Unreal

Perheriidan päätteeksi menin sohvalle nukkumaan. Erinomaista tässä nukkumistyylissä on se, että voi nukkua jalat käsinojalla, jolloin elimistöni tasapainottuu ja alaraajat lepäävät, eivätkä selitä, että ovat aina alempana päätä, ja että se oli jotenkin väärin. Vali vali.

En ole varma nukunko vai en, sillä asunnossani ei yksikään ovi narise. Ovi narahtaa. Hiljaisessa yössä sellaista ei voi olla kuulematta. Se on ärsyttävin ääni, mitä tiedän. Raavin huvikseni kynsillä liitutaulua, koska se on minusta mukavaa sen ääni kaunis.

Olen näkevinäni kissan hämärässä kävelemässä ohitseni, mutta kummallista tässä kissassa on se, että se marisee ja mutisee kulkiessaan huoneen läpi toiseen. Se ei vilkaisekaan minuun vaan katoaa seuraavan huoneen pimeään.

Tämän jälkeen minun on tuuletettava. Kaikki pöly näkyy kuin näytöllä, joka seisoo työpöydällä virrattomana, mutta pölyssä ja kissankarvoissa. Pölyä oli pilvittäin kaikkialla, sitä virtasi tuonne ja tuolta ulos kuin pitkiä käsiä, joten avasin ikkunan.

Ikkunan lennähdettyä auki pimeyteen, valtava ilmavirta kiskaisi verhot ulos tuuleen. Näky oli järkyttävä, pauke helvetillinen ja syvä nielu ikkunassa kuin loputon tyhjyys itse.
Kiskoin kaikin voimin verhoja takaisin huoneeseen, mutta vain lopulta onnistuakseni siinä. Suljin ikkunan nopeasti, mutta.

Kissa oli livahtanut ikkunalaudalle raosta, jota en nähnyt, äänettä, jota en kuullut. Näin vain hännän, kuin piiskan, kun kissa tipahti.
Mutta sain siitä hännästä kiinni. Iskin käteni kauniiseen kesäpäivään tavoin otteen hännästä. En päästänyt irti, vaikka olin varma, etten kykenisi pitämään otettani yllä, ja kissa tipahtaisi kuolemaansa, omaan kuolemaani.

Mutta se tuli takaisin. Ihan kiipesi itse kättäni pitkin.

)hihitystä)