Miltä tuntuu

Kaikkia muistoja ei kannatakaan heti hävittää, anna vaan olla viestin vielä muistona. Surutyön tekeminen vaatii aikansa ja kyllä niitä tulee vaikka minkälaisia ajatuksia mieleen, saattaa tulla jopa itsesyytöksiä, mutta ne menevät aikanaan ohi. Mun isäni kuoli kymmenkunta vuotta sitten vuotta sitten ihan seisovilta jaloilta, ei mitään ennakkoaavistuksia ollut lähdöstään. Shokkihan se oli tietenkin meille omaisille, mutta toisaalta hän lähti niin äkkiä ettei kauan joutunut kärsimään viimeisenä hetkenään.

Vaikka tiedämmekin, että jokainen tänne syntynyt myös täältä lähtee, niin silti se aina koskettaa.
Mitä lähempää, sen varmemmin.
Sinä vuonna, kun lähti, sekä sisareni, että nuorimman
poikani esikoinen, poika joka eli vain kuukauden, koville otti.
Nyt jo kykenen sisareni kuvia katselemaan ilman, että itku aina tulisi, mutta tuota valkoisiin kapaloihin käärityä enkelikasvoista pienokaisen kuvaa en vieläkään ilman kyyneleitä saata katsoa.

Osaanottoni suuruusi.

saatettu ja kannettu, sekä lähiomaisia että hyviä ystäviä. Aina sama yksinäisyyden tunne. Ajattelen niin että vanhempien ”kuuluu” lähteä ennen lapsiaan, ei toisin päin. Teot kertovat yhtä paljon ja enemmänkin kuin sanat, vaikka varmasti monikin ajattelee että paljon jäi sanomatta. Ehkä ei niitä ei tarvinnutkaan sanoa. Jos tuntuu mukavalta säilyttää jotain muistoja, niin miksi et niin tekisi, ei se ole keneltäkään pois.

Ei noi mitään pöhköjä juttuja ole..Kyllä se vaan on niin,että vanhemmat kun ovat tärkeitä,niin heidän poismenonsa on sellaisen suuren aukon jättävä tapahtuma.
Minä en raaskinut edes äidin lääkereseptiä heittää menemään, ja kaikki hänelle annetut äitienpäiväkortit minä otin talteen..

Osan kaikista talteen laittamista asioista olen jo pystynyt laittamaan pois,mutta en kaikkea..Tuskimpa niitä koskaan hävitänkään..

Ajan myötä onneksi vähän helpottaa..Sen jälkeen voi muistella sitten niitä kaikkia yhteisiä hetkiä mitä oli..

tuo Eeki M:n numero joka taas tänään sattui silmään. Tuntuu jotenkin epätodelliselta tuokin poismeno. Ei oikein tiedä poistaisiko sen vai ei. Odotanko Eekiltä puhelua vielä? Taidan jättää sen kuitenkin paikoilleen.

Kun faija kuoli muutamia vuosia sitten ei meinannut millään uskoa ettei nähdä enää. Ymmärrän fiilarisi. Sopeutuminen poismenoihin kestää kauan. Hyvät muistot vielä kauemmin.

Surut surraan pois suremalla. Itse en juurikaan muistoesineitä ole edesmenneistä läheisistäni keräillyt. Enkä sanomatta jättämisiä miettinyt. Hyvät on muistot siitä huolimatta jäänyt. Minä kun eppäilen, ettei se vainaa juurikaan välitä.

että minusta tuntuu edelleenkin niin pahalta omat menetykseni etten pysty niistä puhumaan asiallisesti.

Kunnioitan suruasi olemalla sanomatta mitään.

jäänyt jotain mukavaa muistelemista kun vanhempani ja isäpuoleni kuolivat, mutta kun ei jäänyt. Jäi pelkkää katkeruutta ja vihaa.

Tyhjältä.

Riippuu vähän siitä, miten läheinen poisnukkunut oli ja miten siihen ehtii/voi valmistautua. Isänpäivänä poisnukkunut tätini ei ollut minulle kovin läheinen, mutta kuoleman ja hautajaisten välinen aika on aina sellaista aikaa, jolloin määrättyjä asioita tulee miettineeksi enemmän kuin tavallisesti. Tämän ko. tädin kohdalla hautajaisissa varmasti minulle suurempaa tuskaa tuottaa muiden läheisten ikävän näkeminen. Näin kaukaisempana sitä enemmänkin 'saa' sellaisen tukijan roolin.

Erään ystäväni äkillinen kuolema, kun olimme kolmekymppisiä, sai pintaan monenlaisia tunteita. Päässä risteili miksi-kysymyksiä ja kapinaa epäoikeudenmukaiselta tuntunutta vastaan. Muistan 'haudanneeni' osan itsestäni ystäväni kanssa, palan yhdessä vietettyä nuoruutta. Jäi ikuinen ikävä.

Aina jää jotain sanomatta, mutta jostain syystä uskon, että kuolleet ovat ympärillämme jonkinlaisina henkinä ja aistivat/tietävät ajatuksemme.

Tiedän mitkä on tunteesi tällä hetkellä. Lopullinen ero tuntuu haikealta ja ikävän tunne valtaa mielen. Jaksamista sinulle.

Omat vanhempani ovat kuolleet jo kauan kauan sitten. Olin 18-vuotias kun isäni kuoli leukemiaan. Se oli vaikeaa aikaa. Olin isän tyttö. Paljon jäi sanomatta. Olin just selvinnyt murrosiän kourista mutta paljon hyviä muistoja jäi. Äitini poistui noin kymmenen vuotta isäni jälkeen. Häntä ehdin vielä hemmotella ja korvata siten omat murrosiän kiukkuni.

Itsekseni olen miettinyt minkälaiset muistot olen omille lapsille jättänyt. Paljon kyllä tekisin toisin jos saisin palata ajassa taaksepäin.

Miksi kysyt sellaista, jonka kaikki ovat jo kokeneety

ja osa tuttavistakin on ehtinyt kuolla, vanhemmat kohta kaksi vuosikymmentä sitten, he keskivertoa ajatellen tuon kaksi vuosikymmentä liian varhain. Paljon on heitä tullut mietittyä, ja huomannut että tietyllä tapaa ihminen itsenäistyy kokonaan vasta vanhempiensa kuoltua, vaikka kuinka on sitä ennen muka omassa taloudessa asunut ja elänyt.

Mikä etiäinen lie minulle kuiskannut kun aikoinaan piti ajaa oikein aikuisiällä ajokortti ja hankkia kottero alle jotta pääsi paremmin yli sadan kilometrin päästä vanhempiensa luona käymään, mutta runsaan vuoden kuluttua siitä molemmat olivat jo kuolleet. Sen verran harmittavasti ajoitus muussa meni pieleen etteivät ehtineet nähdä minun seuraavaa sukupolveani, veli toki oli heille hommannut lapsenlapsia jo aiemmin ja hän asuikin paljon heitä lähempänä. Muodollisesti olin siis itsenäisempi, jättänyt juureni kauemmas, mutta vasta vanhempien kuolema täydellisti tuon itsenäisyyden. Tasavertainen heidän kanssaan olen vasta sitten kun minä vuorostani olen kaatunut samaan monttuun ja liittynyt siten esi-isien joukkoon.

Kaipuuta tai ikävää en voi sanoa kokeneeni, vain osoitteetonta vihaa siitä että heidän elämänsä päättyi voimiin ja mahdollisuuksiin nähden liian varhain. He olisivat ansainneet paremman kohtalon.

Pahalta ja ahdistavalta tuntuu useinmiten.

Erittäin läheisen mummoni kuollessa 1970-luvulla oli esikoisemme juuri syntynyt ja ristiäiset ja hautajaiset menivät melkein yksiyhteen, joten suru ja ilo olivat niin lähekkäin, etten osaa oiken muistaa itse hautajaisia, enkä myös lapsemme ristiäsiä.
Muistan ajan, kun mummoni oli pitkään kipeä ja hän jo itse halusi pois täältä, mutta kivun lievityksestä ei silloin puhuttu mitään, hän sairasti useamman vuoden, se oli ahdistavaa.
Muistoina on joitakin valokuvia ja kirjeitä ja kortteja ja hyviä ajatuksia, mutta myös kauheiden kipujen ajat.

Isäni kuolessa taas toinen lapsemme oli jo parin vuoden ikäinen ja epäilimme jo noin vuoden verran isäni olevan vakavasti sairas, mutta hän kielsi sen. Tiesimme pari kuukautta ennen, että hän poistuu tästä elämästä. Mutta hän ei halunnut puhua koko asiasta, ei edes viimeisen parin viikon aikana jonka hän vietti sairaalassa tietäen kuolevansa. Ei siihen voinut pakottaa.
Muistoina kirjoja, kirjoituksia, valokuvia, tavaroita, joita en olisi edes halunnut ja nyt yritän päästä pikkuhiljaa niistä eroon ja valitettavasti hieman ehkä ristiriitaisia tunteita...?

Sisarukseni kuolessa muutama vuosi sitten; Epätoivoa, Raivoa, Vihaa, jopa häntä kohtaan, kaikkea mahdollista ja en ole päässyt siitä vieläkään irti(ei ollut itsemurha). Muistoina paljon eri materiaa, paljon enemmän kuin mummomoltani tai isältäni, mutta ennenkaikkea
ihanat sisaruksenlapset ja sisaruksenlapsen lapsi, joka oli jo tulossa hänen kuollessaan, mutta tieto siitä ei saavuttanut sisarustani hänen eläissään, valitettavasti.

Summasummarum olen omassa elmässäni joutunut toteamaan, että hlö poistuessaan tuo uutta elävää tilalle, mahdollisesti, mutta ei konkreettisia muistojakaan kannata heittää pois, koska niitä nämä uudet hlöt sitten kyselevät ja on mukava näyttää, että tässä on sun isoisomummo, isoisä. täti, jne...

Tämä pitkä kertomus ja kaikkeen ei riittänyt edes aikaa kirjoittaa...

Jaksamista Jermu Sinulle, elämä on monenmuotoista.