miten te toimisitte?

Tästä on ollut vaikea puhua kellekään. Ei ole kuraattorit, psykologit, vanhemmat, eikä perheneuvolan työntekijätkään osanneet auttaa, joten olen nyt tässä avautumassa säälittävästä ja typerästä elämästäni teille, jotka tuskin osaatte edes auttaa mutta toivon osaavanne edes hieman. Ketään tuskin elämänkertani kiinnostaa mutta kerron sen nyt tiivistettynä. Kun äiti sai tietää minusta, hän varasi ajan abortille, mutta ei mennyt sinne. Isäni ja äitini olivat vasta 17-vuotiaita ja kuten yleensä, kovia käymään kylillä. Äidilläni oli alkoholiongelmia silloin. Minusta ei pidetty huolta, joten minut otettiin huostaan ja olen asunut mummini ja naapureitteni luona. Noin vuonna 2002 äiti jätti isäni. 2006 äiti löysi pidempi aikaisen suhteen ja siitä se sitten alkoi...
Asuimme omakotitalossa ja äitini miesystävä oli outo. Sillä oli kirkkaan siniset syvälle katsovat silmät, se oli isokokoinen ja kalju. Yhtenä päivänä kun leikin alakerrassa, äiti kysyi voisinko viettää enemmän aikaa omassa huoneessani. Että hän sitten pyytää jos on asiaa. Tietenkin minä suostuin ja no...Olin sitten aika paljon yksi. Koulu alkoi vuonna 2007 ja muutimme pieneen kylään. Sain kavereita jonkin verran ja 2 pikkuveljeä. Kävin isäni luona pari kertaa kk. Hän ja hänen uusi vaimonsa sai 2 tyttölasta. Asiat äitini luona vain huononivat. Aamulla kun heräsin kouluun, isäpuoleni (äidin miesystävä) oli lähtenyt töihin. Minun piti syödä ruisleipää. En ikinä saanut vanukkaita tai muroja tai mitään sellaista. Minun piti juoda mehua. Koulupäivän jälkeen menin omaan huoneeseeni, tein omin avuin läksyt ja leikin iltaruokaan asti nukeillani. Iltaruoka minun piti syödä keittiön tasolla. Yksin. Muut söivät olohuoneessa ruokapöydän ääressä. Äiti laittoi minulle aina ruuan, mutta en saanut lisää. Ruuan jälkeen piti minun mennä ulkoilemaan tasan 2h. Jos en tehnyt mitään, tuli yleensä isäpuoleni huutamaan ja määräsi yli-aikaa. Liikunnan jälkeen menin omaan huoneeseeni piirtämään tai leikkimään nukeillani ja kuuntelin, kun perheeni nauroi ja jutteli. Minulla ei ollut telkkaria, enkä sitä saanut katsoa muutenkaan. Ei minulla koskaan ollut karkkipäivääkään. Puhelin oli alakerrassa pöydän päällä ja sain soittaa sillä vain isälleni Illalla kävin suihkussa. Joskus isäpuoleni meni minun jälkeen ja syytti sitten, että minä olisin muka kääntänyt suihkun kuumalle ja polttanut tämän selän. Iltapalanani oli ruisleipää keittiön pöydän ääressä ja sitten nukkumaan. Nukuin omassa huoneessani. Minulla oli oma vessa yläkerrassa ullakon vieressä. Äiti oli todella tarkka. Hän valitti jos en hymyillyt vaikka oli vaikeaa ja haukkui mulkkupääksi jos oli pahalla tuulella. Isäni ja jotkut sukulaisistani saattoivat tietää jotain sen hetkisestä elämästäni mutta eivät tehneet mitään. Meillä oli koira, joka eli niinkuin minä. Se oli illat sidottuna lyhyellä narulla pukuhuoneeseen. Se söi yksin ja eli siellä yksin. Päivät se oli pihalla narussa. Kesällä sen vesikuppi saattoi olla tyhjä, joten täytin sen salaa omalla vesipullollani. Olin vasta 3lk kun rupesin ajattelemaan omaa kuolemaa. Jotenkin selvisin siitä elämäntilanteestani. Pappani hukkui järvellä kun olin ala-asteella. Kerran lähdin juoksemaan peltoa pitkin enkä palannut. Äiti soitti poliisit mutta löysi minut sieltä lopulta. Viikonloppuisin jos isäpuoleni oli baarissa ja äiti kotona, saattoi tämä pyytää minut alakertaan juttelemaan miten on mennyt. En vain ymmärtänyt että se ei ollut normaalia elämää. Miksi äiti teki niin. Lopulta tilanne meni niin pahaksi että minä sain enää käydä koulussa ja kerran viikkoon suihkussa ja äiti toi ruuan huoneeseeni jotta isäpuoleni ei tarvitse nähdä minua. 2013 muutin isälleni ja elämä oli normaalia. Äitini erosi miehestään ja muutti lähelle Helsinkiä. Veljeni asuvat edelleen isällään mutta äiti saa heidät varmasti oikeuden kautta. Olen hakemassa lähihoitajaksi ja muuttamassa kesällä äidin luo. Välimme ovat ihan hyvät, paremmat kuin isäni kanssa vaikka on hänkin mukava. Äiti sanoi että hänen ex pompotti ja käskytti häntä eikä äiti uskaltanut olla minun puolellani. Silti minusta tuntuu vieläkin pahalle. Ahdistaa ja tuntuu että minusta on pala poissa. Itken tätä kirjoittaessani ja ymmärrät jos ette tajua tarinaani, mutta tämän kirjoittaminen auttaa vähän helpottamaan oloani. Kiitos jos luit tarinani ja toivot, että kerrot mitä siitä ajattelet. ❤