Masennuksesta toipunut (ainakin toistaiseksi)

Olen jo eläkkeellä. Minulla oli lapsuudessa heikot lähtökohdat ja olin jo lapsena masentunut (mm. yökastelua, psykosomaattisia kipuja), Aikuisikä meni masennuksen kanssa taistellessa. Ajoittain se oli pahempi, ajoittain parempi. Sairauslomia oli vähän, joten yleensä pystyin töihin. Terapiassa kävin noin nelikymppisenä, siitä ei ollut apua. Masennuslääkkeitä olen syönyt kausittain ja niistä on ollut vaihtelevasti apua. Viimeisin raskas masennusjakso oli v. 2010, jolloin olin ajautumassa itsemurhaan. Tuolloin nousin masennuslääkkeillä. Jostakin syystä masennusta ei ole sen jälkeen ollut. Nyt en ole vuosiin tarvinnut lääkkeitä.

Olen hyvin pitkälle kouluttautunut (ilman kodin tukea missään vaiheessa) ja työelämä on ollut palkitsevaa. Toimeentulo on ollut riittävä ja on sitä vielä nyt eläkkeelläkin, vaikka luksukseen ei ole varaa. Yksi traumaattinen ero oli kauan aikaa sitten, mutta nykyinen parisuhde on ollut hyvä ja vakaa jo parikymmentä vuotta. Ehkä elämässä onnistuminen aikuisuudessa on lopulta paikannut lapsuuden onnettomia lähtökohtia. Kaikille elämä ei solju yhtä hyvin, on köyhyyttä, avioeroja, sairautta ja työttömyyttä. Silti muistuttaisin, että on toivoa. Masennuksen kanssa voi elää, vaikka siitä ei pääsisi lopullisesti eroon.

En voi olla varma siitä, että masennus ei enää palaa. Voi olla, että se jälleen löytää minut vanhuudessa.