Itsemurhan mietiskely

"Merkatuksi hulluksi"? Ei sinua mitenkään merkitä, ei polttomerkillä eikä tatuoinneilla. Lääkäri kirjoittaa masennuslääkkeen vartin lätinän jälkeen kun sanot että masentaa ja että haluat masennuslääkityksen. Rutiini.

Jos potilastietomerkintää meinaat, niin se ambulanssin soitto on jo siellä. Ja yksityiselle lääkäriasemalle sitten, siinä menee kai toimistomaksujen kanssa jotain lähemmäs satanen.

niin,ja kun otat nappeja niin sen jälkeen ei enää itsesuojeluvaisto pelaa vaan kaikki tunteet turtuu ja kynnys toteuttaa aikomukset laskee , siis ei nappeja vaan terapia parempi vaihtoehto , et ole yksin vaan samoja ajatuksia ainaski itellä sairauden myötä.

Minkälainen sun elämäntilanne muuten on, onko ketään kenelle puhua? Vertaistuki(ryhmät) ymmärtääkseni yksi tehokkaimpia keinoja parantaa oloa.

Itse olen taipuvainen masennukseen, kroonisesti masentunut mieliala. Itseäni helpottaa masennuksen selitysmallit, joissa ei "syytetä" niinkään yksilöä vaan yhteiskuntaa tai siinä olevia ilmiöitä, kuten työttömyyttä jne.., joihin on lähes tervettä reagoida masennuksella. Itselläni ainakin myös hankalia elämänkokemuksia ja jotenkin liian herkkä luonne. Silti pidän itseäni terveenä, enkä halua lääkitä persoonallisuuttani pois. Monet ilmiöt tässä ajassa ahdistaa ja masentaa, mutta niin monia muitakin, joten syy ei voi olla aina yksilössä.
Itsetuhoisia ajatuksia on toisinaan mullakin, en kuitenkaan uskaltaisi tehdä itselleni mitään, joten lähinnä kuoleman odottamista.
En osaa enää toivoa tai unelmoida mistään. Jotenkin olen monta kertaa kammennut itseni ylös ja jaksanut aloittaa alusta, mutta ollut seurauksiltaan turhaa, joten en oikein jaksa enää.
Toivon sulle kuitenkin jaksamista ja onnellisia tapahtumia! Jos sulla on ihmisiä, ole niiden seurassa mahdollisimman paljon. Jos nautit jostain tekemisestä, tee sitä.

Ihana kommentti, kiitos <3

Mulla pitäis periaatteessa olla asiat ihan ok elämässä. Mulla on mies, työpaikka ja perhe. Mut silti asiat ei oo hyvin mun päässä. Mun elämä on aiemmin ollu tosi vaikeeta ja jotenkin mä en pääse siitä yli. Haluaisin päästä ja yritän koko ajan kaikkeni, mutta en silti pääse yli siitä, että koen asiat liian vaikeina kestää. Usein itken itseni uneen ja hoen itselleni olevani kuollut ja se on ainut, mikä rauhoittaa mut.

Oon yrittänyt miehelleni kertoo näistä asioista, mutta se ei halua kuulla. Sillä on niin erilainen tausta, että se ei jotenkin kestä kuunnella mun juttuja. Sama oli exän kanssa. Kavereita mulla on aina ollu tosi vähän. Niiden kanssa pidetään vaan hauskaa, ei jutella ikävistä asioista.

Perheellä tarkoitin siis äitiä ja sisaruksia, lapsia mulla ei ole.

Suunnilleen päivittäin itsekin mietin ja varmaan noin kymmenen vuotta jatkunut. En vaan pääse mihkään siitä ajatuksesta, että itsemurha ei olisi huonompi ratkaisu kuin elämä tälläisenä mitään aikaansaamattomana sossupummina jolla ei ole kävereita, puolisoa, harrastuksia eikä oikeestaan mitään muuta syytä elää kuin velvollisuus perhettä kohtaan. Itsemurhayrityksiä mulla ei ole vielä ollut.

Aloitin sen jo yhteiskunnan synnyn myötä.

On vain kaikenmaailman elostelijoita, joita omaisuus kuljettaa. Elä sie huolestu aivoista, - ne kun on sun omat. Eikä niistä kukaan oikeasti tiiä.

Sinulle on jäänyt kouluajoilta ja noiden raskaiden aikojen taakka sieluun. Ne asiat pitäisi saada käsitellä ja puhua. Olet joskus kehitellyt päähäsi ratkaisuna itsemurhan ulos pahasta olosta ja onko siitä tullut jonkinlainen muistijälki aivoihin.
Ei ihminen ole mitenkään hullu, jos kantaa sisimmässään kuvaamiasi tuntemuksia ja ei ne asiat mene työnantajan kuuloon ja tuskin hänkään pahana pitää jos työntekijä hoidattaa itseään.
Sinulla on työpaikka, mies ja perhepiiri. Ethän sinä ole mitenkään joutava. Tuo arvottomuus ja tunne on sinulle aito, mutta se pidä yhtä todellisuuden kanssa. Sinulla on ihan samanlainen ihmisarvo kuin kenellä meillä tänne syntyneellä. Et ole mitenkään taakka ja annan panoksesi yhteiskunnalle ja läheisille omana itsenäsi ja työlläsi.
Kuka sitten mielestäsi olisi olemaan täällä? Miksi sinulla ei olisi ihmisarvoa? Vaiko vain sen vuoksi, että joku onneton, itsetunnoltaan vajaa on sinua joskus kouluaikaan tai muulloin kiusannut tai vähätellyt?
Onneksi sinulla on normaaliakin elämää ja tuo itsetuho ei ole jatkuvasti mielessä. Täytyy silti vaikeaa olla, jos nuori ihminen miettii omaehtoista kuolemaa? Osaat varmaa kätkeä pahan olon hyvin, ja ei edes puoliso ymmärrä ottaa sinua todesta.
Ei kai sen kovin kallista ole jos varaan ajan vaikka terveyskeskuksen kautta mielenterveyspolille.
Ihmisen kannattaa hoitaa itseään ja se koskee niin kehoa kuin psyykettä. Viisas satsaa omaan hyviin vointiin ja ei se ainakaan hulluutta ole. No hullu et ainakaan ole.
Tsemppiä ja halit näit etäisesti!

Moikka!

Olen suunnilleen ikäisesi nainen ja myös itsemurhan partaalla, vähän eri syistä mutta kuitenkin. Itsemurha-ajatukset ovat velloneet mun mielessä myös vuosikaupalla, mutta nyt ne tuntuu voimistuvan entisestään elämäntilanteeni vuoksi. Haluaisin pohtia vähän sun tilannetta oman kokemukseni valossa. Sanotaan ettei toisen tuskaa voi kukaan toinen täysin ymmärtää ja se on totta. Mä en tiedä minkälainen tausta sulla on ja kuinka raskaasti kärsit tällä hetkellä ja olet kärsinyt. Olen kuitenkin pahoillani kaikesta mitä sulle on tapahtunut ja että voit noin huonosti :( En myöskään tiedä millä tavoin olet jo koittanut vaikuttaa olotilaasi. Itse olen kokeillut monia juttuja tässä elämässä ja täytyy sanoa, että joitain niistä olisi pitänyt varmasti kokeilla pidempään, että niillä olisi ollut jotain vaikutusta.

Suosittelisin ainakin yhtä asiaa, joka tuntuu pitävän mua hengissä toistaiseksi. Aina kun on oikein synkkää asetan itselleni jonkin tietyn ajan, joka pitää vielä pysytellä hengissä, mutta jos tuon ajan jälkeen voin edelleen yhtä huonosti, saan tehdä itsemurhan. Tämä helpottaa mua, koska saan siitä tunteen, että "enää 3kk ja sitten pääsen pois." Usein kuitenkin kun tuo aika on kulunut umpeen, olen saattanut löytää jonkun lohdullisen ajatuksen, jonka avulla pystyn taas sinnittelemään hengissä seuraavaan etappiin saakka. Kuulostaa hullulta, mutta se, että antaa itselleen luvan itsemurhaan, saattaakin voimistaa halua elää.

Toisekseen, tuli mieleeni, ennen kuin deletoit itsesi tästä maailmasta, oletko ajatellut onko muita asioita/ihmisiä, jotka voisit deletoida ennen sitä? Onko ympärilläsi ja lähelläsi sulle pahaa oloa tuottavia ihmisiä, joita ilman sun olisi parempi elää? Kuulostaa hirveältä, ettei sun mies jaksa kuunnella tällaisia juttuja. Toisaalta taas, jos sulla olisi empaattinen ja lämmin ihminen siinä vierellä, se voisi auttaa paljonkin. Mutta ei kannata haaskata energiaansa ihmisiin, jotka vain imevät sitä sinusta eivätkä anna mitään takaisin.

Jos et ole mitään näistä seuraavista vielä kokeillut, niin suosittelen lämpimästi. Lakkaa miettimästä mitä muut ihmiset ajattelevat ja sitä leimaudutko hullusti. Kyseessä on kuitenkin sun elämä. Suosittelen terapiaa ja kokeile myös erilaisia henkisiä juttuja esim. uskonnot, mindfulness jne. Toisten ihmisten auttaminen voi myös antaa elämälle tarkoituksen.

Mun mielestä sun kuolema olisi tosi turha, jos et edes kokeile hakea apua ensin. Mistä voit silloin tietää olisiko asioista puhuminen voinut auttaa.

Voimia päivääsi <3

Itse olen yrittänyt itsaria ainakin neljä, tai viisi kertaa elämäni aikana. En siis ajattele sen tekemistä koko ajan. Mutta on pakko myöntää, että olen varmaa ajatellut itsarin tekemistä useammin, kuin että on niitä varsinaisia yrityksiä. Olen aina ollut enemmän, tai vähemmän melankoliaan ja masennukseen taipuvainen ihminen. Ensimmäisen kerran masennuin varmaankin 13 vuotiaana. Olin koulukiusattu ja koko luokassani aivan yksin. Opeilta ei saanut mitään apua, eikä tukea asiaan. Oikeastaan aivan päinvastoin. Opetkin lähtivät siihen mukaan. Aikanaan jouduin sitten tekemisiin mt-keskuksen kanssa. Minua itseäni siis pidettiin "syyllisenä", että minua kiusattiin. Jos siihen jotenkin oli reagoinut, niin se oli sitten se lopullinen päätelmä, että minun päässänihän ja kaikki syy ja vika oli.

Sain kouluni lopulta käytyä ja menin eka kerran duuniin. Se oli itseasiassa aika karmea kokemus. Siellä mulle opetettiin, että koska oon "vastatullut" ja hierarkiajärjestyksessä alin, niin kohtelukin oli senlaatuista. Lähdin aika nopeasti pois sieltä. Masennuin kokemuksestani lähes täysin.

Minun masennus oli oikeastaan enemmän ajoittaista, kuin pitkä ja yhtäjaksoista.
Joskus vuonna 1994 olin aika raskaassa duunissa. Sitten aloin väsyä, enkä enää tuntenut jaksavani nousta edes sängystä. En saanut nukuttua, ja jos sain, en palautunut edellisen päivän rasituksista.
Sitten iski se erittäin paha masennus. Toivottomuus ja avuttomuus täytti kokonaan mieleni. Tunsin olevani umpikujassa. Elämä ja kaikki oli harmaata, tai omasta mielestäni ennemminkin mustansävyistä. Tunsin itseni puoli, tai lähes kuolleeksi. Päähäni alkoi tulla itsestään sanoja ja lauseita, joita itse en edes ajatellut. Tajusin, että olin täydellisessä burnoutissa.
Jätin työpaikkani ja menin taksissa psykiatriseen sairaalaan. En tiennyt vielä tuolloin, että ensin piti mennä tk:seen ja lääkäriin, jotta saisi lähetteen. Luulen, että sairauteni oli tuolloin joko syvä masennus, tai psykoottinen masennus. Mutta epäilen, että se oli ennemmin se eka, koska tiesin, että en kuullut ääniharhoja, sanat vain kaikuivat pääni sisällä.

Elämäni on oikeastaan ollut melkoista alamäkeä. Menetyksiä, tappioita, häviämistä, toisten ihmisten kohdalta hyväksikäyttöä ja jättämistä. Lyhytkaikaisia suhteita ennätti tulla jopa yli 40. Mutta ei mitään pysyvämpää ja pitkäkestoisempaa suhdetta.

Viimekertaisen itsariyrityksen jälkeenkin masennus ja ahdistus (enemmän se jälkimmäinen elämäntilanteeni takia) ilmoittaa aina olemastaolostaan. Minulle määrättiin aikoinaan lääkkeitäkin ( SSRI) mutta ei niistä ollut koskaan mitään hyötyä, kuin lyhyen aikaa. Mt-aikojakin minulle tarjottiin, mutta itse näin ne keskustelut täysin turhiksi. Koska ei niissä koskaan pureuduta ihmisen henkilökohtaiseen elämäntilanteeseen, ongelma ja kipukohtiin. Ainakin silloin kun minä kävin niissä "hoitotapaamisissa", eihän siellä tapahtunut oikeastaan yhtään mitään muuta, kuin että hoitsu kysyy tyyliin" Mitä sä teet?", "Nukut sä hyvin" ja " Että otat sä lääkkees?" Ja sitten toljotetaan kuin jotakin friikkiä ja suhtaudutaan ylimielisesti. Ja aina kyseenalaistetaan kaikki, mitä sä sanot. Jos toi on jotain hoitamista ja auttamista, niin ei kiitos!
Mä otin loparit ja sillä siisti. Pysyn kaukana heidän porukoistaan( siis psykan alalla olevista. Koska he eivät todellakaan kohtele potilaita ihmisinä, empaattisesti, eikä humaanisti. Omien kokemuksieni mukaan.

Itse pohdiskelen itsemurhaa lähes päivittäin, siitä on tullut eräänlainen toistuva pakkoajatus, jota käytän helpottamaan oloa. Näen mielessäni kuinka vedän ranteet auki tai hirtän itseni, että pääsisi tästä kurjasta olosta ja hankalasta elämäntilanteessa pois. Tosielämässä en kuitenkaan siihen pysty, enhän edes tiedä mitä kuoleman jälkeen tulee tapahtumaan enkä toisaalta halua kokea väkivaltaista kuolemaa.

Eräs shokkikeino mikä itseäni auttoi vähäksi aikaa olemaan ajattelematta itsemurhaa, oli googlettaa aitoja itsemurhapaikoilta otettuja kuvia. Materiaali on todella rankkaa, joten en suosittele vähänkään herkille. Minua tämä kuitenkin auttoi ymmärtämään kuinka järkyttävä tilanne on muille ihmisille, niille jotka näkevät tilanteen tai löytävät ruumiisi, kenties perheenjäsenesi. Tulin lopulta surulliseksi niiden ihmisten puolesta, jotka olivat päätyneet noin äärimmäiseen tekoon ja toisaalta ymmärsin omien ajatusteni järjettömyyden. Nyt olen saanut niihin jonkinlaista etäisyyttä, vaikka niitä mielessäni edelleen pyöriikin.

Kannattaako turmella monen jälkeenjäävän loppuelämä muka helpottaakseen omaa pahaa oloa. Ei kukaan isä tai äitä halua tuottaa jälkeläistä vain siksi että tämä tuhoaa olomassaolon kesken aikaansa. Ihmisen mielessä pyöriin ne ajatukset joilla ruokkii päätään.
Kiinalainen viisaus. Sisimmässäni asuu kaksi koiraa, jotka taistelevat: toinen koiraa on elämän puolesta ja toinen sitä vastaan. Kumpaa koiraa ruokit, se voi hyvin.

Itse kanssa itsemurhan partaalla. Ikää 31v ja tuntuu että kaikki on jo nähty.

Female31, täällä samassa tilanteessa oleva. Kaikki tuntuu toivottomalta. Onko sun elämässä vielä jotain hyvää? Musta tuntuu, ettei mun elämässä ole mitään. Kun puhutaan kiitollisuuden tärkeydestä ja mä koitan miettiä asioita, joista voisin olla kiitollinen, niin ei yksinkertaisesti ole mitään. Olen jo kaavaillut kuinka ja koska teen itsemurhan, nyt kerään vaan rohkeutta ja ehkä jossain syvällä sisimmässä toivon, että jotain hyvää tapahtuisi ennen sitä, jotta saisin syyn elää.

Uskon että teille 30-kymppiset ja alittaja tapahtuu lähiaikoina niin sokeeraavan hyvää, että itsemurhamietteet jäävät sen tien.

Julkisella puolella ns. hullun paperit vaikuttavat kaikkeen hoitoon siitä eteenpäin, joko kaikki asiallinen hoito loppuu siihen paikkaan tai ainakin vähenee ja muuttuu selvästi hankalammin saatavaksi. Sinne pesiytyneet pyövelit alkavat siitä eteenpäin vain odottaa, koska kuukahdat.

kaikkionmahdollistasille, kiitos :) tosin mun sairaudet on tehneet mut niin toimintakyvyttömäksi niin monella tapaa ja kaikki menneisyyden merkinnät rekistereissä ym tekee monet jutut erittäin vaikeiksi, joten aika loukussa olen. mutta olen alkanut miettiä, että jospa mä vaan helvetti soikoon menen tästä läpi. mulle on aina tapahtunut vaan niin paljon pahaa, etten usko enää elämän tuovan itsestään mitään hyvää. mutta jos mä jotenkin onnistun nostamaan itseni tästä pimeydestä.

Jos olet oikeasti masentunut, et todellakaan mieti mitä joku junakuski ajattelee, kun mä tapan itseni sen eteen. Masentuneella ei ole tunteita.

Olisi ihanaa ruveta jigsawksi ja opettaa syntiä tehneille käytöstapoja,