Tässä nyt kasaantuu samanlaisesta aiheesta, lapsuuden traumoista, kirjoittaminen ja kertominen.
Täällä Ruotsin TV:ssä näytettiin suomalaisen Visa Koiso-Kanttilan palkittu dokumenttifilmi, Isältä pojalle, missä hän purki suhdettaan isäänsä.
Filmin sisältö oli niin tuttua, että tuli mieleeni, oliko tuollaiset lapsuudet ja kasvatusmenetelmät niin tavallisia meidän ikäpolven ihmisille että me katsoimme tuollaisen olevan aivan "normaalia" mistä ei kannata edes keskustella.
Isillä, jotka olivat sodassa kokeneet traumoja ja joilla ei ollut omista, sotavuosina syntyneistä lapsistaan muuta kokemusta kuin se että olivat siittäneet ne, eivät varmaankaan olleet kypsiä kasvattajia.
Heillä oli omat traumansa, jotka usein siirtyivät perheen jäseniin.
Kasvatusmenetelmät siirtyvät seuraavaan sukupolveen, ikäänkuin huomaamatta, ainakin osittain. Ne huonotkin menetelmät.
Muistan, aivan kuin filmin tekijäkin muisteli, omasta lapsuudestani kuinka ankara oma isäni oli.
Häntä kohtaan tunsin enemmän pelkoa ja ahdistusta kuin rakkautta.
Hänen henkinen ja fyysinen ylivoimansa oli liian suuri.
Veljeni eivät saaneet itkeä, eikä olla heikkoja ja he olivatkin koko isän elinajan aina "napit vastakkain" isän kanssa.
Ei olisi tullut kuuloonkaan että olisi uskaltanut järjestää jonkun "välit selviksi"-tapaamisen isän kanssa.
Aiheesta ei myöskään äiti halua keskustella.
"Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään".
Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä tarkoitus ole syyllistää vanhempiaan. Jokainen tekee varmaankin parhaansa ja siinä luulossa, että omat menetelmät ovat lapselle hyväksi.
Monessa tapauksessa varmasti helpottaisi jos pystyisi keskustelemaan ja myöntämään asiat, jotka lapsen mielellä tajuttuna ovat olleet kauheita kokemuksia.
Mutta jos asiat kielletään, niinkuin filmin isä teki ("sinä muistat väärin Visku, tuhat diakuvaa ei voi valehdella") niin sellainen tekee kipeää ja lisää ahdistuksen tunnetta.
Itse olen jutellut näistä asioista poikani kanssa ja kysellyt kuinka "kovana mutsina" hän on minua pitänyt. Olenhan toki tietoinen, että monta kasvatusperiaatetta olen apinoinut omilta vanhemmiltani ja sen olen pojalleni sanonutkin.
Isältä pojalle - vaikuttava filmi
24
2658
Vastaukset
- Ei ole helppoa
Miten onkin tullut vallitsevaksi se käsitys, että lapset ja vanhemmat voisivat keskustella lapsen kokemuksista tai vanhempien kasvatusperiaatteista tms. traumoja aiheuttaneista asioista.
Tuosta vaan! Keskustele!
Suurin osa lasten ja vanhempien välisistä kuiluista johtuu juuri keskustelun mahdottomuudesta. Meidän ikäistemme ihmisten vanhemmat ja muut aikuiset olivat erehtymättömiä. Aikuiset vetivät yhtä köyttä aina ja joka tilanteessa, jos tosi paikan eteen jouduttiin.
Pienikin keskustelun avaus, joka olisi pannut aikuisen miettimään omaa käytöstään, koettiin loukkaukseksi ja hyökkäykseksi.
Ei olisi tullut kuuloonkaan, että vanhemmat olisivat pyytäneet anteeksi epäoikeudenmukaisuuttaan tai myöntäneet edes, että eivät kuunnelleet lastaan.
Samassa tilanteessa ollaan vuosikymmeniä myöhemminkin. Ei mitään keskusteluyhteyttä voi syntyä, jos vain toinen osapuoli haluaisi keskustella. "Joka vanhoja muistaa sitä....". Siihen vetoamalla pääsee ikävästä itsetutkistelusta. olivat pojan muistoissa, ja hän, aika ajoin, palautti niitä mieleensä filmissä, kertoen isälle mitä mieltä hän nyt on ja mitä tunsi lapsena kohdatessaan isän ankarana kasvattajana.
Puuttumatta se enempää filmiin, jonka olen nähnyt kaksi kertaa, näen isän käytöksen olevan ihan hänen omien kokemuksiensa mukaista. Hänellä oli, sen ajan mukaan, ankara kasvatus, jonka mukaisesti hän oli omat kasvatusmallinsa saanut.
Sota ja sen kokemukset, jättivät omat jälkensä jokaiseen. Kovettivat tai mursivat olemassa olevankin miehuuden, kuinka kenenkin luonne "kantoi" kokemukset siviilielämään.
Isän ja pojan eräs kohtaaminen, filmin loppupuolella, kun pojan mies suhdekin jo oli isälle selvinnyt, oli vaikuttava. Se päättyi kuitenkin molempien kyyneliin, herkkyyteen, joka molemmista löytyi.
Kuinka monta samanlaista isä - poika, tai vanhempi - lapsi suhdetta onkaan olemassa, varmasti lukemattomia sellaisiakin, joissa vielä aikuisenakaan ei ole kyetty asioista keskustelemaan, ei sopimaan koko elämään vaikuttaneesta katkeruudesta, joskus vihastakin, vaan vasta vanhempien kuoltua mietitään miksi hän teki niin, miksi... ja silloin kaikki on peruuttamattomasti myöhäistä.
Tuo dokumentti oli vaikuttava.
Rohkeutta vaativa, niin isältä, kuin pojaltakin.saavat usein sen hellyyden ja rakkauden, jota ei ole omille lapsillensa osannut aikanaan antaa.
Niin minusta tuntui, kun katselin omaa isääni ja hänen suhdettaan lastenlapsiinsa, jotka suorastaan jumaloivat vaaria, enkä usko että nämä lastenlapset voisivat ymmärtää että kysymyksessä olisi ollut sama henkilö jos esim. veljeni olisivat tehneet isästäni vastaavan filmin!
Niinhän tämän filmin tekijäkin sanoi että hän oli melkein kateellinen kun hänen isänsä peuhasi pojanpoikansa Aaron kanssa.
Vaatii tietenkin todellista elämänviisautta ja kypsyyttä jos vanhempana antaa mahdollisuuden lapsellensa parantua (tietoisesti tai tiedostamattomasti) aiheuttamistaan traumoista, eikä ylpeänä kanna virheettömyyden lippua aina hautaan asti.
Lasten on kuitenkin jaksettava elää muistoinensa monet vuodet vielä vanhempien kuoleman jälkeen.
Huono ketju menneisyyteen katkeaisi eikä siirtyisi seuraavalle sukupolvelle.- Maalaismies*
Nietzsche sanoi tuon pahan ajatuksen "koti on lapsen helvetti". Meillä Suomessa on viime vuosina ilmestynyt useita kirjoja, teatteriesityksiä ja nyt tuo filmikin lasten ja vanhempien (huonoista) suhteista. Isät ja äiditkin ovat saaneet lapsiltaan sellaista kyytiä, että heikkopäistä hirvittää.
Minä Ingmar Bergmannin ihailijana en voinut koskaan käsittää hänen kriittistä suhtautumistaan Ruotsiin ja sukuunsa. Mies on syntynyt kultalusikka suussa eikä ymmärrä sitä. Asenne on tuottanut hienoja elokuvia, mutta onko se totta, mitä mies esittää?
Nyt vanhoillaan hän kuulemma on lueskellut äitinsä päiväkirjoja ja (pang!) alkanut ymmärtää tätä. Ruotsi häpesi hyvinvointiaan ja ryhtyi jakamaan sitä koko maailmalle. Nyt se taitaa olla jaettu, mutta tyytyväisyyttä sekään temppu ei tainnut tuoda.
Meillä Suomessa toinen vaihtoehto olisi, että nämä nuoret olisivat tällä haavaa Siperiassa manaten etteivät isät tapelleet maata vapaaksi - millä hinnalla hyvänsä. Viis kasvatuksesta!- Aikuiset ja lapset
Ei nyt pidä lähteä ymmärtämään, että nykypäivän ihmiset väheksyisivät sodan käyneitä isiään ja isoisiään! Ei pidä ajatella, että lapset haluavat muistaa vain sodan traumoista kärsivien miesten huonot puolet: vihaisuuden, ehkä alkoholismin, katkeruuden ja ankaruuden.
Kyllä me ymmärrämme.
Nyt ei olekaan kysymys yleisistä asenteista vaan vanhempien ja lasten suhteista. Ei muuta ollenkaan asiaa, että vanhemmilla oli aikanaan hirveän paljon rankempaa kuin meillä, jotka sodan aikana ehkä vain jouduimme evakkoon, Ruotsiin, jäimme sotaorvoiksi jne.
Kysymys on keskusteluyhteyksien saamisesta. Saammeko me yhteyden omiin lapsiimme, joilla ei meidän kokemuksia ole ollut! Siirsimmekö traumamme heille, tietämättä itse.
Sanommeko heille "Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee"? sanoi eräässä TV-haastattelussa että 75 % hänen elämästään on mennyt lapsuuden traumoja vatvoessa.
Uskon kyllä että hän, joka on ollut herkkä ja taiteellinen lapsi, on saanut pysyvät arvet mieleensä isän kovuudesta ja ruumiillisesta kurituksesta.
Ruumiillisella kurituksella tehtiin lapsista nöyriä ja ennenkaikkea hiljaisia. Hiljaisuutta ei ole uskallettu rikkoa edes vuosikymmenien jälkeen.
Meidän sukupolvemme kasvatettiin olemaan kovia ja vahvoja, valmiita sotimaan jos vaara uhkaa.
Ei annettu tunteilulle pienintäkään mahdollisuutta versoa, sellainen oli kaikella tavalla kitkettävä pois, varsinkin pojista.- señora lyyli
MdK-MdK kirjoitti:
sanoi eräässä TV-haastattelussa että 75 % hänen elämästään on mennyt lapsuuden traumoja vatvoessa.
Uskon kyllä että hän, joka on ollut herkkä ja taiteellinen lapsi, on saanut pysyvät arvet mieleensä isän kovuudesta ja ruumiillisesta kurituksesta.
Ruumiillisella kurituksella tehtiin lapsista nöyriä ja ennenkaikkea hiljaisia. Hiljaisuutta ei ole uskallettu rikkoa edes vuosikymmenien jälkeen.
Meidän sukupolvemme kasvatettiin olemaan kovia ja vahvoja, valmiita sotimaan jos vaara uhkaa.
Ei annettu tunteilulle pienintäkään mahdollisuutta versoa, sellainen oli kaikella tavalla kitkettävä pois, varsinkin pojista.en ole nähny sinun mainitsemmaa kuvvaa mutta bergmannin kirjottama elokuva fanny mäni muutama vuos sitte täällä suomessa televisiossa.
muistan että se olis olt totta, hänen omasta elämästää. sillo ei ole mikkää ihme että hänel on traumoja, niin järkyttävä se sarja oli.
kyllä entis aikaa oli kovenpi kuri lapsilla ylleensä.ja sehän se oli ,ko ihmiset ei ollu niin avoimii puhumaa tunteistaa. mie en muista koskaa kuulleenni puhuttavan syvällissii, aikuisten puhheet ol ylleensä asiaa, tai juoruja toisista ihmisistä :))
mie en isästä ossaa virkkaa mittää ko ei minul ole sellasta olt elämässäin. mutta tunnen muutamii hyvvii miehii jotka sodasta tultuaa, oli eri miehii ko männessä.
heist tuli juomareita ja mielisairas yhestä miehestä. jalmari haavottu sodassa, mutta hää ol kyllä tasapainonen ihminen eikä ryypäntkää, jote en huomant mittää sodan seurauksii.
tämä menos oleva maailma on hyvä ko ihmiset on paljo avoimenpii puhumaa.lapset saap sannoo mielipitteensä.
nykyää ihmiset mennee tohtorin luokse puhumaa jos mieltä painaa joku,eikä hyö saa siitä rauhaa.enne puuhumattomuus saatto viiä ihmisen hirtee tai hää hukuttautu.
ei tiietty mielenterveys sannaa, oli vaa hullu olemas ja sen nimityksen ko sai, sillo oli peli pelattu.
viel ko opittais rakastammaa itseää, se antas itseluottamusta ,sehä meilt viel puuttuu. minust ei ole yhtää paha vaik vähä pyöritääkin oman navan ympärillä;))
jos et ossaa ihhailla ommaa nappaa ,et ossaa ihastella toisenkaa;)))
rakkain terveisin lyyli - ****'''
Mitä tehdä vapaalla maalla jos ei saa elää vapaudessa.Siihen kuuluu myös yksilön vapaus.
Onhan ihmisiä, jotka ovat sanoneet löytäneensä
sisäiden vapauden joutuessaan keskitysleireille, vankiloissa. mm. Mandela.
Ei se ota pois uhrauksien arvoa sodissamme sinällään. Kaikki
on vaan suhteellista.
Osalle ihmisistä riittää materiaalinen hyvinvointi
osalle on elinehtona henkinen hyvinvointi. Henkinen hyvinvointi uhrataan yleensä materian nimissä. Sinullahan on jo kaikkea---olisit onnellinen!
.
- Maalaismies*
Pähkäilen sitä, että eivätkö po. filmit, kirjat ja näytelmät merkitse traumojen kierrätystä? Kun nyt isä, äiti tai molemmat on pistetty matalaksi pitävin perustein, niin kuinka saada lastenlapset uskomaan, jos heillä on aivan päinvastainen käsitys isovanhemmistaan?
Jos sattuu olemaan voimakas lastenlapsi, hän tarttuu aikanaan isäukkoaan kraivelista, nostaa seinälle ja sanoo: sinä valehtelit isä ja sinä häpäisit isoisän julkisesti tekemällä muka hienon taideteoksen. Minä sylkäisen sinun taiteellesi, koska se valehtelee!
Kysyn siis, mitä ja ketä palvelee sellainen yksipuolinen "rehellisyys", jota nyt puheenaolevat teokset edustavat. Eivätkö nämä vain kierrätä ymmärtämättömyyden traumaa?katkaista tällaisen kierrätyksen, tekemällä esimerkiksi itse aloitteen puhumalla omien lastemme kanssa omista kasvatusmenetelmistämme ja miten ne ovat heihin vaikuttaneet. Hyvistä muistoista ja pahoista muistoista.
Jos nyt sattuisi niin "onnettomasti" että esille tulisi negatiivisia muistoja, niin siitähän voisi keskustella ja sen sijaan että alkaisi vähätellä ja syyttää lastansa vilkkaasta mielikuvituksesta, valehtelusta tai muusta sellaisesta, voisi yrittää olla empaattinen ja pahoitella omaa osuuttaan (josta ei ehkä ole itse ollut koskaan tietoinen) että tällaista on tapahtunut ja että lapsi on kokenut asiat näin.
Auttaa paljon jos lapsi (vaikka onkin jo aikuinen)tuntee että hänen kokemuksensa otetaan vakavasti.
Seuraava sukupolvi käsittelee ehkä tunneasiatkin luonnollisemmalla tavalla, jos autamme heitä alkuun.MdK-MdK kirjoitti:
katkaista tällaisen kierrätyksen, tekemällä esimerkiksi itse aloitteen puhumalla omien lastemme kanssa omista kasvatusmenetelmistämme ja miten ne ovat heihin vaikuttaneet. Hyvistä muistoista ja pahoista muistoista.
Jos nyt sattuisi niin "onnettomasti" että esille tulisi negatiivisia muistoja, niin siitähän voisi keskustella ja sen sijaan että alkaisi vähätellä ja syyttää lastansa vilkkaasta mielikuvituksesta, valehtelusta tai muusta sellaisesta, voisi yrittää olla empaattinen ja pahoitella omaa osuuttaan (josta ei ehkä ole itse ollut koskaan tietoinen) että tällaista on tapahtunut ja että lapsi on kokenut asiat näin.
Auttaa paljon jos lapsi (vaikka onkin jo aikuinen)tuntee että hänen kokemuksensa otetaan vakavasti.
Seuraava sukupolvi käsittelee ehkä tunneasiatkin luonnollisemmalla tavalla, jos autamme heitä alkuun.niin onnellisessa asemassa,että,vaikka sota-aikaan elin lapsuuteni ja puutetta oli kaikesta,elin tasapainoisen lapsuuden.
Kun mietin suhdettani vanhempiini,en muista mitään,mitä voisin sanoa pahaksi.
Tavallinen työläiskoti,äiti oli kotona ,
niinkuin siihen aikkaan useammat äidit olivat.
Oli miehelle hyvin tärkeää ,että hän elätti perheensä.'
Mitään suuria hellyyden osoituksia en saanut,en kaivannutkaan,se oli ilmassa,minua rakastettiin,omalla arkisella tavalla.
Kun rupesin ajattelemaan suhdettani omiin lapsiini, se suhde kulki melko samoja ratoja,kuin omani oli kulkenut.
En usko ,että mitään pelkoja lapsillani oli,heitä yritettiin ohjailla harrastusten piiriin ja huolta kannettiin heidän hyvin voinnistaan.
Muistan kun tyttäreni kertoi aikuisena ,miten hän häpesi,kun hänen piti pukea neljän tuulen hattu päähänsä,kun kellään muulla ei sellaista ollut.
Minä en edes ymmärtänyt,tehdessäni tyttärelleni neuloen lapin aiheisen puseron ja lakin,että se oli hänelle häpeän aihe.
Näin äiti aiheutti lapselle tuskatiloja,mutta ei varmaan siitä mitään mielen myrkytystä tullut.
Mieheni kuoleman jälkeen painin itse masennuksen vallassa ja turvauduin tyttäreeni.
Jälkeenpäin hän kertoi,että olin vienyt häneltä isän suremisen mahdollisuuden,vaadin kaiken huomion itselleni ja hän suri minun suremistani.
Tätähän minä en itsekkäänä edes tajunnut,kuinka häntä nyt sitten haavoitin ,jää nähtäväksi.
En osaa oikeastaan edes ajatella olenko mahdollisesti loukannut,ollut kova,tai jotakin muuta,ehkä olisi hyvä pyrkiä keskusteluun,kun vielä on mahdollista.
Päällepäin kaikki näyttää olevan hyvin,mutta suomalaisen perusluonteeseen kuuluu olla hiljaa ja kertomatta sisälle patoutuneita ajatuksia.
Poikani kanssa ,hänen aikaa ennen armejaan menoa,
meillä oli hyvin läheiset välit,nyt harmikseni meillä ei ole paljonkaan puhumista,mistä se johtuu,en tiedä.
Onko hänellä jotakin ,mistä pitäisi puhua,mutta on vaikea lähestyä,siihen ei näy mahdollisuutta.
Sen havainnon olen tehnyt,että suhde omiin tyttäriin,hänellä on läheinen.
Nämä minun juttuni ovat niin mitättömän tuntuisia,että ehkä ei olisi pitänyt edes kertoa,mutta tulipahan vain otetua osaa.Juuri siitä on kysymys: ymmärtämättömyyden traumasta, niinkuin sanot noista po. teoksista:
"Eivätkö nämä vain kierrätä ymmärtämättömyyden traumaa?"
On kysymys ymmärtämättömyydestä meidän vanhempien puolelta, jos emme älyä katkaista kierrätystä ja käydä joskus vaikeita asioita läpi lastemme kanssa, niinkauan kun vielä olemme "täysissä sielun ja ruumiin voimissa".
Lapset eivät ehkä uskalla tehdä aloitetta, otetaan huomioon ikä, ollaan hienotunteisia vaikka sisimmässä kiehuu ja on kysymyksiä joihin halutaan vastauksia.
Näin oli ainakin minun kohdallani.
Olin monta kertaa päättänyt lähtiessäni Suomeen lomalle, että nyt otan isän kanssa puheeksi muutamia asioita ja haluan kuulla hänen oman selityksensä.
Niin sitä vaan tuli väistyttyä syrjään kerta kerran jälkeen vanhan tavan mukaan ja asiat jäivät odottamaan "seuraavaa kertaa" tai parempaa tilaisuutta.
Kun näin isän viimeisen kerran, ajattelin että siinä hän makaa kuin vaarattomaksi tehty petoeläin.
En todella haluaisi että pojallani olisi tuollaisia ajatuksia kun minun loppuaikani lähestyy.
Uskon että luottamuksellinen keskustelu lasten kanssa, ennenkuin se on myöhäistä, estää tai tekee tarpeettomaksi monta julkista selväntekoa.SkillaN kirjoitti:
niin onnellisessa asemassa,että,vaikka sota-aikaan elin lapsuuteni ja puutetta oli kaikesta,elin tasapainoisen lapsuuden.
Kun mietin suhdettani vanhempiini,en muista mitään,mitä voisin sanoa pahaksi.
Tavallinen työläiskoti,äiti oli kotona ,
niinkuin siihen aikkaan useammat äidit olivat.
Oli miehelle hyvin tärkeää ,että hän elätti perheensä.'
Mitään suuria hellyyden osoituksia en saanut,en kaivannutkaan,se oli ilmassa,minua rakastettiin,omalla arkisella tavalla.
Kun rupesin ajattelemaan suhdettani omiin lapsiini, se suhde kulki melko samoja ratoja,kuin omani oli kulkenut.
En usko ,että mitään pelkoja lapsillani oli,heitä yritettiin ohjailla harrastusten piiriin ja huolta kannettiin heidän hyvin voinnistaan.
Muistan kun tyttäreni kertoi aikuisena ,miten hän häpesi,kun hänen piti pukea neljän tuulen hattu päähänsä,kun kellään muulla ei sellaista ollut.
Minä en edes ymmärtänyt,tehdessäni tyttärelleni neuloen lapin aiheisen puseron ja lakin,että se oli hänelle häpeän aihe.
Näin äiti aiheutti lapselle tuskatiloja,mutta ei varmaan siitä mitään mielen myrkytystä tullut.
Mieheni kuoleman jälkeen painin itse masennuksen vallassa ja turvauduin tyttäreeni.
Jälkeenpäin hän kertoi,että olin vienyt häneltä isän suremisen mahdollisuuden,vaadin kaiken huomion itselleni ja hän suri minun suremistani.
Tätähän minä en itsekkäänä edes tajunnut,kuinka häntä nyt sitten haavoitin ,jää nähtäväksi.
En osaa oikeastaan edes ajatella olenko mahdollisesti loukannut,ollut kova,tai jotakin muuta,ehkä olisi hyvä pyrkiä keskusteluun,kun vielä on mahdollista.
Päällepäin kaikki näyttää olevan hyvin,mutta suomalaisen perusluonteeseen kuuluu olla hiljaa ja kertomatta sisälle patoutuneita ajatuksia.
Poikani kanssa ,hänen aikaa ennen armejaan menoa,
meillä oli hyvin läheiset välit,nyt harmikseni meillä ei ole paljonkaan puhumista,mistä se johtuu,en tiedä.
Onko hänellä jotakin ,mistä pitäisi puhua,mutta on vaikea lähestyä,siihen ei näy mahdollisuutta.
Sen havainnon olen tehnyt,että suhde omiin tyttäriin,hänellä on läheinen.
Nämä minun juttuni ovat niin mitättömän tuntuisia,että ehkä ei olisi pitänyt edes kertoa,mutta tulipahan vain otetua osaa.kysymykset eivät koskaan ole vähäpätöisiä, SkillaN!
Meillä tämän ikäisillä ihmisillä on aikaa inventoida elämää, miettiä tähän asti elettyä elämäämme, sen huippuja ja laaksoja, ilon ja surun aiheita.
Ehkä se on luonnon laki, yrittää päästä jonkunlaiseen harmoniaan itsensä ja ympäristönsä kanssa ennenkuin on luovuttava kaikesta.- Maalaismies*
MdK-MdK kirjoitti:
Juuri siitä on kysymys: ymmärtämättömyyden traumasta, niinkuin sanot noista po. teoksista:
"Eivätkö nämä vain kierrätä ymmärtämättömyyden traumaa?"
On kysymys ymmärtämättömyydestä meidän vanhempien puolelta, jos emme älyä katkaista kierrätystä ja käydä joskus vaikeita asioita läpi lastemme kanssa, niinkauan kun vielä olemme "täysissä sielun ja ruumiin voimissa".
Lapset eivät ehkä uskalla tehdä aloitetta, otetaan huomioon ikä, ollaan hienotunteisia vaikka sisimmässä kiehuu ja on kysymyksiä joihin halutaan vastauksia.
Näin oli ainakin minun kohdallani.
Olin monta kertaa päättänyt lähtiessäni Suomeen lomalle, että nyt otan isän kanssa puheeksi muutamia asioita ja haluan kuulla hänen oman selityksensä.
Niin sitä vaan tuli väistyttyä syrjään kerta kerran jälkeen vanhan tavan mukaan ja asiat jäivät odottamaan "seuraavaa kertaa" tai parempaa tilaisuutta.
Kun näin isän viimeisen kerran, ajattelin että siinä hän makaa kuin vaarattomaksi tehty petoeläin.
En todella haluaisi että pojallani olisi tuollaisia ajatuksia kun minun loppuaikani lähestyy.
Uskon että luottamuksellinen keskustelu lasten kanssa, ennenkuin se on myöhäistä, estää tai tekee tarpeettomaksi monta julkista selväntekoa.Minun on vaikea ymmärtää noin traumaattisia suhteita, koska niitä ei ole sattunut omalle kohdalleni. Minulla oli avoin suhde vanhempiini ja nyt lapsiini, lastenlapsista puhumattakaan.
Avoimmuus perustuu siihen, että annetaan toisillemme suuri liikkumavapaus. Se ei tarkoita välinpitämättömyyttä, vaan sitä, että toinen saa halutessaan ratkoa asioitaan itsenäisesti muiden niihin puuttumatta. Hän tietää apua tarvitessaan saavan sitä välittömästi, olipa kysymys henkisestä tai aineellisesta asiasta.
Olen ehkä kyvytön ymmärtämään todellisia traumoja. Edes sota, pommitukset ja pakolaisuus eivät jättäneet minuun sen suurempia traumoja, koska perheellemme ei sattunut pahinta niidenkään aikana. Maalaismies* kirjoitti:
Minun on vaikea ymmärtää noin traumaattisia suhteita, koska niitä ei ole sattunut omalle kohdalleni. Minulla oli avoin suhde vanhempiini ja nyt lapsiini, lastenlapsista puhumattakaan.
Avoimmuus perustuu siihen, että annetaan toisillemme suuri liikkumavapaus. Se ei tarkoita välinpitämättömyyttä, vaan sitä, että toinen saa halutessaan ratkoa asioitaan itsenäisesti muiden niihin puuttumatta. Hän tietää apua tarvitessaan saavan sitä välittömästi, olipa kysymys henkisestä tai aineellisesta asiasta.
Olen ehkä kyvytön ymmärtämään todellisia traumoja. Edes sota, pommitukset ja pakolaisuus eivät jättäneet minuun sen suurempia traumoja, koska perheellemme ei sattunut pahinta niidenkään aikana.tietenkin jos on itsellä henkilökohtaisia kokemuksia, niinhän se on kaikissa asioissa.
Traumaattiset kokemukset ovat siinä mielessä vaikeita ymmärtää kun vammojen ja arpien ei välttämättä tarvitse näkyä päällepäin.
Kun mustelmat paranevat ja unohdetaan, saattavat traumat olla mielessä vielä vuosikymmenien jälkeenkin latenttina ja pulpahtavat ehkä pintaan jonkin pienen seikan muistuttamana.
Olet oikeassa, että on annettava liikkumavapaus ja mahdollisuus tehdä itsenäisiä päätöksiä ja ottaa omaa vastuuta, sen sijaan että pyritään kontrolloimaan ja määräämään kaikesta pieniä yksityiskohtia myöten.
Pakolla jos ei muu auta.- Maalaismies*
MdK-MdK kirjoitti:
tietenkin jos on itsellä henkilökohtaisia kokemuksia, niinhän se on kaikissa asioissa.
Traumaattiset kokemukset ovat siinä mielessä vaikeita ymmärtää kun vammojen ja arpien ei välttämättä tarvitse näkyä päällepäin.
Kun mustelmat paranevat ja unohdetaan, saattavat traumat olla mielessä vielä vuosikymmenien jälkeenkin latenttina ja pulpahtavat ehkä pintaan jonkin pienen seikan muistuttamana.
Olet oikeassa, että on annettava liikkumavapaus ja mahdollisuus tehdä itsenäisiä päätöksiä ja ottaa omaa vastuuta, sen sijaan että pyritään kontrolloimaan ja määräämään kaikesta pieniä yksityiskohtia myöten.
Pakolla jos ei muu auta.Viime vuosina on päässyt iltalehtiin olemalla masentunut. Niinpä fiksut ihmiset ovat äärettömän erityisen masentuneita. Heitä haastatellaan, he kertovat kaiken.
Onko nyt painopiste muuttumassa traumaattisuuteen? On ollut niin kurja lapsuus, että, vaikertaa hyvinvoinnin keskellä onneton ääni.
Kun tuolla aiemmin kerroin välttäneeni traumaattiset kokemukset, en tarkoittanut etteikö vaikeita ongelmia olisi läpikäyty. Mutta koska ne on läpikäyty, traumoja ei ole jäänyt. Maalaismies* kirjoitti:
Viime vuosina on päässyt iltalehtiin olemalla masentunut. Niinpä fiksut ihmiset ovat äärettömän erityisen masentuneita. Heitä haastatellaan, he kertovat kaiken.
Onko nyt painopiste muuttumassa traumaattisuuteen? On ollut niin kurja lapsuus, että, vaikertaa hyvinvoinnin keskellä onneton ääni.
Kun tuolla aiemmin kerroin välttäneeni traumaattiset kokemukset, en tarkoittanut etteikö vaikeita ongelmia olisi läpikäyty. Mutta koska ne on läpikäyty, traumoja ei ole jäänyt.että traumaattisuus on enemmän "in" tänään kuin aikaisemmin.
Tieto on vaan lisääntynyt ja näistäkin asioista puhutaan enemmän, jonka takia luullaan että ongelmatkin olisivat lisääntyneet.
Siinäpä asian ydin onkin, että ongelmat olisi saatava käydä läpi, jolloin ne eivät jää jonkinlaiseksi kompastuskiveksi tulevaisuuteen.
Sanotaanhan, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.- ihmettelijä
Se kun olis noin yksinkertaista.
Lapsenlapsella on tässä asiassa täys oikeus tunteisiinsa, omiin kokemuksiinsa. Hän vaan ei
ollut vielä paikalla, kun hänen isäänsä kasvatettiin
mieheksi isän kädellä.
Juju traumojen mahd. läpikäynnissä onkin mielestäni se, että olis itse vapaa kaikesta kun on aika
kasvattaa seuraava sukupolvi, jotta tämä voisi olla
tästä kaikesta täysin vapaa.
Joku on erehtynyt kutsumaan kasvatusta kulttuuriteoksi. Sitä se on vasta, kun jokaista yksilöä kunnioitetaan itsenään eikä suhteessa menneisiin aikoihin.
Se että Isät saivat mm. lyödä rauhassa vaimojaan ja lapsiaan osana maan kulttuuria ei poista yksilön tarvetta tuntea itseään KUNNIOITETTAVAN rakastettavan jne syntymästään asti.
Ideaali, ehkä-mutta muu EI KELPAAAAAAAA
olen yrittänyt miettiä kaikkea mikä tänä päivänä on ongelmallista,tai mikä tehdään siksi.
Ennen ei puhuttu traumoista ,ei steressistä,oli vain huolia ja iloja,ne elettiin ,kuka mitenkin.
Mielestäni tämä suvaitsevaisuuden aika,mitä nyt eletään ,tuo mukanaan kaikenlaisia estoja,joka asiasta väännetään ongelma.
Aika missä sinuttelu ei ollut suotavaa,lapsia "pölläytettiin" silloin tällöin oli se arkijärki päässä ,ei ollut näitä yllä mainittuja ongelmia.
Elettiin vain.
Nyt on opittu "ymmärtämään" ehkä vähän liikaa ja kaikesta tulee vaikeus elämään,teki sitten mitä tahansa.
Elämme nykypäivää,kaiken pitäisi olla paremmin kuin ennen,miksi ei ole.
Miksi ihmisillä ei ole hyvä olla,miksi enenevässä määrin tarvitaan ,jos jonkinmoista tukea ja hoitoa.
Minä hyväksyn nykyisen elämänmuodon,mutta silti pistää miettimään näitä ongelmia kuunnellessa ,olisiko joku vanha pitänyt säilyttää.
Onko ihminen menettänyt kaiken rakkauden ja inhimillisyyden käsitteet,mikä on mennyt pieleen.
Joukossamme elää paljon onnettomia ihmisiä ja lisää tulee,kuka sanoo miten toimitaan,ettei lisätä elämisen vaikeutta.
Nämä oli nyt tälläisiä minun tajullani syntyneitä mietteitä ja tulee useinkin pohdittua,mutta en osaa puka sanoiksi." Nyt on opittu 'ymmärtämään' ehkä vähän liikaa ja kaikesta tulee vaikeus elämään, teki sitten mitä tahansa"
Siinähän se pointti taitaa olla. Nyt on useimmilla aineelliset asiat ainakin siedettävällä tolalla, on siis aikaa keskittyä siihen henkiseen puoleen.
Nuo amerikkalaiset, joilla elämänmeno näyttää olevan , sanoisinko, 'äärimmäistä', ovat jo kauan sitten pitäneet itsestäänselvyytenä, että kaikilla (?) pitää olla 'oma' psykologi tai muu terapeutti, joka sitten hoitelee nämä arkipäivänkin aiheuttamat 'traumat'.
Niitähän sitten aiheuttaa mm. se, että jo vauvaikäistä aletaan valmentaa tiettyä koulutusta silmälläpitäen. Ja tietenkin kaikki muu sosiaalinen seurapiirielämä, tämä 'ailavjuu'-kulttuuri.
Jos palaisin varsinaiseen aiheeseen, tässä omassa tapauksessani 'isältä tyttärelle', niin vaikka muistikuvia on vain muutamalta vuodelta, n.5v - 8v., niin siihen aikaan muistoissani mahtuu yhtä paljon tapahtumia kuin sitten myöhemmin lapsuudessa. Taisi johtua isäni persoonasta, vähän keksijänvikaa, lasia kallistelevaa musikanttia, hevosmiestä, iloista veijaria. Isä oli lämmin ihminen, vaikka myös särmikäs, joskus jouduin äidin ja hänen välejään selvittelemään.
Pitäisikö minunkin nyt todeta; 'ei se määrä, vaan laatu*, tässä tapauksessa aika.Minä olin vajaat kolme vuotta vanha kun isänäiti
oli "pölläyttänyt" minua sen takia että olin sinutellut rovastia joka oli ollut meillä kotona kastamassa veljeäni!
Olin esitellyt rovastille uusia monojani ja nilkkasukkia jotka äiti oli minulle kutonut.
Olin iskenyt jalkani rovastin eteen ja sanonut: "KATOPPAS ROMASTI (?) ku mulla on uuvet molot ja nilikatsukat!"
Rovasti oli ihastellut hienouksiani ja sanonut, että kyllä ovatkin nätit.
Mummu oli tullut ja ottanut minua tukasta kiinni, pöllyttänyt oikein kunnolla ja sanonut että rovastia ei sinutella!!!
Vielä näin vuosikymmeniä jälkeenpäin voi kysellä missä se arkijärki piileskeli. Luultiinko todella että melkein vauvaikäisetkin olivat jo pieniä aikaihmisiä, tiesivät kaiken etikettisäännöistä ym. :D
No, tästä kohtauksesta en ole saanut sen kummempia traumoja. Korkeintaan sellaisen asenteen että tämä tyttö ei ruttuja ruusaa eikä paskoja palvele! :DD- ellumari
MdK-MdK kirjoitti:
Minä olin vajaat kolme vuotta vanha kun isänäiti
oli "pölläyttänyt" minua sen takia että olin sinutellut rovastia joka oli ollut meillä kotona kastamassa veljeäni!
Olin esitellyt rovastille uusia monojani ja nilkkasukkia jotka äiti oli minulle kutonut.
Olin iskenyt jalkani rovastin eteen ja sanonut: "KATOPPAS ROMASTI (?) ku mulla on uuvet molot ja nilikatsukat!"
Rovasti oli ihastellut hienouksiani ja sanonut, että kyllä ovatkin nätit.
Mummu oli tullut ja ottanut minua tukasta kiinni, pöllyttänyt oikein kunnolla ja sanonut että rovastia ei sinutella!!!
Vielä näin vuosikymmeniä jälkeenpäin voi kysellä missä se arkijärki piileskeli. Luultiinko todella että melkein vauvaikäisetkin olivat jo pieniä aikaihmisiä, tiesivät kaiken etikettisäännöistä ym. :D
No, tästä kohtauksesta en ole saanut sen kummempia traumoja. Korkeintaan sellaisen asenteen että tämä tyttö ei ruttuja ruusaa eikä paskoja palvele! :DDpojaksi ja famo sanoi hyvin usein nuo tulikirjaimin mieleeni syöpynnet sanat, että : "Olisitpa ollut poika!"
Itsekin mietin lapsena, että mikähän pojissa nyt parempaa on kuin tytöissäkään.
Leikkitoverini, naapurin Pentti kulki kädet taskussa ja lippalakki silmillä, sekä ruikki kävellessään sylkeä kuin 'aikamies.'
Osasin minäkin sellaisia taitoja ja lisäksi olin koulussa parempi oppilas ja autoin Penttiä monta kertaa kotitehtävissä, joita hän ei muka osannut.
Minusta kehittyikin poikatyttö, urheilullinen ja puoleni pitävä. En muista koskaan, että kukaan poika olisi uskaltanut kiusata minua koulussa, tai koulumatkalla.
Murrosiässän paikkeilla ymmärsin, että minusta olisi tahdottu maanviljelijää - isän työn jatkajaa ja siksi pojaksi syntyminen olisi ollut talolle hyöty ja etu.
En tiedä kehittyikö minulle trauma, mutta ainakaan en ole koskaan pitänyt miehiä naisia parempana missään asiassa. Kävin läpi feministivaiheenkin ja aina olen pitänyt omaan sukupuoleeni kuuluvien puolta, vaikka väitetäänkin, että naiset eivät ole solidaarisia toisiaan kohtaan.
PS. Kyllä minä aika paljon kuitenkin miehistä tykkään. ellumari kirjoitti:
pojaksi ja famo sanoi hyvin usein nuo tulikirjaimin mieleeni syöpynnet sanat, että : "Olisitpa ollut poika!"
Itsekin mietin lapsena, että mikähän pojissa nyt parempaa on kuin tytöissäkään.
Leikkitoverini, naapurin Pentti kulki kädet taskussa ja lippalakki silmillä, sekä ruikki kävellessään sylkeä kuin 'aikamies.'
Osasin minäkin sellaisia taitoja ja lisäksi olin koulussa parempi oppilas ja autoin Penttiä monta kertaa kotitehtävissä, joita hän ei muka osannut.
Minusta kehittyikin poikatyttö, urheilullinen ja puoleni pitävä. En muista koskaan, että kukaan poika olisi uskaltanut kiusata minua koulussa, tai koulumatkalla.
Murrosiässän paikkeilla ymmärsin, että minusta olisi tahdottu maanviljelijää - isän työn jatkajaa ja siksi pojaksi syntyminen olisi ollut talolle hyöty ja etu.
En tiedä kehittyikö minulle trauma, mutta ainakaan en ole koskaan pitänyt miehiä naisia parempana missään asiassa. Kävin läpi feministivaiheenkin ja aina olen pitänyt omaan sukupuoleeni kuuluvien puolta, vaikka väitetäänkin, että naiset eivät ole solidaarisia toisiaan kohtaan.
PS. Kyllä minä aika paljon kuitenkin miehistä tykkään.olin minäkin kun synnyin tyttönä.
Olihan perheessämme jo vanhin siskoni ja nyt ODOTETTIIN todella poikavauvan syntymistä.
Poikien kanssa minäkin leikin (leikin vieläkin :D) ja isän suosiosta jouduttiin kilpailemaan, sitä mukaa kun sisarusparvi kasvoi.- ksj
MdK-MdK kirjoitti:
olin minäkin kun synnyin tyttönä.
Olihan perheessämme jo vanhin siskoni ja nyt ODOTETTIIN todella poikavauvan syntymistä.
Poikien kanssa minäkin leikin (leikin vieläkin :D) ja isän suosiosta jouduttiin kilpailemaan, sitä mukaa kun sisarusparvi kasvoi.Katsellessani elokuvaa, oli kuin olisin katsellut
omaa lapsuuttani. Veljeni perspektiivistä. Toki
meitä sisaria ahdisti yhtälailla, vaan isät kai
kohdistavat reippautensa poikiinsa enemmän. Niin isäni veljeeni, kuin aikoinaan isoisäni isääni. Sukupolvien
välisestä kuilusta voinee puhua, vaan mitä sitten kun näkee omassa veljessä tuon purkautumattoman
aikapommin. Isäni on kuollut jo meidän ollessa
teinejä, joten kohtaaminen on mahdotonta.
Pelkäsin isääni, en jaksaisi enää pelätä veljeäni. Olen Luojalle kiitollinen , että hänen esikoisensa
on tyttö, mutta auttaako sukupuoli katkaisemaan
tuon helvetillisen kierteen näyttää tunteensa raivoamalla tai hajoittamalla paikkoja-kerran ihmistä lyöden.
Jos ei hän hae apua omasta tahdostaan, niin mikähän mahtais olla tie...... Hyvä, että tällaisia elokuvia tehdään!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
En voi jutella kanssasi
tietenkään, mutta täällä voin sanoa sinulle, että se sinun hiljaisuutesi ja herkkyytesi eivät ole heikkoutta. Ne ovat ih577370Trump ja Vance murskasivat ja nolasivat Zelenskyn tiedotusvälineiden edessä Valkoisessa talossa.
Jopa oli uskomaton tilaisuus Valkoisessa talossa. Zelensky jäi täydelliseksi lehdellä soittelijaksi suhteessa Trumpiin j7393651Zelenskyi ei suostunut nöyrtymään Trumpin ja Vancen edessä, siksi meni pieleen
Trumppia täytyy imarrella, silloin homma toimii aina. Tähän Zelenskyi ei suostunut.3762046Mikä on kaivattusi ärsyttävin piirre?
Mun kaivattu on erittäin vastahakoinen puhumaan itsestä. Kääntää puheenaiheen aina muuhun kun hänestä tulee puhetta.1681844- 861499
Kokoomus haluaa hoitaa flussat yksityisellä, jotta säästettäisiin rahaa ja aikaa
Mies hakeutui Terveystalo Kamppiin flunssaoireiden takia helmikuisena sunnuntai-iltana. Diagnoosiksi kirjattiin influens841401- 911300
Anteeksi Pekka -vedätys
Apuna Ry:n somessa levinnyt Anteeksi Pakka -kampanja saa aina vaan kummallisempia piirteitä. ”Mä pyydän anteeksi. Mä631267Rakkaus ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä TOTUUDEN kanssa.
Tajuatteko, että jotkut ihmiset pitävät siitä, kun toiset kaatuvat? He nauttivat siitä, kun toiset mokaavat tai käyttävä2621251- 811164