Luterilaisesta ortodoksiksi

Uskolla on väliä, ei niinkään ihmisten organisoimilla järjestystoiminnoilla kuten vaikkapa juuri luterilaisuus.

Ja siinä olet ihan oikeassa mitä kirkosta totesit: Kirkko on tehnyt itsestään täysin turhan laitoksen. Sille kehitykselle on syynsä ja sillä on takuulla myös kauaskantoisia seurauksia.

Miksi haluaisit ruton tilalle koleran.
Etkö kestä elää selvin päin tämän todellisuuden kanssa?

Muutos luterilaisesti ortodoksiksi on kuin siirtyminen kuunvalosta auringonvaloon. Asiat alkaa nähdä selkeämmin. Ei heti vaan ajan kanssa. Suhtautuminen itseensä muuttuu, suhtautuminen toisiin ihmisiin muuttuu. Sakramentit ovat tässä tärkeitä: ehtoollinen ja synnintunnustus eli katumuksen sakramentti. Myös paasto on tärkeää.

Jumalanpalveluksia on enemmän kuin luterilaisessa kirkossa. Pappi ei soittele perään yhden sunnuntaipoissaolon vuoksi.

Kuulostaa hyvältä, mutta ortodoksien riveissä on venäjämielisiä ja sellainen on mädännäisen politiikan tuomista kirkkoon.

Arseni pitää kirkon jäsenmäärän pienenä.

Ensinnäkin ortodoksisessakin kirkossa on paljon "tapaortodokseja" jotka ovat vain muodollisesti kirkon jäseniä ja käyvät kerran pari vuodessa kirkossa jos sitäkään. Toisaalta kirkossa on myös minusta nykyään enemmän "hardcore-ortodokseja" jotka käyvät siellä viikoittain. Oma tilanteeni on se, että äitini oli ortodoksi ja minut kastettiin lapsena ortodoksiksi. Olimme varmaan ainakin jossain vaiheessa lapsuuttani keskimääräistä aktiivisempia kirkossakävijöitä eli kyllä siellä nyt 1-2 kertaa kuukaudessa käytiin, mutta esim. paastoja, edes Suurta Paastoa eli pääsiäispaastoa ei juurikaan noudatettu (karkit ja suklaat saattoivat mennä tauolle paaston ajaksi). Seurakuntatoimintaankaan ei kovin aktiivisesti osallistuttu eikä minulla lapsena ollut esim. muita ortodokseja kavereina. Äitini kuoli kun olin teini-iässä ja luterilainen isäni yritti jonkin verran pitää perinteitä yllä mutta kirkossa käynti pääosin jäi. Aikuisiällä parikymppisenä erosin kirkosta uusateismi-juttujen ja kaikenlaisen muun äkkiväärän nuoren miehen filosofisen pohdinnan innoittamana.

Palaisin takaisin kirkkoon kymmenisen vuotta myöhemmin, koska esimerkiksi aina kun menin käymään jossain ulkomailla, löysin itseni paikallisesta ortodoksisesta liturgista. Kertoilin innostuneesti tuttavilleni ortodoksisuudesta. Filosofinen ajatteluni oli kypsynyt. Minulla oli parisuhde (luterilaisen kanssa) ja perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi.

Elin keski-ikäisen hektistä arkea eikä palaaminen kirkkoon johtanut siihen, että olisin täysin rinnoin imenyt itseeni ortodoksista elämäntapaa ja ruvennut ramppaamaan viikoittain kirkossa. Silti kuitenkin se tarjosi jotain turvaa ja kiintopistettä. Kotonani on ikoninurkka, Suurta Paastoa noudatan edes jollain tavoin (herkut ja liharuoat ja liika alkoholinkäyttö jätetään pois, pyrin keskittymään hengelliseen elämään), käyn kerran vuodessa synnintunnustuksella, välitän perinnettä tyttärelleni. Seurakuntaelämästä en ole vielä löytänyt omaa paikkaani.

Oma "ortodoksisuuteni" on ollut edelleen paljon velkaa lapsuuteni ortodoksisuudelle ja äitini esimerkille ja on ollut monilla tavoin muun elämän ohessa harjoitettavaa tapaortodoksisuutta. Toki myös koen, että uskoni ja ortodoksisuuteni on hiljalleen kasvanut elämän myötä- ja vastoinkäymisten kautta. Ei minusta varmasti ole koskaan "hardcore-ortodoksiksi" joka elää uskoaan aamuin illoin tai osallistuu aktiivisesti seurakuntatoimintaan. Mutta kun esimerkiksi olen aiemmin käynyt lähinnä "pikasynnintunnustuksella" jonkun vigilian aikana jossa asioihin ei oikein ennätä perehtyä ja nyt kävin varta vasten juttelemassa tunnin verran rippi-isäni kanssa niin kyllähän se tuntui hienolta. Ymmärsin, että ortodoksinen usko on minulle voimavara ja potentiaali, johon ei ehkä aina ymmärrä ja viitsi tarrautua mutta siellä se jossain odottaa.

Ensinnäkin ortodoksisessakin kirkossa on paljon "tapaortodokseja" jotka ovat vain muodollisesti kirkon jäseniä ja käyvät kerran pari vuodessa kirkossa jos sitäkään. Toisaalta kirkossa on myös minusta nykyään enemmän "hc-ortodokseja" jotka käyvät siellä viikoittain. Oma tilanteeni on se, että äitini oli ortodoksi ja minut kastettiin lapsena ortodoksiksi. Olimme varmaan ainakin jossain vaiheessa lapsuuttani keskimääräistä aktiivisempia kirkossakävijöitä eli kyllä siellä nyt 1-2 kertaa kuukaudessa käytiin, mutta esim. paastoja, edes Suurta Paastoa eli pääsiäispaastoa ei juurikaan noudatettu (karkit ja suklaat saattoivat mennä tauolle paaston ajaksi). Seurakuntatoimintaankaan ei kovin aktiivisesti osallistuttu eikä minulla lapsena ollut esim. muita ortodokseja kavereina. Äitini kuoli kun olin teini-iässä ja luterilainen isäni yritti jonkin verran pitää perinteitä yllä mutta kirkossa käynti pääosin jäi. Aikuisiällä parikymppisenä erosin kirkosta uusateismi-juttujen ja kaikenlaisen muun äkkiväärän nuoren miehen filosofisen pohdinnan innoittamana.

Palaisin takaisin kirkkoon kymmenisen vuotta myöhemmin, koska esimerkiksi aina kun menin käymään jossain ulkomailla, löysin itseni paikallisesta ortodoksisesta liturgista. Kertoilin epäuskostani huolimatta innostuneesti tuttavilleni ortodoksisuudesta. Filosofinen ajatteluni oli kypsynyt. Minulla oli parisuhde (luterilaisen kanssa) ja perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi.

Elin keski-ikäisen hektistä arkea eikä palaaminen kirkkoon johtanut siihen, että olisin täysin rinnoin imenyt itseeni ortodoksista elämäntapaa ja ruvennut ramppaamaan viikoittain kirkossa. Silti kuitenkin se tarjosi jotain turvaa ja kiintopistettä. Kotonani on ikoninurkka, Suurta Paastoa noudatan edes jollain tavoin (herkut ja liharuoat ja liika alkoholinkäyttö jätetään pois, pyrin keskittymään hengelliseen elämään), käyn kerran vuodessa synnintunnustuksella, välitän perinnettä tyttärelleni. Seurakuntaelämästä en ole vielä löytänyt omaa paikkaani.

Oma "ortodoksisuuteni" on ollut edelleen paljon velkaa lapsuuteni ortodoksisuudelle ja äitini esimerkille ja on ollut monilla tavoin muun elämän ohessa harjoitettavaa tapaortodoksisuutta. Toki myös koen, että uskoni ja ortodoksisuuteni on hiljalleen kasvanut elämän myötä- ja vastoinkäymisten kautta. Ei minusta varmasti ole koskaan "hc-ortodoksiksi" joka elää uskoaan aamuin illoin tai osallistuu aktiivisesti palveluksiin ja seurakuntatoimintaan. Mutta kun esimerkiksi olen aiemmin käynyt lähinnä "pikasynnintunnustuksella" jonkun vigilian aikana jossa asioihin ei oikein ennätä perehtyä ja nyt kävin varta vasten juttelemassa tunnin verran rippi-isäni kanssa niin kyllähän se tuntui hienolta. Ymmärsin, että ortodoksinen usko on minulle voimavara ja potentiaali, johon ei ehkä aina ymmärrä ja viitsi tarrautua mutta siellä se jossain odottaa.