Mielekäs päivä.

No niin. Tässä on pieni tarina, jonka tein, kun en keksinyt parempaa käyttöä 15 minuutille. Ai niin. Älkää mielellään ylitulkitko tätä tekstiä. Peace, I out (kirjoitusvirhe tahllinen).


----

Herra Skientologian Riemuvoitto oli huvittuneella päällä. Hän oli itse asiassa varsin usein huvittunut. Se oli oikeastaan ainut todellinen reaktio, mikä hänestä irtosi lyhyellä varoitusajalla. Pitemmällä varoitusajalla hän pystyi ehkä satunnaisseen surumielisyyteen. Nyt hän oli huvittunut, koska hän muisteli mennyttä keskustelua, jossa hän oli kiven kovaan väittänyt, että kahdesta väärästä premissistä voi seurata empiirisesti havaittavissa oleva fakta, mutta että se ei siltikään ollut looginen totuus vaan pelkkää sattumaa. Hän muisti myös olleensa huvittunut silloin. Useat sellaiset tilanteet, joissa hän joutui selittämään itseään hidasjärkisemmille asioita, olivatkin. Toisaalta, hän muistutti huvittuneena itselleen, hän saattoi itse olla se, joka oli muita hitaampi. Ehkä ne toiset olivat vain jo ohittaneet tämän miettimisen vaiheen ja edenneet tekemiseen. Tai osa oli jopa siirtyneet siihen suoraan, omaten nerojen kyvyn edetä a:sta d:hen kulkematta b:n ja c:n kautta. Ehkä. Ehkä ei. Herra Skientologian Riemuvoitto ei todellakaan osannut sanoa. Ja se oli hänestä perin huvittavaa.

Kulutettuaan puhki jo elämässään käymänsä keskustelut hän päätti edettä uusille alueille. Hän alkoi huvittuneena miettimään, että miltä tuntuisi sahata jalkansa poikki voiveitsellä. Sitä hän ei ollut koskaan tehnyt ja siksi hän ei voinut mitenkään todistaa pystyvänsä siihen. Tosin monen muun asian kanssa oli vastaava tilanne, joten se ei välttämättä riittänyt syyksi asian kokeilemiseen. Sitäpaitsi se, että hän tekisi niin, ei aukottomasti edes todistaisi asiaa. Aina oli se mahdollisuus, että hän saattaisi vain kuvitella koko asian.

Sitten tapahtui jotain, mitä tuskin koskaan oli tapahtunut. Herra Skientologian Riemuvoitto ärtyi. Hän oli taas huomaamattaan lipsahtanut alkeitten puolelle. Toisaalta aina oli mahdollisuus, että hän ei koskaan niistä ollut päässytkään eroon. Niinpä hän päätti antaa asian olla. Se ei ollut tärkeää. Tai, ainakaan hänen arvomaailmassaan se ei ollut kovin korkealla arvojen hierarkiassa. Tai niin hän oletti. Hän ei enää tiennyt, missä hänen arvonsa olivat ja miten ne olivat järjestäytyneet. Joskus päälimmäisenä oli ollut pyrkimys onneen, mutta sen aika oli ollutta ja mennyttä. Nyt oli järjen valtakausi. Mahdollisesti ainakin. Joka tapauksessa hän oli nyt tullut siihen pisteeseen, että arvojärjestyksessä tarve hakea ruokaa kaupasta oli ohittanut tarpeen jaaritella tyhjän panttina. Hänessä oli sentään sen verran dynaamisuutta jäljellä, että hän pystyi sentään tilanteesta riippuen mukauttamaan arvojaan. Tai sitten hänen arvomaailmansa oli täynnä ehtolausekkeita ja porsaanreikiä. Oli miten oli, niin hän päätti mennä kauppaan.

Kun hän oli päässyt ulos asunnostaan, häntä alkoi taas huvittamaan. Hänen mielestään oli perin huvittavaa, että sen kerran kun hän ärtyi, se tapahtui ihan omia aikojaan. Ei mitään ärsykkeitä, jotka aiheuttivat ärtymystä. Hän vain sai itsensä hermostumaan. Nyt se oli kuitenkin ohi. Nyt oli toiminnan aika. Niipä hän suuntasi askeleensa lähikauppaa kohti ajatellen huvittuneena sitäkin vaivaa, mikä tien ja kaupan rakentamisessa oli ollut.

Päästyän kaupan ovelle ja yritettyään avata sen siinä epäonnistuen, herra Skientologian Riemuvoitto tajusi montakin asiaa. Ensinnäkin hän tajusi, että happi oli hyvä juttu, jos halusi hengittää sitä. Toiseksi hän tajusi, että ei pääsisi kauppaan sisään, jos hän ei pääsisi sinne sisään. Ja hän halusi päästä sisään, sillä siellä oli ruokaa. Hätäännys alkoi tässä vaiheessa hiipiä hitaasti ja rauhallisesti ylös hänen housun punttiaan. Sitten hän alkoi etsiä jotain selitystä tälle kaikelle. Ensimmäisen vihjeen antoi kaupan kyltti, jonka mukaan kauppa meni yhdeksältä kiinni. Toisen vihjeen hän sai kellostaan, jonka mukaan kello oli puoli kuusi. Se vihje oli hyödytön, sillä se kello oli lakannut käymästä jo määrittelemättömän kauan aikaa sitten kello puoli kuusi. Kolmannen vihjeen hän sai läheisen juna-aseman kellosta, jonka mukaan oli keskiyö. Herra Skientologian Riemuvoitto huvittui ja sen myötä hätäännys tippui katuun loukaten itsensä. Menisi pitkään ennen kuin se saisi yrittää uudelleen. Herra Skientologian Riemuvoitto oli taas miettinyt liian pitkään omissa oloissaan.

Niine hyvineen hän lähti huvittuneena kävelylle. Ei ollut oikeastaan mitään hyvää syytä palata kotiin. Hän oli aina pitänyt nukkuvista laitakaupungeista. Puiden kahina kävellessä harvakseltaan valaistua kujaa pitkin tietäen, että valoton ympäristö oli edes hetken rauhassa, oli parasta mitä hän tiesi. Hän tunsi pienen väristyksen kulkevan lävitseen. Jokin hänen sisällään oli taas herännyt ja vaati päästä vapaaksi. Äkkiä herra Skientologian Riemuvoitto suuntasi askeleensa vauhdikkaasti kotia kohti. Hän tiesi, että tälläiset tuntemukset eivät lupailleet hyvää. Kun hän oli päässyt pois valaistulta alueelta, hän antoi itsensä huvittua taas. Tälläinen oli oikeastaan pahuksen säälittävää. Kaiken kaikkiaan hän oli varsin huvittunut omasta surkeudestaan. Hän melkein nauroi.

”Mitäs äijä tähän aikaan täällä tekee?” kysyi itseään pönkittävän henkilön ääni.
Tämä kyseinen henkilö oli (herra Skientologian Riemuvoiton silmissä) nuorehko ja ennen kaikkea säälittävä. Hän päätteli hetkessä, että tämä äänen omistaja oli sevästi pohjimmiltaan pelkuri, sillä hän tarvitsi joukon tukea peloitellakseen itseään huomattavasti vanhempaa henkilöä. Äänen omistajalla nimittäin oli joukko mukanaan. Äänen omistaja oli selvästi epävarma asemastaan töykeydestä päätellen. Tuskin Herra Skientologian Riemuvoitto olisi edes joutunut tähän tilanteeseen, jos kyseisellä henkilöllä ei olisi ollut hänen surkeaa sosiaalista tukiryhmää mukanaan.

”Minä kävelen.” vastasi herra Skientologian Riemuvoitto.
”Ei kannattaisi tähän aikaan, vanhus. Voi tulla vaikka ryöstetyksi.” vastasi äänen omistaja.
”Yritän pitää mielessä.”
”Parasta olisi. Taidamme kuitenkin antaa opetuksen.” sanoi äänen omistaja.
Niinpä he joukolla hakkasivat aikansa herra Skientologian Riemuvoittoa. Hetken kuluttua he tyhjensivät hänen taskut vähäisestä varallisuudesta ja poistuivat ennen kuin kukaan ehtisi tehdä mitään. Herra Skientologian Riemuvoitto jäi makaamaan maahan. Hänen kasvonsa vuosivat verta monesta kohtaa ja hänestä tuntui huonommalta kuin koskaan. Sitten hän oksensi. Hän ei ollut iloinen. Yhtäkkiä hän havahtui hetkeksi.

”Miksi juuri voiveitsi?” hän kysyi itseltään huvittuneella äänellä ja nukahti kadulle.

Myöhmmin paikallisissa lehdissä luki, että mies oli löydetty kadulta hakattuna ja tämä oli kuollut myöhemmin sairaalassa aivoverenvuotoon. Syyllisiä ei koskaan saatu kiinni kyseisestä rikoksesta, mutta eihän se oli oikeastaan vaikuttanutkaan herra Skientologian Riemuvoiton nykyiseen mielentilaan. Hän ei enää ollut huvittunut.