Omia ajatuksia yksinäisyydestä

Moikka moi. Täällä kirjottelee yks kolmekymppinen Helsinkiläismies siinä toivossa, että täältä vois löytää itselleen ja ajatuksillen vastaavia henkilöitä ja mahdollisesti saada kehitettyä juttuseuraa.

Omalla kohdalla yksinäisyys on pahimmillaan viikonloppuisin, kun ei ole ketään kenen kanssa viettää aikaa tai tehdä asioita, kuten vaikka ulkoilu tai leffassa käynti. Yksikseen, kun ei tule tehtyä asioita joita haluaisi, koska yksinäisyyden tunne vaan on niin vahva, että sitä ei oikein jaksa vaivautua lähtemään minnekkään.

Arki kulkee ihan ok töitten ja harrastusten parissa vaikka kotiin tullessa se yksinäisyys on aina odottamassa ovella. Ei se mieltä ylennä, vaikka yritän tehdä kaikkeni, että se ei valtaisi mieltä jatkuvasti. Arkiviikko ja viikonloput on monet vuodet mennyt aina salilla, lenkillä tai treeneissä ja sitten illan pikkutunneilla tulee tietokoneella pelailtua tai Netflixiä katsellessa, koska ne on ainoat asiat mitä minulla on tällä hetkellä mitkä auttavat mua jaksamaan eikä tarvitse ajatella omaa kurjaa oloa tai yksinäisyyttä. Liikunta tuo minulle hyvän olon ja onhan sekin tutkittu, että se ylentää mieltä.
Itselläni arki kulkee täysin liikunnan parissa, koska hikoillessa löydän aina sen ohikiitävän hetken, kun yksinäisyys unohtuu täysin ja se on itselleni ainoa tehokas keino purkaa sitä ahdistusta mitä se on harrastusten ulkopuolella.
Onhan siinä myös hyvätkin puolensa, koska olen päässyt sen avulla melko hyvään fyysiseen kuntoon ja sitä kautta saanut itsestäni ulkoisesti itsevarman oloisen, vaikka sisältä olen kaikkea muuta.

Ulkopuolisesti minusta ei voisi arvata, että olen yksinäinen. Tykkään nauraa, höpistä ja olen kaikin puolin melko ulospäinsuuntautunut, mutta se on minulle vain keino estää muita näkemästä, että sisällä on kärsimystä ja tuskaa. Kavereita ei juurikaan ole kuin pari lapsuudesta, mutta heidän kanssaan en ole keskustellut vuosiin.
Kaverittomuus sattuu, koska haluaisin paljon seuraa esim. elokuviin tai ulkoiluun, koska se riikkoo omat arjen rutiinit ja eikä olo olisi niin yksinäinen. Sosiaalinen kanssakäyminen uusien ihmisten kanssa tekisi arjesta mielenkiintoisempaa ja saisi vaihtaa omia ajatuksia.

Nyt kun kesä tekee tuloaan niin huomaan, että itselleni tekee pahaa lähteä ulos kauppaan tai muualle, kun näkee onnellisia pareja käsi kädessä, kaveriporukoita viettämässä iltaa tai muuten vaan hengailemassa puistoissa, kun siitä herää itselle ajatus, että voisimpa itse olla osana sitä ja kokea kuuluvansa joukkoon. Sitä haluaisi itsekkin olla mukana ja kauniina päivänä lähteä ulos pitämään hauskaa, tai rantakalliolle katsomaan kesäiltojen auringonlaskua.
Yksinäisyys tosin on niin vahvasti läsnä omassa elämässä, että niin töissä kuin muuallakin koen aina olevani ulkopuolinen. Se sattuu jo ihan fyysisesti ja pahimmillaan koen kireyttä rinnassa, koska haluan niin paljon eroon siitä tunteesta, mutta koen, että kukaan ei voisi oikeasti ymmärtää sitä mikä yksinäisyys todellisuudessa on.
Olen hyvinkin ystävällinen ja haluaisin niin kovasti tutustua uusiin ihmisiin, mutta pelkään, että minut tuomittaisiin heti, jos tietäisivät kuinka yksinäiseksi koen itseni.
Voi olla hyvin mahdollista, että tämä vuosia jatkunut yksin oleminen vain vääristää omia ajatuksia siitä mitä muut voisi minusta ajatella.

Olen kuitenkin toiveikais senkin suhteen, että ehkä joskus tapaisin jonkun tytön, joka ymmärtää mitä yksinäisyys on. Parisuhteesta saisi toivoa elämään ja tukea sekä turvaa huonojen päivien sekä heikkojen hetkien ilmetessä. Tieto siitä, että ei olisi yksin omien ongelmien kanssa auttaisi jaksamaan ja olisi joku, johon luottaa ja jonka kanssa keskustella.
En kuitenkaan tarkoita sitä, että parisuhde itsessään korjaisi yksinäisyyden ongelmat, koska heitäkin on, jotka ovat jo pari/avosuhteessa tai jopa naimisissa ja tuntevat olonsa yksinäiseksi.
Olin itsekkin avosuhteessa pari vuotta ja koin silti olevani yksinäinen, kun puolisoni oli taas äärimmäisen sosiaalinen ja sai kavereita mistä vain minne hän meni.
Itse huomasin miettiväni, että miten se onnistuu niin helposti toisilta? Itselleni se on erittäin hankalaa, vaikka olen avoin ja helposti lähestyttävä.

On parisuhteessa muutakin, kuin pelkkää henkistä tukea. Läheisyys, huomionosoitukset, kosketus, lämpö ja yhteiset kokemukset toisivat uskoa siihen, että synkimpienkin hetkien keskellä asiat kuitenkin parantuisivat ajallaan.
Toivonkin itse, että löytäisin semmoisen joka ymmärtää nämä omat ajatukset eikä tuomitse vaan tukee ja auttaa pääsemään niitten ajatusten ylitse.
Se saattaa kuitenkin vain toiveajattelua ja haikailua.

Onko teillä muilla ollut samankaltaisia kokemuksia?

Miten te käsittelette omaa yksinäisyyttänne ja miten olette selvinneet sen kanssa?

Kiinnostaisiko ketään vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia omasta yksinäisyydestä?

Voitte halutessanne myös kirjoitella mulle sähköpostiin: yksinäinenvaan@suomi24.fi