Kadehdin ihmisiä, jotka ovat onnistuneet irtaantumaan tästä yhteiskunnasta tavalla tai toisella

Se on vähän semmoinen juttu, että mitä vanhemmaksi tulee ja mitä enemmän tuolla oikeassa elämässä kaikissa sosiaalisissa kuvioissa pyörii, niin jotenkin sitä enemmän alkaa jollain tasolla närkästymään henkisesti ihmisiin. Viha on ehkä vähän liian vahva sana, mutta jotain samansuuntaista siinä tunteessa on. Vähän niin kuin olisi "pakon sanelemana" henkisesti jossain kuivausrummussa ja toivoisi vain ohjelman pikaista päättymistä.

Minä opin jollain tasolla hyvinkin varhaisessa vaiheessa pakon edessä lukemaan ihmisiä ja näkemään ennen näytöstä teatterin samettiverhon läpi. Ehkä jollain tasolla nykypäivänä ei edes enää vaivauduta yrittämään sen salaamista, miten ajetaan henkilökohtaista etua, taikka sitten jonkun tietyn ryhmän etua, joka mahdollisessa juonenkäänteessä. Mikään ei tunnu enää olevan pyhää. Työelämässä tuon huomaa erityisen hyvin. Tallo tai tule tallotuksi. Kuin vakuumipussi, josta imetään koko ajan enemmän inhimillisyyttä pois.

Oman elementtinsä tähän antaa se, että ihmiset ovat aivan erilaisia, kun heidät kohtaa kahden kesken, mutta kun sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu ryhmämuotoon, niin koko dynamiikka kääntyy päälaelleen. Moni ihminen tuntuu suorastaan nauttivan toisten mielen pahoittamisesta ja ehkä jollain tasolla heidän nöyryyttämisestään muiden ihmisten edessä.

Kai sitä haaveilee vain, että saisi vielä joskus elää jossain tiettömän taipaleen takana osapäiväerakkona yksinkertaisissa oloissa ja poimia vaikka marjoja arjen pienen luksuksen rahoittamiseksi. Ammentaen mielenrauhaa luonnosta ja sosiaalisen teatterin puuttumisesta.