olen kyllä niissä kesäisissä "parisuhdeterapiapuheluissa" sanonutkin äidilleni, että heidän kahden on itse ratkaistava ongelmansa, ja etten välittäisi niistä sen kummemmin kuulla. Äidille tämmöinen tuntuu kuitenkin tarkoittavan hylkäämistä; hän kokee, että heidän suhdeongelmansa ovat minuakin koskettava koko perheen ongelma. No ainakin näin ajateltuna se toki sitä onkin, kun minut kiedotaan mukaan. Viime vuonna kuuntelin puhelimessa mykkänä kuin puu, kasassa pysyäkseni, kun äiti tilittää. En vain henno sanoa että heipparallaa, tää loppu nyt, kun tiedän, ettei äidillä ole muitakaan, joille puhua. Tällainen on äärimmäisen kuormittavaa. Minun varmaan pitäisi olla paljon jämäkämpi, ja tosiaan tehdä ne rajat selviksi.

Tuota voisi tietysti äidillekin muistuttaa, että kyllähän se isukki sieltä landelta aina on takaisin tullut. Nyt on vain niin, että sillä aikaa minun pitää hyysätä äitiä. OK; isä kyllä aina silloinkin kerran viikkoon on käynyt isommilla kauppa-asioilla ja tuonut ostokset kotiin. Varmaan äidillä on kova turvattomuuden tunne silloin päällä, ja siihen puolestaan tarvitaan minua. Tieto siitä, että hössötys ja tuputus alkavat välittömästi paikalle saavuttuani, hillitsee kuitenkin minua. En ihan joka parkaisusta viitsisi lähteä. Ja onhan sitä matkaakin. Omillekin projekteille ja harrasteille haluaisi pyhittää aikaa.

Tästä tuli mieleeni, että useana vuonna isä on tässä kevään korvalla ruvennut puhumaan, että jos lähtisi sinne maalle mökkeilemään pariksi viikoksi ihan muuten vaan. Aina vaan on jostain syystä jättänyt menemättä, mielestäni silkkaa saamattomuuttaan. Voisi olla hyvä, että menisi sinne talven höyryjä päästelemään, niin ei tarvitsisi sitten kesällä olla parisuhdekriisissä ja ehkei kummankaan tarvitsisi näin minun kesälomaani pilata. Onkohan tuo minun vapaa-aikani jotenkin heille "lupa" ruveta kriiseilemään, onko silloin odotuksia perheen yhdessäolosta jotenkin ylimitoitetusti ilmassa?

Tuo kertomasi kotiruokailu kuulostaa kuin se olisi jostakin komediaelokuvasta :)

Vaan vähemmän hauskaa se tietysti on, jos sellaisiin tilanteisiin on joutunut lapsenakin, jolloin ei pääse vanhempien riitelytilanteesta pois. Vähän kuulostaa siltä, että heidän käytöksensä on yhtä ahdistavaa sinulle kuin lapsena. Etäisyyden ottaminen ja muihin ihmissuhteisiin suuntautuminen on mielestäni hyvä suunta silloin. Jos ihmissuhteesi ovat vähäisempiä, niin lapsuudenperheesi asiat tuntuvat läheisemmiltä. Jos perhettä olisi, niin silloin vaimon ja lasten suhteet olisivat olennaisempia ja vanhemmat taka-alalla. Ja kun on perhe, niin he näkevät vanhemmat (isovanhemmat) taas uudesta kulmasta, mikä sekin auttaa. Myös vanhempia, jotka eivät niin helposti vajoa samanlaisen kotinäytökseen, kun on vieraita läsnä.

Teidän perheenne kuulostaa hyvin eristäytyneeltä kaiken kaikkiaan. Jos sinulla olisi kaveri, naapuri tai kummipoika, joka olisi mukana, niin tilanne muuttuisi. Voit itsekin keksiä keinoja (uusia tapoja toimia), jotka tuovat "ilmaa" tuohon tunteilla ladattuun hapettomaan tilaan, joka kohtaamisiin liittyy. Tulee mieleen, että voisit viedä vanhempasi syömään lähiravintolaan pakollisen vierailun sijasta. Itse käytin tuota keinoa, kun anopin kanssa ei oikein sujunut. Jos eivät lähde, on se sitten heidän valintansa. Kun kaikki ovat vieraalla maaperällä, niin vanhoihin tapoihin ei voi niin helposti luisua. Ei sinun ole mikään pakko tehdä noita ahdistavia kotivierailuja niin kauan kun vanhempasi pystyvät liikkumaan kodin ulkopuolella. Ja senkin jälkeen pääsevät invataksilla. Tiedän niin hyvin tuon tunteen, kun pelkkä ajatus vierailusta alkaa vaivata jo paria päivää ennen kun pitäisi lähteä!

Hyvä juttu, että olen vanhan pojan elämään tyytyväinen. Sen sijaan toivot saavasi ystäviä? Sitä ihmettelen, että terapeutti vain kuunteli mykkänä? Itse olen ollut terapiassa ja vaihtanut terapeuttia, kun ensimmäisestä ei oikein tuntunut olevan apua. Se toinen oli tosi fiksu ja aktiivinen, jokainen kerta oli olo kuin pyörremyrskyn jäljiltä, hyvällä tavalla.

Hahaa, hyvä tuo vertaus komediaan. Aikamoista komediaa taitaa ollakin. Ja nyt kun meikäläisen elämää katsoo vähän ulommasta perspektiivistä, niin melko kliseiseltähän tuo näyttää. Äidin pikku aikamiespoika siinä vuosiaan tuhlaa kotiväen ikuisissa nahisteluissa ja tasapainoilee sen välillä, ollako kiltti äidinpoika vai ihan aikuinen mies. Ilmankaan ei vaan tunnu voivan olla. Mitä sitten, kun tästä taisteluparista aika jättää, jääkö pikkupoika ihan tuuliajolle. No huh. Joskus aina tulee hetkiä/kausia, jolloin tämän kaiken on oivaltavinaan. Monet tuntemani vähän hymähtelevät ainoille lapsille, kuinka ne aina saavat kaiken ja tahtonsa läpi. Olen minäkin paljon vanhemmiltani saanut ja olen siitä totta vieköön kiitollinen tänäkin päivänä. Ei minulla silti sen helpompi tai huonompi lapsuus ole ollut kuin monella sosiaalisemmallakaan, luulisin. Vankilaan ei ole jouduttu eikä huumeita alettu käyttää. Kalja kyllä joskus maistuu. Ihan kunnon kansalainen minä olen. Vihaan veropolitiikkaa, bensan hintaa ja kukkahattutätejä sekä äänestän yleensä duunarin puolesta puhujaa, olematta mikään kommunisti. (Anteeksi vain, arvoisat kommunistit.)

Äitinikin muuten on ainoa lapsi. Oma äitinsä kuoli jo 20 vuotta sitten ja isänsä kuoli äidin ollessa 24-vuotias.

Uskon pitkälti, että tässä elämässä pelataan niillä korteilla, jotka on aikanaan jaettu. Yleensä koetetaan noudattaa pelin sääntöjä eikä bluffata. Jotkut saa jokerin, jotkut täyskäden. Eipähän ole itselle kuitenkaan ihan vielä tullut musta pekka kouraan, vaikka joskus on siltä tuntunutkin. Sitkeällä yrittämisellä ja eteenpäin pyrkimisellä sekä sillä avarakatseisuudella, johon vain suinkin on pystynyt, on tässä kuitenkin eteenpäin kitkuteltu ja joskus otettu ihan spurttejakin elämässä. Ja tää taipumus/kyky itsetutkiskeluun on kiistatta mun lahja. Pitäisi siis olla tyytyväinen. Aikamiespojan ongelmat ovat kaikesta tästä huolimatta kuitenkin ihan taivaan tosia, ja alun naurun jälkeen yleensä hymy hyytyy. Sitä varmemmin, mitä vanhemmaksi tulee. Miten kaikki lopulta päättyy, ja jääkö kaikki yhtä huonoksi kuin on ollutkin. Haluaisin tietenkin löytää ratkaisuja. Voi kun pystyisikin ulkoistamaan omat ongelmansa huumorilla! (Ei, en loukkaantunut tuosta komediaheitosta.)

Yksi naispuolinen työkaverini sanoi minulle kerran: "Senkin kiukkuinen vanhapoika!"
Itselläni taisi olla vähän känkkäränkkäpäivä silloin. Voin sanoa, että alkujärkytyksestä toivuttuani alkoi naurattaa, ja kiitinkin vielä kollegaa tarkkanäköisestä ilmaisusta!

Ei minun omat voimat tällä hetkellä oikein riitä minkäänlaiseen suureen muuttumiseen. Voi myös olla, etten ehkä kykene näkemään tällä hetkellä, mitä minun pitäisi tehdä toisin ja mikä olisi realistista. Edelleen voi olla, että vanhemmiltanikaan on turhaa odottaa mitään suurta itsestä lähtevää muuttumista. Ne on kanssa niitä aikansa lapsia, sota-ajan ja pula-ajan kokeneita. En tiedä, onko tuo aiemmin mainittu tuputus jokin jäänne niiltä ajoilta, kun ruoan saatavuus ja laatu olivat vaurauden ja hyvinvoinnin (sekä turvallisuuden) merkki sen ohella, että ihmisten ja perheiden henkilökohtainen turvallisuus oli koko ajan uhattuna. Tämä siis sota-aikana. Niiden omat suhteet omiin vanhempiinsa ovat olleet jotain ihan toista kuin mitä nykymaailmassa sellaisten odotetaan olevan.

Eristäytyneitä ollaan, ei epäilystäkään, koko sakki. Vanhat ihmiset ovat nykyään monesti sellaisia, että menevät ja tulevat ja ovat niin hiton aktiivisia kaikessa. Näyttävätkin 20 vuotta ikäistään nuoremmilta. Minun vanhukseni eivät ole koskaan olleetkaan sellaisia. He ovat olleet duunareita, jotka ovat onnistuneet kokemaan 70-luvun nousukauden (vaikka aina lamasta puhutaan!), ostaneet osakkeet ja mökit ja Saab 99:t. Ulkomailla tosin ei ollut aikaa lennellä, sellaista turhamaisuutta nyt vielä! Parempi olla näyttää jotain konkreettista. Vielä eläkkeen kynnyksellä ostivat omakotitalon. Siinä sitä on näyttöä kerrakseen, kun pienpalkkapohjalta ponnistaa. Eläkkeellä sitten voikin vetäytyä nauttimaan kaikesta, ja muistuttaa itseään sen pikkupojan tullessa kylään, että tästä talosta kyllä löytyy eikä lopu kesken, katso vaikka ympärilles. Mutta yksinäisyys ja eristyneisyys nakertavat idylliä. Ei ole niitä lapsenlapsia, ei omiakaan tungokseksi asti. Eikä oikein jaksa enää alkaa rakentaa mökille uudisrakennusta. Polvet pettävät ja tarvitaan tekoniveliä. Sydänkin osoittelee välillä vastalauseita. Sitten kun se pikkupoika tulee kylään, se saa tuta tämän kaiken munaskuita myöten. No on sitä nyt mullakin tietty oma rivitalonpätkä ja autoja parikin kappaletta. Omalla työllä hankittuja. Mutta ei, mä olen näpertelijä näiden rinnalla. Mä en ole aikuinen, akkansakin sössinyt maailmalle toisten syliin. Muutenkin vähän kumma taivaanrannanmaalari välillä. Herätänköhän mä niissä sääliä? Ihan nuori mies, niiden mielestä, vasta 50! Eikä sillä ole ketään eikä mitään!

Eli tässä tällainen sosioekonomis-historiallinen näkökulma esittämiini asioihin. Miten siis voisin taistella tuulimyllyjä vastaan?

Heippa! Ensin kun aloin lukea kirjoitustasi, ajattelin sinulla olevan erityisempikin ongelma, mutta kun pääsin pitemmälle, niin mitäpäs sulla muuta kuin normaalia viis- kuuskymppisen ihmisen tentuilua oman ja vanhempiensa elämän välissä.

Et ole ainoa. Mikä ei tietenkään yhtään vähennä sun tai kenenkään toisenkaan probleemia. Mutta noin se vaan menee.

Olet ilmeisesti ainoa lapsi. Erityiseksi jutun tekee se, että olet mies. Yleensä tällaiseen soppaan joutuu se perheen tytär ja pojat painuvat taka-alalle, heiltä se käy luontevammin.

Ongelma on se, että äidilläsi ei ole ystävyyssuhteita. Ja se on monen tuonikäisen ongelma, koska laskeskelin, että äitisi täytyy olla jo hyvän matkaa yli kahdeksankymmenen, jos hän on -92 jäänyt eläkkeelle. Sinusta on tullut se ainoa henkireikä.

Toinen ongelma on se, että äitisi ja isäsi parisuhde ei ole harmooninen. Ilmeisesti pientä nahistelua ja kahahtelua on ollut aina, ja eläkkeelläollessa kaikki sitten kasautuu entistä isommaksi. Luonnekysymys kaiketi, molemmilla, syytellään helposti toisiaan kaikesta. Jos äitisi ei kerran ole dementoitunut, niin sinun on otettava todesta hänen puheensa. Isäsi ei ole hänelle helppo kumppani. Toisaalta kun he kerran ovat yhdessä pysyneet, niin jokin heitä siinä yhdessä myös pitää.

Kun vanhempasi ovat jo tuon ikäisiä, jotain on joka tapauksessa edessä ennen pitkää. Jompi kumpi jää yksin elelemään. Mitähän silloin tapahtuu?

Ensin en tajunnut tuota hermostumistasi ruuan tuputukseen ja rahan antamiseen, mutta selitit sitten myöhemmin aika hyvin. Ja kyllä ymmärrän. Oma äitini on jo yli 90. Käyn hänellä kaupassa ja hoitelen muutenkin kaikki asiat hänen puolestaan. Olen täysin tympiintynyt siihen, että joka kerta hänen luonaan on sitten kaiken muun lisäksi vielä istuttava ja juotava kahvit, pitkän kaavan mukaan, käytävä läpi kaiken maailman turhanpäiväisyydet, joita ei enää jaksaisi millään vatvoa miljoonatta kertaa, kuunneltava miten ikävää ja huonoa kaikki on, joka ikisestä asiasta hän saa väännettyä negatiivisen. Se on kamalan kuluttavaa eikä yhtään tekisi mieli mennä siellä käymäänkään. Samalla tietenkin sitten omatunto kolkuttaa koko ajan, olen huono lapsi kun tällaisia ajattelen.

Äitisi rakastaa sinua eikä osaa sinua, isoa aikuista miestä, enää millään muulla lailla helliä kuin antamalla rahaa ja ruokaa.

Voit yrittää helpottaa omaa oloasi joillakin kikoilla. Kun menet heidän luokseen, mene vaikka grillin kautta ja vie kaikille burgerit mennessäsi. Ainakin yhden kerran luulisi tehoavan, välttyisit siltä ruuan odottamiselta. Vie kahvipullat mennessäsi ja sano heti reippaasti, että nyt ei ole aikaa paljon, mutta hyvät kahvit tekisi nyt terää ja tässä viinerit valmiiksi! Pidä keskustelu muissa asioissa, älä suostu kuuntelemaan riitelyä. Puhu omista asioistasi, vaikkei niissä puhumista olisikaan. Tottahan sinullekin nyt kuitenkin aina jotain hauskaa tapahtuu, ja todennäköisesti tapaat vielä jonkun kivan ihmisenkin ja luot uuden suhteen. Ainahan entisistä oppii ja elämä koulii. Äitisi piristyy kummasti, jos viet naisystävän mukanasi, tai voithan mennä jonkun kaverisi kanssa kotonasi käymään. Vieraan ihmisen aikana vanhempasikin käyttäytyvät paremmin.

Nuo ystäväpalvelu- ja diakonitoiminnat on tietysti hyvä asia, mutta kaikki ei koe miellyttäväksi tällaista toimintaa. Ainakin oma äitini vierastaa tällaista, eikä häntä saa millään mihinkään kerhotoimintaan tms. mukaan. Sen sijaan hän tuntuu kovasti piristyvän siitä, kun hänen luonaan käy fysioterapeutti määrävälein ja myös jalkojen hoitaja. Äiti kun ei pääse liikkumaan enää omin avuin vaan tarvitsee keppejä ja rollia.

Mutta ei muuta kuin jaksamista ja voimia sinulle!



Kun olen jutellut ikäisteni ystävien kanssa, melkein kaikilla on samoja "ongelmia." Yksi työtoverini on vanhempiensa kanssa aivan pääsemättömissä, oma tilanteeni on paljon helpompi kuin hänen.

Taas kerran kaikille osallistuneille lämpimät kiitokseni asiallisista kommenteista! Viimeisen kommentoijan jutut jotenkin kolahtivat, joskin myös aiemmat ovat esittäneet hyvin varteenotettavia tulkintoja ja ratkaisuvaihtoehtoja. Kiitos, kiitos!

Ainoa penska juu olen, tuossa jossain vaiheessa kerroinkin siitä. Minä en sille mitään vaan voi, kun ei niitä sisaruksia ole siunaantunut. Toisaalta, liekö tuo sitten niin paljon autuaampaa, jos parvessa olisikin useampia. Kaikenlaista kuuluu, en minä tiedä. Mulla on oma ristini tässä, ja hyväksyn kyllä sen noin periaatteessa. Ainokaisella on ainokaisen asema, halusi tai ei. Mutta jotenkin tuo arjen ongelma tuosta tuputtamisesta ja parisuhdeterapiapiinasta pitäisi saada ratkaistua. Mihinkään naisen esittelyihin en kyllä aio lähteä, se on ihan varmaa, kun en muutenkaan mitään suhdejuttua tässä ole etsimässä. En itseä enkä vanhempiani varten. Ja muita kaveruksia taas ei ole mukana viedä, joten yksin se vaan täytyy mennä porhaltaa.

Uskonkin sen, että äitini minua rakastaa, ja tunne on varmasti molemminpuolinen. Se on elämän alkuvoimainen rakkaus, sitä ilman meitä ketään ei olisi tai jos vaille jäätäisiin, ei kovin vahvoilla jäillä kuljettaisi. Ei sitä sovi väheksyä, ja ihan luonnollistahan se tietenkin on, jopa aikamiespojille. Ei minun äitini siinä suhteessa mikään vinksahtanut ole; ei vain osaa osoittaa rakkauttaan sillä tavalla, kuin olisi luonnollista. Enkä kyllä totta vieköön minäkään sen paremmin. Semmoinen tunne tässä vähän on kirkastumaan päin, että me molemmat ollaan taidettu jäädä vähän riippumaan ja roikkumaan toisistamme, jonnekin 70- luvulle kai, eikä kumpikaan ole huomannut ajan kulua. Sitä, että olen nyt aikuinen mies enkä paapottava kakara, ja että äitini ei olekaan enää se tuki ja turva n:o 1 vaan ehkä lähinnä minä itse.

Olen oppinut sen elämäni varrella, että rakkaudella on mitä omituisimmat polkunsa. Voisinpa melkein luulla, että se, mistä vanhempani tänään riitelevät ja miksi he sitä yhä vain uudelleen jaksavat, oli ajankohtaista jo vuonna -63, jolloin he menivät naimisiin. Jos taas kyseessä on vuosikymmeniä kestänyt väkivaltainen ja alistava parisuhdeloukku, olen ihan ymmällä. Olisiko se todella mahdollista? Ei minulla ole mitään järjellisiä näyttöjä siitä. Eikä oikeastaan siitä vähättelystäkään. Sanoisin tässä kohdin, että kun mies ärähtää ja näyttää riikinkukon siipensä tai karhunkyntensä koko voimiensa tunnossa, sitä voi moni vähäpätöisempi tai ulkopuolinen kavahtaa, mutta jos riittävä vastavoima vaan löytyy sieltä kanapuolelta, niin sellainen suhde on sitten yhtä tulta ja tappuraa. Tällaisia kanoja olen itsekin tavannut paljon, enkä heitä todellakaan väheksyisi. Mutta sitä en tosiaan tiedä, olenko ollut todistamassa tätä soidinmenoa nämä kaikki viisikymmentä vuotta, vai onko jotakin todella ikävää ollut meneillään jo kauan, huomaamattani ja tajuamattani.

Ja jos tosiaan nyt sitten jonkun naisen veisinkin näytille, niin aivan varmasti äitini ilostuisi - suorastaan repeäisi liitoksistaan! Ja arvatkaa mitä sitten - hössötys alkaisi. En tahtoisi mitenkään enää olla siinä tilanteessa. Muistuupa muuten mieleen, että kerran, kauan sitten, äitini alkoi konkreettisesti itkettää silloista tyttöystävääni, jolloin minun oli tietenkin puututtava peliin ja vaadittava sitä lopettamaan käytöksensä. Ei siinä ollut oikein mitään varsinaista aihetta, miksi niin olisi pitänyt käyttäytyä, eikä äitini osannut lukea tilannetta. Nyt, kun vähän tuumailee, tulee vaikutelma, että äitini ei kykenisi oikein hallitsemaan käyttäytymistään, kaikki syyt ja motiivit huomioon otettuinakin. Nyt tämä tuputushommakin on jo ihan pakonomaista. Pullakikka tuntuu silti aika hyvältä, (kiitos eräsvain)! Isäni nimittäin inhoaa hampurilaisia. (Minä en tosiaankaan, eikä vissiin äitikään.) Ei edes maksaisi paljoa. Jotenkin muutenkin voisi ajatusta varmaan soveltaa.

Eihän tämä kaikki siis mitään ole monen sellaisen rinnalla, joilla on ihan todellisia vaikeuksia ja kun toinen sitoo jopa ihan konkreettisesti itseensä. Tiedä häntä, se päivä voi olla edessä minullakin. Toivon, ettei olisi. Mutta kun jo nyt vierailupäivän lähestyminen tekee kurjan olon, ja sen päivän jälkeen oot ihan paskana. Niin ettei nyt niin hyvältä näytä. Pakko vaan jotenkin kestää.

Siinä sattui väärinkäsitys, jos ajattelit, että halusin vihjata, että nämä ongelmat ovat peräisin siitä, ettei sinulla ole perhettä. Kuten kerroin, minulla on samanlainen prosessi, vaikka olen perheellinen, nämä asiat tulevat eteen lähes jokaiselle tavalla tai toisella. Suhteet vaihtuvat päinvastoin kun vanhemmista tulee vanhuksia, joiden elämänpiiri on rajoittunut kuten lapsilla. He eivät ole lapsia, mutta kuitenkin käyttäytyvät lapsekkaamman tuntuisesti, koska elämänpiiri on kapeampi. No ei kaikilla, mutta tällaisilla, jotka tarrautuvat lapsiinsa ja heidän perheisiinsä tavalla, joka koetaan ahdistavaksi.

Kumma juttu, mutta hössötys voi siirtyä sitten nuorempaan sukupolveen ja muuttua lähes vainoamiseksi... Hyvää tarkoitetaan, totta kai. Kun elämä supistuu vanhuksella, niin luonteenpiirteet voivat kärjistyä. Ei ole muuta tekemistä kuin ne vanhat jutut ja asiat. Vanhat asiat pyörivät mielessä ja nuorista huolehditaan, niin viisikymppisistä kuin teini-ikäisistäkin. Eli ei se vanhapoikuus ole mitenkään mielestäni tähän syytä. Paitsi sitä kautta, että sinulla on ehkä tuo asia tapetilla enemmän kuin silloin, kun olisi muitakin murheita, myös isovanhempiin ja appivanhempiin liittyviä.

Sukupolvien välinen jännitteisys johtuu totta kai myös noista kaikista kulttuuriin liittyvstä asioista, joista mainitsit. Jos ajattelen jo sitäkin, miten paljon maailma on siitäkin muuttunut, kun itse olin lapsi saati omien vanhempieni ajasta. Myös minun äitini on ruuan tuputtaja ja hössöttäjä. Sieltä lähtevät nykyisin lapsetkin ruokasäkkien kanssa. He ovat säkkeihinsä kyllä tyytyväisiä, ongelmia on muualla.

Ihmissuhteet ovat vaikeita. Siitäkin oppii jotain, itsestään ja muista. Mistä sitä tietää, kuinka rasittava itsestä tulee aikanaan... Toivon, että tämä ajatusten vaihto helpotti hiukan sinua. Voit miettiä rauhassa toimintatapoja. Voivathan vanhempasi tulla myös sinun luoksesi, ellet halua siellä olla. Onko se mielestäsi jonkinlaista dominointia tai määräilyä, mitä äitisi hössötys merkitsee? Vai riitelykö eniten häiritsee? En täysin ymmärtänyt, mikä on tuossa se pahin asia, se että tunnet itsesi pikkupojaksi vai marttyrointi vai sekoitus kaikenlaista ärsyttävää, joka raivostuttaa sinua. Minusta on kuitenkin hyvä, että olet asettanut jo rajoja. Sitten vähän kai lipsunutkin, että olet antanut neuvoja, sitten taas yrittänyt olla antamatta. Syyllisyys ajaa ainakin minua vanhaan kiltin tytön rooliin.

Välttämättä ei tarvitse tehdäkään mitään. Myös ajatusten rukkaaminen vähitellen toiseen asentoon auttaa, usein enemmäkin. Nykyisin omalla kohdalla puhelut ja kanssakäyminen onnistuvat aika hyvin jo ilman vanhoja kaavoja. Mitään läheistä ihmissuhdetta en ole saanut aikaiseksi ja uskoisin, etten saakaan. Sekin voi olla yksi tällaisia uusia ajatuksia, jotka kuuluvat toiselle sukupolvelle. Heidän käsityksensä hyvästä vanhemmuudesta ei välttämättä ole läheinen tunnesuhde vaan ohjaava ja huolehtiva suhde, jota he koettavat tarjota.

Hyvää jatkoa sinulle elämääsi.

Heippa taas! Vastauksesi antoi lisää valaistusta. Ei siis naisystäviä vanhemmille "näytille, " näin olet päättänyt ja varmaan sulla on syysi siihen. Tuo, että äitisi on joskus itkettänyt jotain tyttöystävääsi kertoo paljon. Ja itsekin vihjasit, että teille on aikanaan muodostunut ehkä liiankin läheinen äiti-poika-suhde. Siinä on jotain osviittaa äitisi käytökseen, eikä hän edelleenkään ole pystynyt päivittymään tähän aikaan. Tuskin hän enää kovin paljon kykenee muuttumaankaan, joten sun on vaan luovittava tässä tilanteessa parhaasi mukaan.

Luin uudelleen aloituksesi ja sulla on siis tätä nykyä suht hyvät välit isäsi kanssa, teette yhdessä ns. miesten hommia jne. Ja sun kaveripiirisi muuten on sitten melko rajoittunut. Sitäkin voi tietenkin mietiskellä, että miksi niitä hyviä kavereita ei varsinaisesti ole, vaikka sillä ei varmaan mitään tekemistä olekaan tämän sun äiti- ja isäsuhteesi kanssa. Sen olen kuitenkin huomannut elämäni aikana, että avioerot jostain syystä vain aiheuttavat niitä kavereittenkin katoamisia kuvioista.

Juu, ainoana lapsena olemine on joissain tapauksissa etu, joissain riesa. Et voi jakaa tätä asiaa kenenkään kanssa. Kaikki paineet kasautuu sitten yksin sinun harteillesi. Voin kertoa, että mun tilanteeni ei ole paljon parempi, vaikka minulla onkin veli. Mutta veli on viisaasti muuttanut aikanaan Ruotsiin ja käy sieltä äitiä katsomassa kaksi kertaa vuodessa, ei aina sitäkään. Veljelle äiti on aina kuin enkeli. Kun joskus heitin äidille ajatuksen, että entäs jos minäkin olisin aikanani muuttanut Ruotsiin tai vielä kauemmas, niin miten hän nyt selviäisi, niin äidin vastaus oli vain, että ethän sinä olisi voinut niin tehdä, kun kerran veljesi oli täältä muuttanut pois, täytyihän sinun jäädä äitisi lähelle asumaan. Niinpä niin, rautainen selitys ja sillä sipuli, mitä sitä sen enempiä ajattelemaan.

Minunkin äitini on aina ollut takertuvainen, oli jo silloin kun olin lapsi ja nuori. Hänellä on myös aina ollut erikoinen kyky sairastua silloin, kun minulla on ollut jotain tärkeää omaa menoa. Perusterve ihminen kuitenkin aina ollut, nyt vaivaa tietysti vain vanhuus. Mutta ainahan voi valittaa sydäntään ja olla juuri saamassa jonkun kohtauksen, joka jääkin sitten kummasti tulematta.

Olen joskus niin kaikkea täynnä, että äidin luona istuessani vain luen lehtiä tai katson telkkaria ja vain ynähtelen hänelle, kun kaikki valitukset taas kerran vyöryvät ylleni. Joskus sitten jaksan paremmin ja yritän jutella mukavia, tosin on olemassa puheenaiheita, joita on vältettävä. On vaan koottava itsensä ja otetava asenteella. Joskus tämäkin loppuu, sehän on selvää. Jo aikaa sitten opin, että esim. vapaapäivistäni en etukäteen äidille tiedottanut. Jos sen virheen tein, se vapaa meni aina jossain äidin järjestämässä sählingissä. Ehkä sunkaan ei kannattaisi "tietää" kesälomaasi kovin paljoa ennen kuin se alkaa. Tai lähde heti kesäloman alkaessa jonnekin reissuun. Onhan sulla omakin elämä.

Kirjoituksiasi lukiessa tulee sellainen tunne, että on sinulla itselläsikin jonkinlaista riippuvuutta vanhempiisi. Varmaan se johtuu siitä, että olet se ainoa lapsi. Et voi itseäsi täysin irti riuhtaista, etkä ilmeisesti haluakaan mutta tosiaan koita keksiä selviytymiskeinoja. Kirjoitit, että kun kesäriita on ohi, niin kaikki on taas hyvin, joten onhan siinä jo jotain, mistä voi pitää kiinni. Samoin se, että sulla tuntuu olevan hyvä huumorintaju, voi viedä sua pitkälle. Tunnetko ketään toista, jolla olisi vastaavaa tilannetta ja voisit jakaa näitä tuntojasi? Oletko esim. työkavereille koskaan jutellut näistä asioista? Kummasti helpottaa, kun voi nauraa jonkun kanssa asioille, jotka on joskus suorastaan absurdeja, jos ei vain olisi totta. Kuinkahan moni sunkin tilanteessa oleva mies viittaisi kaikelle kintaalla ja jättäisi käymättä siellä vanhempiensa luona kokonaan, kun "joutuu kaikenmaailman hölynpölyä kuuntelemaan ja kestämään?" Eli olet kiltti ja hyvä poika, kun kaikesta huolimatta yrität niin kovasti ja haluaisit suhteenne olevan hyvä ja toimiva. Ei se kaikille ole tärkeätä ollenkaan, niin kuin varmaan tiedät. En nyt neuvo sua niin toimimaan, mutta vähän voisit itsekin relata. Sanoo yksi, joka ehkä puhuu enemmän kuin tekee mutta ainakin yrittää niin pirusti olla välittämättä... Sulla ei kaiketi ole lapsia, joten olet säästynyt paljolta (teini-ikäisten nokittelut ja härkäpäisyydet ja kaiken tietävyydet ja silmille hyppimiset ja jatkuva rahan kärttäminen ja sen käyttäminen älyttömyyksiin ja huonot kaverivalinnat plus viinat ja huumeet ja kaikki mahdolliset pelotteet... ja muutenkin koko elämän ajan kestävä huoli siitä, pärjääkö ne vai ei) mutta olet saanut sitten tilalle tämän. Ehkä olet jopa onnekkaampi kuin moni muu. Tiedä häntä. Hyvää jatkoa!

huoh.
Mikä siinä on ettei iäkkäiden vanhempiensa luona voi käydä ilman, että haukkuu heitä heidän selkänsä takana muille ihmisille?

Kylläpä kestää aikuisella miehellä pitkään tajuta, että äidin rakkaudenosoitukset ovat ruoka ja raha. Tiedät, että äitisi tarjoaa joka kerran ruokaa, joten älä syö ennen sinne menoa. Syö se mitä toinen on rakkaudella sinulle laittanut. Jos äidilläsi on varaa antaa rahaa, niin miksi teet asiasta noin ison ongelman?

Äitisi ei poistu kotoaan enää koska hän kokee turvattomuutta niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Jos menisit mukaan, tilanne olisi ehkä toinen.

Olet koko ikäsi ollut äidissäsi kiinni, mutta et kuitenkaan koskaan ole käynyt äitisi kanssa teatterissa, elokuvissa, kävelyllä, kyläilemässä, sukuloimassa jne jne.

Minä olen käynyt sekä oman äitini että ex-anoppini kanssa jopa kiertelemässä pitkin Eurooppaa ja Norjaa asuntovaunulla ja myöhemmin asuntoautollakin. Ja kivaa oli vaikka toinen vanhuksista oli dementoitunut ja kysyi joka aamu, että kukas se sinä olet.

Mikset mene vanhempiesi kanssa vaikka mökille yhdessä, tehkää polttopuita, kalastelkaa, saunokaa, ostakaa iltapäivälehdet, hesarit ja turunsanomat ties mitkä julkaisut ja jutelkaa niistä asioista mitä lehdissä lukee. Sukuloikaa ja liikkukaa yhdessä kolmisteen ihmisten ilmoilla, käykää ravintolassa syömässä ja pitäkää hauskaa tuon vittuuntumisen sijaan.

Huoh vaan itsellesi. Ja kiitos näkökulmasta. Muistuttaisin nyt tässä, että haukkunut en ole ketään, vaan ainostaan kertonut siitä, mikä mättää. Voihan olla, että äidilleni se tuputus ei olekaan mikään ongelma. Minulle se sen sijaan sitä on, ja se on sellainen nakertava voima, joka tekee yhdessäolon puoleltani melkein mahdottomaksi. Ei aikuisen ihmisen ole pakko syödä, jos ei se halua; oli sitten nälkäinen tai ei tai rakasti ruoan tarjoaja tarjottavaa aivan miten paljon tahansa. Rahan jatkuva tyrkyttäminen tuntuu myös minusta kiusalliselta. Minä saan rahaa työnantajaltani, se riittää minulle nykyään vallan hyvin ja äidin pitäisi tietää se. Kiusallista on se, että käteeni työnnetään rahaa, vaikka mieluiten ottaisin vastaan vaikkapa aivan rauhallisen yhdessäolotuokion.

Äiti ei tosiaan mielellään poistu kotoaan. Turvattomuuttako vain mitä, mutta tässä jo jonkin ajan kuluessa sitä ei ole pyytämälläkään saanut minnekään. Olen kyllä nuorempana käynyt äidin kanssa teatterissa ja leffassa ja ulkoilemassakin. Siitä on kyllä jo aikaa, taisi nuorta miestä silloin kiinnostaa muut asiat enemmän kuin äidin kanssa hengailu. Nyt olisi kiva, jos se joskus lähtisi jonnekin, mutta kun ei. Kyllä minä voisin ravintoloissa käydä, mutta kun kummatkaan vanhempani eivät sellaisiin tahdo lähteä.

Se on ehkä vähän silläkin lailla, että tavatessani äidin kaiken pitäisi mennä hänen ehdoillaan puheenaiheita myöten. Viime aikoina en ole viitsinyt enää kovin paljon omista asioistani puhua, koska työelämästäni se ei ymmärrä mitään enkä vapaa-aikanani muutenkaan haluaisi siitä puhua ja jos puhun vaikkapa autoista, se jaksaa vähän aikaa olla mukana, mutta onpa tuo suoraan myös ilmoittanut, että aina sinä niistä autoista puhut. Luulin vuosia, että se puhuisi autoista mielellään, kun meidän perheessä on niitä aina harrastettu. Mutta vasta ihan äskettäin se ilmaisi todellisen mielipiteensä.

Kukkasista ja puutarhanhoidosta ollaan onneksi päästy puhumaan. Minä taas en niistä ihan hirveän paljon kuitenkaan tiedä, oman pihan harrastelija kun olen, enkä halua äidin rupeavan suunnittelemaan minulle mitään kukkapenkkejä. Aikani annoin sen sitäkin harrastaa, mutta lopulta sanoin, että haluan suunnitella penkkini itse. Ihan sama juttu oli, kun sen piti saada sisustaa mun poikamiesasuntoa silloin, kun olin nuorena vastikään muuttanut omilleni.

Luulen, että yhteinen vähänkään pidempi matka äitini kanssa muodostuisi katastrofiksi, kun niin tahtoo jo käydä lyhyen kauppareissunkin aikana. Se ei vaan ole minun asioistani kiinnostunut sillä tavalla, kuin toivoisin. Se ei kysy kuulumisiani, se kysyy vain olenko ollut terve ja kertoo sitten perään omat sairautensa. Se kysyy olenko ollut väsynyt ja kertoo sitten, kuinka heitä isän kanssa aina väsyttää. Jos innostuisin selittämään jotakin vähänkään antaumuksella, se sanoo kohta"täh" ja osoittautuu, ettei se ole kuunnellut lainkaan. Jos joku noin pidemmän päälle kestää tällaista kommunikointia ja on vielä tyytyväinenkin siihen, niin onneksi olkoon. Minä kyllä en ole, ja suoraan sanottuna en saa siitä paljon yhtään mitään. Minusta kommunikoinnin ja vuorovaikutuksen pitäisi olla sen verran kaksisuuntaista, että kumpikin osapuoli tuntisi siinä olonsa hyväksi ja kokisi saavansa jotakin, ja jos vielä kokisi voivansa antaakin jotakin, niin sepä vasta olisikin hienoa. Se, että en voi puhua äitini kanssa mistään sellaisesta, joka minusta olisi puhumisen arvoista, on hyvin turhauttavaa ja lisää vaan v-käyrää.

Toivon, että mökkikauden päästyä vauhtiin ja sen kesäriidan mentyä ohi tulisi edes vähäksi aikaa hetkiä, jolloin meillä kolmella voisi olla jotenkin järjellistä yhdessäoloa. Kun nyt vain itsellä olisi työkiireiltä aikaa ja voimia.

perSu?

En kommentoi, en halua tähän keskusteluun enempää politiikkaa. Olen aiemmin jo ylittänyt rajani. Niin kiinnostavaa kuin debatti meidän yhteiskunnasta olisikin.

Oldladylle sanoisin vain, että ei pidä mennä kenenkään toimintoja arvostelemaan, kun ei ole niissä toisen housuissa. Jokainen ihmissuhde - myös äiti- ja isäsuhde - on erilainen, vaikka niissä olisikin samoja vivahteita.

Oikein vanhoja ihmisiä ei enää minnekään reissuille viedä, vaikka niitä matkoja olisi ennen tehty miten paljon tahansa. Jossain vaiheessa tulee se stoppi kaikkeen tällaiseen. Dementoituneissa vanhuksissakin on monenlaisia, kaikista ei kerta kaikkiaan ole mihinkään lähtemään ja jotkut ovat jopa aggressiivisia ja pelkäävät kaikkea. Ole onnellinen, että sinun vanhuksesi pystyi vielä siinäkin vaiheessa matkustamaan.

Eiköhän tällä ap:llä ole siinä ruokailujutussa joku muu ongelma kuin se, että ruoka ei maita. Koko ruuanlaittoprosessi on hermoillekäyvä. Todennäköisesti vika on näiden kahden vanhuksen keskinäisessä suhteessa. Poika tulee kylään, äiti hermostuu ja jännittyy ja yrittää kaikkensa ollakseen mieliksi, mikään ei suju luontevasti ja jos se vanha mies siinä vielä kyräilee ja arvostelee, en ihmettele mitään. Tämä on tietysti omaa ajatuskulkuani pelkästään, mutta jotain ehkä tuonnepäin.

Mikä sitten on haukkumista? Jos itse sanon, että äitini on ollut tietyllä lailla hankala ihminen aina, onko se haukkumista? Joskus ihmisen pitää voida katsoa sitä totuuttakin silmiin eikä vain uskotella asioita muuksi kuin mitä ne ovat.

Ap:n ongelma on myös varmaan sukupolvien välinen kuilu. Asiat ei enää natsaa. Vanhan ihmisen kanssa jutteleminenkin on usein vähän niin ja näin, toinen ei välttämättä pysy kärryillä, ei seuraa eikä kuuntele ja jos kuunteleekin, niin helposti käsittää ihan toisella tavalla ja alkaa siitä johtaa juttua ihan muualle, vaikka toinen ei olisi ehtinyt edes kertoa asiaansa loppuun. Ihminenhän on kaiken kaikkiaan itsekäs olio, ja vanhetessa ne omat teemat tulevat aina vain tärkeämmiksi, ne toistuu ja korostuu ja niihin aina palataan.

Hössöttävät naiset työpaikalla... hmm. Eiköhän miehet huomaa, että heissä on hössöttäjiä ihan samalla tavalla, sitä vaan kutsutaan eri nimellä. Hössöttävät miehet on niitä sählääjiä ja sönkkääjiä ja joka paikassa säheltäjiä. Ärsyttävää useinkin, mutta toisaalta nämä hössöttävät naiset ja säheltävät miehet ovat niitä, joilta sitten syntyy sitä tulostakin ja jotka mielellään tulevat avuksi, kun sitä pyydetään. Kaikki kun on suhteellista.

Hei, mielestäni old_lady antoi kivoja vinkkejä.
Aloittaja, vanhempasi ovat jo iäkkäitä, ei heidän tapojaan voi kauheasti muuttaa, se aiheuttaa vain turvattomuuttaa, ja pahaa mieltä.

Vieraan avun vieminen kysymättä on huono idea, vasta sitten jos he pyytävät tai tilanne menee huonoksi. Jos äidilläsi on mustelmia tai pahoinpitelyä esiintyy, siihen tietysti on puututtava.

Minua ihan huvittaa, mummoni oli juuri tuollainen, tuikkasi rahaa vaivihvaa, ikäänkuin ohimennen. Tottakai minätyttö tykkäsin, ja läkätin siitä muille.
Tuskin olin ainoa jolle mummo tuikkasi rahaa.

Meitä on useampi lapsi, ja isän kuoltua pidin huolta äidistä. Rakkaudella.
Papille sanoinkin hautajaisissa, että äitimme rakasti tekemällä. Äiti leipoi, pesi pyykkiä, siivosi, laittoi ruokaa, hoiti pihaa ja pensaita. Olisi ollut toki hyvä, jos isä ja äiti olisivat sanoneet joskus rakastavansa minua, meitä. Sana rakkaus ei kuulunut heidän sanavarastoonsa.

Kun menin kaukaa lomilla synnyinkotiin ja purin kamarissa matkalukkuni, kohta äiti hihkaisi ovelta iloisena, että olen menossa pyykille, onko sulla likaisia vaatteita.

Se oli äidin tervetulotoivotus tyttärelleen, vaikka kyllä hänen olisi pitänyt tietää etten minä likaisia vaatteita mukaani pakkaa.

Siraruksistani suurin osa siirtyi takavasemmalle, kun vanhemmillemme tuli ikää. Tyylii, ei niitä höperöitä ja niiden juttuja kukaan kestä, liian rasittavaa.

Kaikki me tullaan vanhoiksi, vanhempamme tekivät kaiken parhaansa mukaan, niin kuin osasivat. Niin varmasti sinunkin vanhempasi, mutta jos kyrsii olisi kiva jos sinulla olisi ihmisiä joille päästellä enimpiä höyryjä. Taas jaksat.

Minun lämmitti kovasti lukea arvostava ja hyvä kirjoitus. Selvästi rakastat vanhempiasi ja he sinua, se on arvokas asia.
Huomaan itsessäni samaa kuin edesmenneessä äidissäni. Voisin väliin kutsua ainoan lapseni vain KÄYMÄÄN, enkä tuikuttaa ruokaa. Minulla on vielä tapna kaivaa rasia ja laittaa evästä mukaan, vaikka hän osaa laitta ruokaa tyttöystävänsä kanssa.

Kiitos aloittaja oli kiva lukea aloituksesi. Tuli kyllä hurja ikävä isän ja äidin nahistelujakin, kaikkea sitä mistä on ihania muistoja.
Kaikkea hyvää sinulle, elät arvokkaita hetkiä.
Pyydän anteeksi kirjoitusvirheitä..

Tuli mieleen, että ehkä teillä kolmella on elämä kapeutunut, - myös sinulla, sanot että työ on tärkeää, ystävät ovat kaikonneet ja naisystävää ei nyt ole - ja nyt te olette kuin ahtaaseen laatikkoon tungetut kissat jotka haluavat raapia silmät toisten päästä koska tilaa ei ole. Ainakin sinä kuulostat siltä.
Vanhemmiltasi elämä on kapeutunut iän ja sairauksien takia. Sinulla sosiaaliset suhteet ovat ehkä jääneet vähiin. Ja ketkä ovat jääneet jäljelle työkaverien lisäksi? Isä ja äiti. Kun sitten tapaat heitä, analysoit kaiken, jopa äidin keskustelutaidot puhki! Vanha äiti olekaan kiinnostunut autoista vaikka minä olen.....
Kun itse huolehdin aikoinaan omasta äidistä, tajusin että jossain vaiheessa oli tullut aika, ettei häneltä voi vaatia enää kovin paljon. Ei ollut dementiaa mutta aivoissa oli normaalia iän tuomaa rappeumaa. Keskittymiskyky oli huonontunut, sanat olivat kateissa, kävelykyky huono.
Tajusin, että vanhuus täytyy hyväksyä, sen tekemiä tepposia ei poisteta esim vitamiineilla.... Myöskään minä en voinut vaatia häneltä enää paljoa. Se oli sellainen tunne kuin äiti olisi hiljaa lipunut aina vaan kauemmaksi. Vaikeaa usein oli, äiti sai hirveitäkin kiukunpuuskia kun oman elämän hallinta petti.
Sinun pitäisi hypätä tuosta ''kissalaatikosta'' ulos että saisit happea ja tilaa ympärillesi. Tuntuu että olet tukehtumaisillasi. Jotenkin odotat vanhuksilta enemmän kuin mitä heiltä saisi vaatia. Vaikka ymmärrät että äiti on ikäihminen, kohtelet ja arvioit häntä kuin nuorempaa, tervettä ihmistä. Ja kun hän ei kykene vastaamaan odotuksiasi, koet pettymystä ja ärsyynnyt.
Anna siis hänen olla se mikä hän on. Ota terveellä tavalla etäisyyttä. Minun ratkaisuni äitini suhteen oli juuri tuo. Vaikka olin se huolehtija päivittäin, henkisellä tasolla etäännytin itseni, annoin hänen olla se miksi hän oli sairauksien ja iän myötä muuttunut. Mutta toisaalta suojellakseni itseäni minun oli etäännytettävä itseni. Se ei kuitenkaan merkinnyt hylkäämistä. Hoidin hänet hautaan saakka eikä laitokseen tarvinnut mennä.

Kauhean pitkiä juttuja enkä jaksanut lukea kuin vähän alkua. En minäkään jaksa äitiäni kauaa mutta onneksi ei tarvitse päiväkausia viettää yhdessä. Asumme aika lähekkäin, käymme kaupungilla shoppailemassa ja syömässä mutta sitä valittamista saa sitten kuunnella koko reisun ajan pääasiallisesti ja koko ajan saa huomauttaa että älä valita koko ajan. Ei hän kauaa sitä muista kun sama alkaa taas.

Minua kohdellaan kuin viisi vuotiasta välittämättä mielipiteistäni tai sanomisistani yhtään mitään niin kuin se on ollutkin lapsena sama tilanne. Saan vähän väliä huomauttaa tyyliin että olen jo 50v vanha akka.

Äidilläni ei ole mitään omia harrastuksia eikä opiskeleminen ole kiinnostanut ikinä muuta kuin ihan mitä on ollut pakko. Jotenkin tyhjää se elämä ja tuollain se sitten purkautuu. Mihinkään harrastuksiin en ole häntä saanut kiinnostumaan jotenka olen luovuttanut jo.

Uskon että samanlaisia kokemuksia on ikääntyvistä vanhemmista on monilla. Ei niiden elämään voi kamalasti alkaa puuttumaankaan. Valittaminen voi olla ainoa keino niillä purkautua ja kohta taas paistaa aurinko risukasaan. Kuuntelen ne samat valitusvirret niin kauan kun äitini elää ja olen se 5v sitten kun en muutakaan voi :D

Sorry, syyllistyn aina pitkiin kirjoituksiin, tiedän etteivät ihmiset jaksa lukea. No kirjoittaminen helpottaa, olen itsekäs.
Ei ihmistä ylipäätään voi muuttaa. Itse luen paljon, ratkon ristikoita, tykkään teatterista, elokuvista ym.
Äitini ei lukenut, jos tilasimme ET-lehden tokaisi ettei siinä mitään ollut. Yritin ostaa kirjoja. Ostin mm. Äidit ja aikuiset tyttäret, tykkään itse siitä kirjasta ja ajattelin että äitikin.
Ei lukenut sitäkään, sain tietää että oli antanut kirjan yhdelleni sisarelleni :)

En saa yhtään viestiä ulos ilman virheitä :( sori siitäkin

Sählärit. Jaa, en ollut tullut ajatelleeksikaan. On sitä tosiaan monenmoista miespuolistakin sähläriä nähty, ja ärsyttäviä tosiaan ovat.

Meidän ihmisten toimintaa ohjaavat monenmoiset inputit ja motiivit. Monet selittävät tekemisiään kognitiivisessa kontekstissa, ts. järkeistäen. Jokainen haluaa olla järjellä toimiva ja järkevä, itsensä mahdollisimman tarkoin hallitseva ihminen. Monet haluavat, että tunteetkin olisivat synkronissa tämän ajattelevan puolen kanssa. Toiset perustelevat (varsinkin toisten) tekemisiä vähän syvemmin, psykodynaamisesti tarkastellen. Tässä piilee vaara, että ryhdytään helposti psykiatrisoimaan sitä, mikä onkin yksilön ja ryhmän kannalta onkin ihan normaalia ja loogista kehitystä. Voidaan humpsahtaa helposti diskriminaation teille, ja ruvetaan yksikantaan erottelemaan "sairaita" "terveistä".

Mutta mietitäänpä asiaa vaihteeksi endokrinologisesta (hormonaalisesta) viitekehyksestä. Tämä teoriani antaa eittämättömiä (!) vastauksia koko sähläys-hössötys -ongelmaan. Huomatkaa, että seuraava esitetään leikkimielisessä sävyssä, ikään kuin tämän kovasti syväluotaavan keskustelun kevennykseksi. Voi tosin olla, että siinä saattaisi olla jotain totuuden jyvääkin, mutta mene tiedä. Siis:

Teoriani on, että kun mies, nuori tai vanhempi, sählää, se ei ainakaan johdu testosteronista. Ne miehet, joilla tätä on riittämiin, ovat aikaansaavia, kestäviä ja silmässä on pilkettä. Ne, joilta sitä puuttuu, ovat äkäisiä, masentuneita ja haluttomia mihinkään. Sählärimies on mielestäni lähinnä itseään pakoileva maaninen sääliö, hiton epävarma ja kypsymätön, vaikka sitten vetäisi jotain pellerooliakin. Suvereenisti pelleilevä humoristinen, hyvä klovni sen sijaan on aitoa yhteisön viihdettä, ja yleensä sellainen henkilö onkin mitä tunneälykkäin roolipelaaja ja arvostettu porukoissaan. Hössöttävän naisen ongelmatiikka sitten taas johtuu hallitsemattomasta hoivailuvietistä, eli ylisuuresta estrogeeni- ja oksitosiinilatauksesta. Nainen ei hössötä yhtään, jos siinä on testosteronit vallalla, vaan se on silloin enemmän tai vähemmän häikäilemättömän aggressiivinen. Miehellä ei kai estrogeenipitoisuuksia voi mitata: korjatkaa, jos olen väärässä. (Jos ei esim. juomaveden pitoisuuksista aiheutuvia lueta mukaan, ne eivät kai ainakaan Suomessa ole merkittäviä.) Mutta oksitosiinipitoisuuksia taasen voi mitata, ja silloin kun ne ovat suuret, miehestä tulee romanttinen ja läheisyyttä halajava perhekeskeinen isähahmo. Joskus jopa lälly hempeilijä. Nämä hormoniohjatut toimintamallit on luonto meille antanut jälkeläisten saantia ja lajin säilymistä varten.

Tunnen jokusetkin yhteisö"klovnit", sekä miehiä että naisia. Näillä ei ole sähläämisestä tai hössöttämisestä tietoakaan, ja on sanottava, että oikealla tavalla pelle nainen on vastustamaton! (Testosteroni, oksitosiini , endorfiinit - mikä?? )

Teorian loppupäätelmät ovat, että sählääminen ei aiheudu lainkaan hormonaaliselta pohjalta tai aiheutuu korkeintaan sekundaarisesti, kun taas hössöttäminen aiheutuu primaarisesti hormonaaliselta pohjalta. Ne ovat siten luonteeltaan eri ilmiöitä, joten niiden rinnastaminen on kyseenalaista. Toki naisissakin on maanisvireisiä yksilöitä, joten "sählääminen" onnistunee heiltäkin. Miehisen sähläämisen psykodynaaminen energia suuntautuu enimmäkseen oman itsen hallintaan tai on oire sen vaikeuksista; naisellinen hössöttäminen taas pääasiassa palvelee pesänrakennusviettiä ja (oletettujen) jälkeläisten hyvinvointia. Hyvänä pellenä oleminen taas on pitkälle viety taitolaji, jossa persoonallisuuden ominaisuudet ja tunneäly on valjastettu ennemmin yhteisön kuin omaan käyttöön, ja se on vuorovaikutuksellista toimintaa.

Jos tämä kaikki sähläämisen/hössöttämisen energia saataisiin kanavoitua substanssiin, ts. tehtäisiin ihan oikeasti olemassa olevilla voimavaroilla jotain järkevää, alkaisi kyllä tulos nousta ja Suomen luottoluokitus pysyisi tapissa!

Lopuksi toivon, ettei kukaan mies tai nainen loukkaantuisi tästä sukupuolten fysiologisia eroja tarkastelevasta ja tulkitsevasta katsauksestani; muistetaan, että se oli tarkoitettu (pääsiäis)kevennykseksi kaiken (pääsiäis)kärsimyksen keskellä.

Menen huomenna mökille grillaamaan vanhempieni kanssa. Saa nähdä, mitä naamariin pesee. Tavoite on, että hengissä selvitään huomispäivään, aikuisena 5-kymppisenä. Kiitokseni jälleen kaikille keskusteluun osallistuneille!

vielä suurempi huokaus.

Et ymmärrä yhtään iäkkäiden ihmisten sielun elämää ja siitä miten heidän persoonansa muuttuu aivotoiminnan kalkkeutumisen myötä. Suosittelen tutustumaan geriatria-kirjallisuuteen tänne kirjoittelun sijaan.

Ilmeisesti sinäkin ap olet jo niin luutunut ja kalkkeutunut, ettet pysty omaa käytöstäsi muuttamaan vaikka siitä olisi äitisi tilanteessa hyötyä. Haluat pitää oman pääsi ja haraat vastaan.

Mitä haittaa siitä on jos äitisi istuttaisi kukkapenkkiisi pelakuun tai paistaisi sinulle pullaa?
So what, saat töistä palkkaa, osaat itse laittaa kukkapenkkisi ja ostaa pullasi, mutta mitä haittaa siitä sinulle olisi, jos äitisi nuo asiat tekisi joskus?
Mikset voi ajatella että hitsi vie, tuossa on äitini istuttama pelakuu, onpa se nätti kukka!
Tai onpa äiti vielä aika teräsmuori, teki tosi hyviä korvapuusteja!
Miksi et suo äidillesi näitä ilon aiheita, kiitosta hyvästä ruuasta, hyvin tehdystä asiasta sinun hyväksesi? Miksi et voi kiittää äitiäsi hänen antamistaan lahjoista vaan haraat vastaan ja aiheutat pahaa mieltä hänelle?

Mikset relaa ja nauti äitisi seurasta ilman ikäviä ajatuksia ja moitteita?
Herranähköön, äitisihän on sisäänpäin kääntynyt vanhus, ei hän ole mikään skarppi filosofi tai kirjallisuuden tohtori jonka kanssa voisi parantaa maailmaa! Ei kasikymppistä ihmistä pysty enää mieleisekseen muuttamaan. Aiheutat hänelle pahaa mieltä ja lisää turvattomuuden tunnetta omalla käytökselläsi, etkä halua tajuta, että sinun nuorempana ja viisaampana pitäisi osata olla se fiksumpi ihminen.

Mies, siis isäsi, on äitisi edessä nyrkit pystyssä ja suuttuneena painaa pitkin maita ja mantuja kuukausikaupalla ja poika on kiukkuinen, ei syö, ei juo kahvia, ei ota rahaa, ynähtelee lyhyitä vastauksia ja on kärttyinen. Miltähän tuo mahtaa äidistäsi tuntua?

No vot, ap. Johan teorian pystyyn pistit!

Kirjoititkin kyllä huumorimielessä, mutta pakko silti kommentoida edes vähän. Sun mielestä siis naisilla hormonitoiminta määrää hössöttämisestä ja miehillä taas ei.

En minäkään lääketieteen tohtori ole, mutta olen eri mieltä. Hössöttäminen ja sählääminen on luonnekysymys. Se on nähtävissä jo pikkukakaroilla.

Teoriasi mukaanhan naisilla hössöttäminen pitäisi sitten iän myötä vähentyä, kun estrogeenitoiminta vähenee. Mutta niin ei kylläkään käy.

Ja kyllä miestenkin verestä on mahdollista tutkia estrogeenipitoisuus. Kaikillahan meillä on jonkun verran myös vastakkaisen sukupuolen hormonia ja joissakin sairaus- tai muissa tiloissa sitä on seurattavakin.

Ettäkö naisten hössöttäminen ja miesten säheltäminen olisivat luonteeltaan eri ilmiöitä? Miten niin? Eiköhän ne samat luonteenpiirteet ole havaittavissa molemmilla sukupuolilla, niistä vain käytetään eri nimeä. Jos totta puhutaan, niin kyllä ne miehetkin hössöttävät ja naiset sähläävät, olemme vaan sukupuolistaneet nämä verbit. Touhu on muuten ihan samanlaista. Touhottava ihminen voi olla ihan yhtä hyvin itsevarma kuin epävarmakin. Mutta sehän on selvää, että jos meidät psykiatrin penkille painetaan ja tarkoituksella aletaan kaivelemalla kaivella, niin meistä jokaisesta löytyy lopulta se pieni pelokas tuulessa värisevä ihmisriepu.

Pääsiäisen pyhiä!

Olen kyllä sitä mieltä, että nuo roolit jaetaan lapsuudessa. Ja etenkin tuon ikäisten keskuudessa, ei ollut varaa juurikaan itse päättää.
Tyttölapset kasvatettiin hoivaajiksi. Ulkoapäin tulevat viestit olivat: Sinun tulee hoivata ja huoltaa, mitäs erehdyit syntymään tytöksi. Pojat taas kasvatettiin ajatuksella ''miehet ovat vallanpitäjiä ja myös vastuunkantajia mitä perheen elättämiseen tulee, naiset ovat tyhmiä hössöttäjiä.''
Nämä roolit ovat mielestäni siis kasvatuksen ja kulttuurisen ilmapiirin tulosta. Kodin ilmapiirillä oli / on suuri vaikutus. Jos tyttölapsi kouluttautuu korkealle, on itsenäinen ja eteenpäin pyrkivä, onko se hormoonien ansiota vai sitä, että kotona on kannustettu ja tuettu?
Lapsi imee vaikutteita ja asenteita ja ne myös määräävät hänen elämäänsä. Freud nimitti asiaa yliminäksi.

Muutama kommentti edellisiin. Mitä on vanhenevan ihmisen kalkkeutuminen? Onko se normaalia, kuuluuko sellainen asiaan? Onko se sairaus? Miten geriatriassa määritellään kalkkeutuminen? Millä tavoin todetaan keski-ikäisen kalkkeutuminen?

Miksei tänne saisi kirjoittaa, vaan pitäisi mieluummin lukea jotain kirjoja?

Jos en halua syödä, ei kenelläkään ole oikeutta pakottaa minua syömään. Jos en halua, että toiset istuttelevat kukkia pihalleni, on minulla oikeus kieltää sellainen toiminta.

Haitasta: haitalla ei tapauksessani niinkään ole merkitystä, vaan itsemääräämisoikeudella. Jos joku soittaa keskellä yötä ovikelloani ja haluaa tulla kylään, en päästä, oli haittaa tai ei. Yleensä on. Kyse on siitä, haluanko itse niitä vieraita vai en. Kiitetty on äiteetä joka kerta, oli sitten syöty tai otettu rahat kouraan. On tosin hetkiä, jolloin ei aina tekisi mieli kiittää. Viestiketjuun perehtymällä voidaan ymmärtää, mitä tällä tarkoitan.

Relaa en siksi, kun en voi, vaikka haluaisinkin.

Jos minä kerran olen se nuori ja viisas, niin mitähän ne vanhempani sitten mahtavat olla? Vanhoja ja hölmöjä? Fiksuudesta en menisi kyllä takeisiin - ainakaan omastani. Joku muu voi sellainen toki olla. Varmaan olen itsekäskin, en yhtään kiellä. Ei kai kukaan siitä vapaa ole. Ja kaiketi äitiäni voisi jossain mielessä "rautarouvaksikin" nimittää, mitä sillä ikinä sitten tarkoitetaankaan. En minä hänen ansioitaan ole kiistänyt, hyvää ruokaa se tekee ja aikuisena ihmisenä nykyikäänsä saakka asiansa hoitanut sinnikkäästi.

Isälläni oli nyrkki pystyssä (muttei enempää) vuonna 1973. Sen jälkeen ei ole tiedossani vastaavaa. Ja muistetaan nyt, että sille oletetulle perheväkivallalle ei näyttöjä ole: vain jotain epämääräistä ja yksittäistä äitini joskus lausumaa. Kuten olen sanonut, olen tätä mahdollisuutta itsekin miettinyt, mutta asianhaarat ja olosuhteet huomioon otettuna itse kyllä epäilen. Tämä voi kuulostaa ontolta ja mielellään moni nyt kaivaisi sen väkivalta-kortin esiin, mutta täytyy olla silti kriittinen. Kortti esiin sitten, kun on selvää näyttöä!

Isäni, kuten kirjoitin, on vähintään kerran viikossa käynyt äidilleni ostoksilla silloinkin, kun hän on ollut "kuukausikaupalla" pitkin "maita ja mantuja".

Olisi mukavaa, jos tällä keskustelupalstalla yhäkin kohtaisi sellaisia asiallisia kommentteja, joita suurin osa vastanneista on suonut tähän keskusteluun. Loputtomiin en aio puolustautua, mutta olkoot nuo äskeiset nyt kuitenkin jotain sinne päin. Loukata en niillä(kään) tahdo ketään, jos vaikka mielipiteeni joskus vähän osuisivat ja uppoaisivatkin. Suosittelen koko viestiketjun lukemista huolellisesti, niin asiat valkenevat. Olen saanut täältä paljon hyviä näkökulmia, ajattelemisen aihetta, kikkoja ja vinkkejä, vertaistukeakin. Niistä suuret kiitokseni! Kaipasin saada kuulla juuri sellaista.

Mitä "hormoniteoriaan" tulee, niin totean edelleen, että kevennykseksi se oli tarkoitettu, joskaan ei aivan vailla totuuden häivää. Varmasti on niin, että meidät ihmiset kasvatetaan paljolti sukupuoliodotusten mukaan, ja tukea ja kannustusta tarvitsee jokainen lapsi, ei suinkaan toisen sukupuolen mustamaalaamista tai vähättelyä. Mutta ilman hormoneita ei se "tyttölapsikaan" ehkä pääsisi elämässä niin korkealle kuin tässä kerrottiin. Muutkin syytkin vaikuttavat, vaikkapa ihmisen neuraalinen rakenne. Me olemme paljon muutakin kuin pelkkä psyykemme. Hormonit ovat elämän välttämättömyys ja ne ohjaavat sitä, millaisiksi kehitymme ja miten elimistömme toimii eri tilanteissa. Menestys johtuu varmasti yhtä lailla terveestä psyykestä, oikein toimivasta umpierityksestä kuin elimellisistäkin lähtökohdista. Ja tietysti sairauksien mahdollisimman suuresta puuttumisesta. Hormoneilla on vaikutuksia psyykkisiin toimintoihin. Olen yhä sitä mieltä, että hössötys ja sähläys ovat eri asioita, vakiintuneen kielenkäytön mukaan. Voihan sitä tosin keksiä sanoille aina uusia merkityksiä, kuten että punainen onkin sinistä jne. Miehen "hössöttäminen" on minusta aika marginaalinen ilmiö. Selittyisikö ehkä jotenkin muuten kun hormonitasoilla - tai korkeintaan oksitosiinilla? Tai olisiko se sitten jonkinlainen opittu toimintamalli - paljon piirteitä kyvystä empatiaan? Freudilaiseen ajatteluun en ota kantaa muuten kuin, että asenteet voivat olla melko pinnallisiakin ja siten kognitiivisesti helposti muunneltavia. Omalta osaltani päätän keskustelun "hormoniteoriasta" tähän.

Näissä merkeissä kaikille hyvää Pääsiäisen jatkoa, ja hyvää kevättä! Eiköhän se vanhapoikakin taas jaloilleen pääse. Olin tuossa muuten grillaamassa mökillä vanhempieni kanssa. Kerran tuli eteen tilanne, että piti vähän rajata äitiä, kun tarkoitus oli paistaa vaan makkarat eli syödä yksinkertaisesti ja se oli lyömässä jo pöytään täyttä etukäteen tehtyä päivällispakettia. Uskoi kylläkin ja hillitsi itseään. Kaikki olivat lopulta tyytyväisiä. Vei pakettinsa mennessään, varmaan sille oli käyttöä. Eikä tarjonnut rahaakaan, unohti kai. Viikko sitten tosin tarjosi, maltilliset 50.

Kuinka usein käyt vanhemmillasi, meinaan vaan kun lukee juttuasi niin tulee mieleen, että siinä mies vanhentaa itteensä ennen aikojaan, ainoot kaverit on omat vanhat vanhemmat! Kohta olet samanlainen vanha kärisijä itsekin.

Tee helevetissä jotain muuta ja anna vanhempiesi olla keskenään ja itsekseen niin kauan kuin vielä kykenee. Jos ne pystyy vielä autolla ajamaan ja mökilläkin olemaan, niin ei ole kauheen huonokuntoisia vielä. Lähe katteleen maailmaa tai keksi harrastuksia, saat muutakin seuraa kuin nämä kaksi. Ei sinun tarvitse niitten keskinäisiin kahinoihin mennä mukaan vaan sinun pitää elää omaa elämääsi jos sitä sinulla sitten onkaan. Huolta täytyy pitää omista vanhemmista mutta ei pitää niitä ainoina kavereinaan.

Sovitaan niin, ettei kenenkään aivot rappeudu iän myötä, ei se vanhuus näy missään, ei edes äidissäsi, vaikka hän on jo niin erakoitunut, ettei käy enää edes yksin kaupassa.

Vinkkinä sanon yhä, että toisinkin voisit suhtautua äitiisi, mutta eipä näköjään luonteesi anna periksi.
Hyvää elämää vain sinulle, toivotaan, ettei äitisi enää montaa vuotta vaivoinasi ole.

vanhapoika on fossiili itsekin. Piintynyt tapoihinsa, ei kykene muuttumaan.
Kukin meistä tekee ihan itse omat valintansa aikuisena ja päättää elämänsä suunnan, Mutta helpompihan se on aina muita syytellä kuin peiliin katsoa.
Puhetta kyllä apllä piisaa, mutta tekoja ei taida syntyä nimeksikään.

Tettere kerto totuuden eli juuri noin. Itse olen myös vanhus ja meinaan hyysätä aikuisia lapsiani.

On vanhallapojalla asiat hyvin.Hyvä duunipaikka, äiti antaa vielä fyrkkaa.Olisit hyvä ihminen tosi kiitollinen, myös siitä, että olet vanhempasi saanut pitää noinkin kauan.
Minunkin äitini kuoli kun olin 11 vee. Olisipa ihanaa jos olisi mahdollista olla hänen kanssaan, saisi olla millanen valittaja tahansa. Ottaisin mielelläni hänen hyysäyksensä ja huolenpitonsa vastaan.

meitä on useampi sisarus. Äitimme on nyt 88 vuotias.
Ihmettelen suuresti sitä miten erilailla me lapset kohtelemme äitiämme.

Yksi meistä on täysin vittuuntunut äidin muistamattomuuteen ja samoista asioista puhumiseen vaikka käy vain 2 krt vuodessa muutaman tunnin kyläilemässä. Ei kestä puolta tuntia ja jo pitää tiuskaista, että johan sinä tuon jo kahteen kertaan kerroit, tai sanoa hyvin tylysti, että etkö muista että justiinsa tuosta paasasit äsken. Siis silleen ikävästi ja ylimielisen ilkeästi, että huoh, aina tätä samaa jauhamista.

Yksi ei käy enää kun äiti ei suostunut myymään hänelle (eikä ole myymässä kenellekään muullekaan meistä) perimäänsä rantapalstaa. On sanonut, että arpokaa sitten keskenänne kun hän kuolee kuka sen saa. Tämä sisarus asuu tunnin ajomatkan päässä ja on käynyt viimeksi vuosi sitten äitienpäivänä riitelemässä tästä tontista. Ei käynyt jouluna, ei edes soittanut. Minusta tämä on aika ilkeää ja rumaa käytöstä 50 vuotiaalta ihmiseltä.

Kolmas kettuuntui äidille 1980-luvulla kun äiti ei suostunut takaamaan hänen asuntolainaa omalla osallaan meidän yhdessä omistamasta kuolinpesästä. Äidillä oli tuossa vaiheessa huollettavana pienistä tuloista vielä 4 alaikäistä sisarusta. Tämä sisarus käy vain kerran vuodessa jos sitäkään, eikä soita koskaan äidille. Ei kuulemma ole asiaa. Takausaikana hän ja hänen puolisoehdokkaansa elivät on/off suhdetta ja ottivat aika reippaasti kuppia, joten oli ymmärrettävää ettei äiti pystynyt riskeeraamaan nuorempien sisarusten kotia. Mutta jostain syystä tämä asia kaihertaa yhä sisarukseni mielessä. Äiti ei ole taannut kenenkään muunkaan lainoja.

Me loput 6 kpl olemme ja käymme useamman kerran vuodessa ja olemme pysyneet väleissä. Olemme yrittäneet sanoa nätisti näille kolmelle, että äiti ei tästä nuorene, eikä hänen juttunsa muutu nykyaikaisemmiksi eikä monipuolisemmiksi. Eikä hän taatusti elää enää montaa vuotta, joten eikö häntäkin voisi kohdella hänen lähtökohdistaan käsin elävänä ihmisenä, nätisti ja inhimillisesti. Ei mene noille sisaruksille jakeluun.

kaikki kolme sanovat, että jos äidillä on asiaa, voihan hän soittaa. Eipä ole ymmärrystä, että ainoa asia mitä äiti nykyään voi soittaa, on turvarannekkeen nappi. Ei äidin vapisevilla sormilla näpytellä puhelimen näppäimiä, jos yrittää tarvitaan jopa 20-30 yritystä ennenkuin puhelu menee oikeaan paikkaan. Eikä auta Doron pikanäppäimet eikä mitkään kun hän ei niiden päälle mitään enää ymmärrä.

Olen sitä mieltä, että jos nuoremmalla ihmisellä on yhtään inhimillisyyttä ja pienintäkään kunnioitusta vanhuutta kohtaan, nuorempi on se joka joustaa edes yrittää kohdella vanhusta ihmisarvoisella tavalla, eikä ole ilkeä ja hankala vain sen vuoksi kun vanhus käytöksellään ärsyttää ja aiheuttaa vitutusta.

Jännä miten vanhapoika lopetti kirjoittamisen heti kun alkoi saada arvostelua ja kritiikkiä ja ohjeita.
Varsinkin old-ladyn ja tetteren kirjoituksia komppaan.Otapa hyvä mies nyt opiksi näistä fiksuista kommenteista, äläkä fakkiudu niihin omiin näkemyksiisi ja tuntemuksiisi, nehän ovat melkoisen itsekeskeisiä.
Tulee mieleen, että avioerosi eivät mikään vuosisadan ihme ole.
Muuten ihan mielen kiintoista keskustelua ja ajatusten vaihtoa tässä ketjussa.