Oletko eläkkeellä vai työssä?

pitää vaan tottua siihen, minä olen eläkkeellä ollu kauvon, mutta teen töitä kans että meinaa pääkoppa räjätää, niin ja lääkkeet mitä mulla on niin väsyttää aika paljon, eikä minun haaveet ole toteutunut, :( pitää vaan haaveilla että jonakin päivänä se löytys, ;) mutta p----t pitää vaan jaksaa, ;) etijä päin mennä toivottavasti sinulla onni potkis ;) muuten se on rankkaa olla ykksin

eläkkeellä 45v mies, mutta epi on niin sanotusti
piilossa päivisin vaik`en sitä salailekaan eli kaikki kyllä ovat tietoisia.

Olen nyt eläkeaikana osatöissä kolmessa erilaisessa, eli vireänä pitää ja myös eläkekertymään auttaa mukavasti kunhan pysyy rajoissa.
Olen perheellinen.

Jos mahdollista, suosittelen saman suuntaista niin masennus poistuu.

Käyn töissä hallitsemattomasta epilepsiasta huolimatta.Teen töitä siinä missä muutkin. Tahdon voimani on suurempi kuin sairauteni.

Miksi juuri minä?Itse ainakin sanoisin että mielummin minä kuin kukaan läheiseni.
Sairauteen täytyy vaan tottua.

Kuinka vaikea epilepsia pitää olla, että pääsee eläkkeelle? Olen miettinyt usein, mikä tilanteeni olisi ilman leikkausta.

Olin todella väsynyt, työkaveri mulkoili torkahteluani pöydän ääressä ja välillä komensikin lähtemään kotiin, koska olin liukuvalla työajalla ja osa-aikainen 6 tuntia/päivä.

Neurologi ei koskaan kysynyt työssä jaksamisesta, eikä tullut mieleenkään vielä kysellä eläkkeellejäämistä. Työttömyydestä eläkkeelle ei olisi ollut iso elämänmuutos. Nyt toivottavasti jaksan uudessa työssä.

Ei tullut perhettä minullekaan, kapakat ja nuorten iltariennot jäi väliin. Työelämässäkään ei ole mennyt haaveiden mukaan, pätkätyöstä työttömyyden ja kurssien kautta toiseen täytyy sinnitellä. Tosin en voi tietää, olisiko mikään toisin, vaikkei epilepsaa olisikaan.

sairauslomalla ensisijaisuusajan (300 pv), jonka jälkeen kuntoustustuella.

Yritän nyt vain kaikin puolin kuntoutua (myös syvästä masennuksesta), mutta en ole luovuttanut. Toistaiseksi elän sellaista vaihetta, että joudun keskittymään toipumiseeni ja ajattelemaan jatkoa vasta myöhemmin.

Oon kolmekymppinen ja sairastunut epiin reilu 3 vuotta sitten. Kuntoutustukeani jatkettiin taas ensi vuoden tammikuulle. Aina puolivuosittain katsotaan tilannetta uudelleen. Milloin olet sairastunut? Mulla oli ihan samanlainen olo ku sulla silloin kun sairastuin. Pidin silloin päiväkirjaa ja kirjoittelin omia tuntemuksia ylös. Näin jälkeenpäin voin todeta, että ajatukset olivat lähes identtisiä kanssasi. Mun oloa sairastuttuani helpotti ihana mies ja silloin pari pientä lasta. Sairauden puhkeamisen jälkeen perhe on vielä lisääntynyt kahdella pienella ihmisellä. Kyllä mulla oli tosi vaikeeta silloin kun sairaus puhkesi, sillä multa meni muisti täysin. Kävin kuntoutuksessa ja pikku hiljaa muisti alkoi palailemaan. Mä jaksan uskoa tulevaisuuteen. Täytyy kuitenkin myöntää, että sairauden hyväksyminen vei aikansa ja kyl vieläkin tulee hetkiä jolloin miettii, että miksi juuri mulle kävi näin. Mun työkuviot on vielä täysin avoinna, sillä mut todenäköisesti tullaan kouluttamaan uuteen ammattiin, sillä vanhassa hommassa en pysty jatkamaan, koska en kestä kovia ääniä. Tsemppiä ja voimia sulle, kyllä se aurinko vielä sulle paistaa.

Lopullisen diagnoosin saatuani olin 3 kk sairaslomalla ja nyt olen osa-aikaeläkkeellä, jonka onnistuin onneksi saamaan ikäni perusteella. Töissä olen joka toinen vk. Loppuviikosta töissä alan olla erittäin uupunut, mutta tietoisuus vapaaviikosta auttaa jaksamaan. Nykyisinhän on olemassa myös osa-aikainen työkyvyttömyyseläke, joka joittenkin kannalta on varmaan hyvä vaihtoehto. Kyllä sitä mieluummin olisi terve ja töissä itse kukin. Tsemppiä sinulle ja toivon, että tapaisit päivisin myös aikuisia ihmisiä vaikka koiraa ulkoiluttaessasi ja muutenkin olisi kontakteja kodin ulkopuolella.

Tosin en epin takia.

Olen kait onnekas, koska
epi ei ole vaikuttanut
mitenkään työntekoon.

Halut olisivat kovat
päästä vielä takaisin
työelämään, mutta ei
mahda mitään ja pakko
on olla sopeutunut
kotona olemiseen.

Vuodesta 2000 lähtien
ja tarkemmin elokuusta
olen ollut poissa työelämästä:((

t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

toistaiseksi ja 1 työkokeilu takana joka ei sitten onnistunut sillä pääni ei kestä arjen kiirettä =(

Myös työpaikan moraali otti hermooni,
mutta siitä ei sen enempää.

Järjestän itselleni jatkuvasti kaikenlaisia
projekteja jotta pysyn väkisin ihmisten
ilmoilla ja näin arjessa kiinni,
muuten tulisin hulluksi jos vain kotona nysväisin.
Kotityöt jaksan hyvin tehdä sillä kaikkea
ei tarvitse yhtenä päivänä tehdä.


Jouluna joskus taas uusi työkokeilu ja ei
yhtään huvita jotenkin vain ahdistaa jo valmiiksi sillä ala ei ole enään mun.
Liian raskasta ja vuorotyötä en pysty epini takia tekemään ja en kyllä jaksaisikaan.

Uutta koulutusta en pysty suorittamaan,
kun pääni on siihen aivan liian tyhmä.

Elämää tää vain on =)

Sama homma täälläkin,olen 30v justiinsa täyttänyt nainen ja minulla todettiin epilepsia!
Miksi juuri minulle?? Mietin justiinsa samaa!
Oletko sinä eläkkeellä?
Tulevaisuuteen voi ja jaksaa uskoa!!!.....;)
T.Tanja

Minullakin on epilepsiä, ja aiemmin myös lievä masennus pitkä-aikaisena. (Kuulemma 10 vuoden masennus ei voi olla vakavampi, koska oon siitä selvinnyt...) 7 vuoden terapiarumba, ja masennus lähti. Tosin itsetunto ei parantunut, eikä itseensä liittyvä häpeä.

Olen sinnitellyt itseni opiskelemaan unelmien ammattiini, vaikka luki- ja keskittymisvaikeus ovatkin vaikeuttaneet huomattavasti opiskeluja. Nyt teen töitä, mutta en jaksaisi keskittyä työhön, en jaksa innostua työstä. Ajatukset harhailevat, välillä masentaa... ei kai se ole uusimassa? Ulkopuoliset eivät tiedä sairauksistani, näkevät minut vain "menestyjänä". Itse en ole tyytyväinen tilaani, en jaksaisi yrittää olla pärjäävä... Haluaisin luovuttaa, jäädä kotiin, epäonnistua... Onko lupa olla heikko? Saako epäonnistua? Onko sen jälkeen enää toivoa?

Jos pääsisin eläkkeelle tms voisin tehdä mitä vain, kaikki mitä saa aikaan olisi pelkästään vain positiivista. Nyt pitää vain pelätä, että mokaa, ja menettää kaiken saavutetun.

Itse olen ollut työelämässä täyspäiväsenä määräaikaisilla sopimuksilla vuosia ja sopimukset ovat jatkuneet, onneksi.

Kohtaustasapaino hyvä. Ei isoja kohtauksia(koputtaa puuta) vuosiin. Pieniä auroja viikottain. Välillä sit vähän isompia auroja ja jos sillon satun juuri töissä niin se masentaa. Naispuoleisena hormonit aiheuttaa mulle sen pari kertaa kuussa siis oireet.
Tulee tunne etten ole hyvä työntekijä, koska saan pelätä koko ajan millon tulee iso kohtaus enkä pysty tekeen työtä täydellä panoksella. Työpaikalla ei kukaan tiedä tästä. Eli välillä menee hyvin ja sit ku se taas itsestään muistuttaa niin iskee "masennus" et miksi minä, miksi tätä ei saa kokonaan kuriin, aiheuttaa ahdistusta ja paniikkia et jos nyt lähtee taju jne. tulee tunne et haluan vaa kotia enkä liikkua mihinkään missä on muita, outoja ihmisiä.

Olen itsekin miettinyt et jaksanko koko loppu elämää tällaista salailua ja nuoralla tanssimista työelämässä. Mutta en halua töissä sanoa, pelkään et minua pidettäisiin jotenkin vajaavaisena työntekijänä.

En kyllä kotiakaa halua jäädä makaan, mutta silti työelämä tuntuu välillä liian haastavalta. Ehkä osa-aikatyö olisi parempi vaihtoehto mut sillon tulot tippuis ja pitäis kokonaan uutta alaa miettiä jne.

Kerran on neurolla kysytty et millaista on työni ja miten jaksan. Sain sillon enemmän auroja. Kielsin neurolle ettei ne voi johtua työstä. On se perkele kun ei pysty myöntämään et en ole yhtä "hyvä" kuin muut, koska minulla on epilepsia, joka välillä rajoittaa elämääni :(

Minulle todettiin epilepsia jo 13vuotiaana. Uskon, että koska sairaus todettiin niin varhain niin ehdein tottua ajatukseen jo hyvin ennen työelämää. Toki unelmani ammattilentäjänä kariutui siinä mutta opein elämään asian kanssa ja hyväksyin asiat niin kuin ne ovat. Tällä hetkellä käyn kokopäivätyössä ja teen sähkömiehen työtä. Kaikki ystäväni ja lähimmäiseni tietävät sairaudestani. En häpeile sitä vaan mielummin kerron siitä jokaiselle jonka kanssa olen tekemisissä. Osaavat sitten toimia jos heidän seurassaan satun saamaan kohtauksen. :) Itse en ajattele koko sairautta enää lähes ollenkaan. Lääkkeiden otostakin on tullut niin rutiinia etten edes huomaa ajattelevani miksi niitä syön. Kyllä asiat ajan myötä helpottavat! Täytyy vain keksiä mieleistä tekemistä. Minulle se oli nuorempana yleisurheilu. :)