Kossuehtoollinen

Herään aamulla siihen, että päässä humisee kuin kirkonkellot pääsiäisaamuna. Aamuaurinko siristää silmiä, ja suu tuntuu kuivalta kuin vanhan virsikirjan sivut. Käsi hapuilee yöpöydältä pullon, jossa on jäljellä juuri sen verran, että päivä voi alkaa Herran nimeen ja Koskenkorvan siunauksella.

Kaadan ryypyn ja otan kulauksen – viileä kirkas viina valahtaa kurkusta alas kuin pyhä ehtoollinen. Tässä on jotain aitoa, rehellistä ja suomalaista. Ei mitään ylimääräistä, ei mitään hienostelua. Viini on niille, jotka haluavat teeskennellä, että elämässä on jokin järjestys, jokin säädyllisyys. Mutta Koskenkorva – se on totuus, se on puhdas ja paljas armo, joka lämmittää rinnassa ilman turhia mutkia.

Muistan, miten kerran yritin olla hienostunut ja siemailla viiniä kynttilänvalossa. Hapot polttivat vatsaa, ja makea maku jäi limaisena suuhun. Ei, ei se ollut minua varten. Viini hämää, antaa kuvan jostain ylevästä, mutta lopulta jättää ihmisen tyhjäksi ja pettyneeksi. Koskenkorva ei valehtele. Se tulee, tekee tehtävänsä ja antaa rauhan.

Nousen horjahdellen ja katselen ikkunasta ulos. Räntää sataa hiljalleen, ja mielessäni kaikuu pappi ehtoollisella: "Tämä on minun vereni, teidän puolestanne vuodatettu." Tunnen, kuinka Koskenkorva virtaa suonissani – puhtaana, selkeänä, lohdullisena. Jos tämä ei ole siunaus, niin mikä sitten on?