Lapsellisen lapsettoman tunteet

Me saimme esikoisen aika tarkalleen kuukausi sitten. Lapsettomuudesta kärsimme 5 vuotta. Hoidoissa meillä ei menny kauaa kun tärppäsikin jo toisella inssillä. Kiitos siitä, edes joku asia meni putkeen.

Olet kyllä oikeassa. En minäkään ole vielä asiasta yli päässyt, enkä osaa sanoa pääseekö siitä ikinä. Nytkin kun sain kuulla erään ystäväni raskautuneen, pahoitin mieleni. Syytä ei pitäisi olla mutta minkäs teet tunteillesi.

Raskaudesta nautin mutta mahaa yritin piilotella julkisilla paikoilla etten pahoittaisi kenenkään mieltä. Aika hölmöä. Kotona yksin nautin kuin salaa raskaudestani. Aidosti onnellinen ja luottavainen olin vain hetken, silloin lasketun ajan aikaan joka vaihtui synnytyspeloksi hyvin pian ja olin aivan varma ettemme sieltä vauvaa tule mukaan saamaan koska synnytyksessä vielä voi mennä niin paljon vikaan.

Kaikki meni kuitenkin hyvin ja saimme terveen lapsen.

Oma pään sisältö ei vain ole vielä kunnossa. Ei ollenkaan. Ne tunteet ei hävinneet yhtään mihinkään. Saatikka pahan olon tuplaa juuri nyt se kun tuntuu etten osaa vieläkään ajatella että tuo vauva on minun. En hehku äitiyden onnesta vaikka vuosien unelma on nyt totta. Haaveilen uudesta raskaudesta silti, pidin siitä ajasta siltä osin kun en pelännyt jonkin menevän vikaan. Oli silloin jotenkin niin "voittajafiilis".

Nyt jo pelottaa saammeko toista ja miten kauan siihenkin menee. Vaikka ei pitäsi tuollaista vielä huolehtia. Tottakai olen onnellinen tästäkin yhdestä ainokaisesta, olenhan nyt äiti ja sain perheen ja terveen lapsen.

Olisin halunnut jotenkin osata valmistautua tähän oloon. Luulin tottakai että ne tunteet ja ajatukset mihin totuin vuosien saatossa unohtuisivat kuin taikaiskusta viimeistään laitoksella. Mutta yllätys onkin suuri kun niin ei käynytkään. En osannut valmistautua tähän ollenkaan. Luulin että päivät menee hymyssä suin lasta hoitaessa ja yöt kuunnellessa sen hengitystä. Lepertelyä ja kylvetyksiä. Mutta ei, tyhjälle tuntuu vieläkin.

En oikein tiedä pitäisikö antaa vain itselleen aikaa tottua tähän muutokseen vai onko minussa oikeasti jotain vialla.

Ehkä juuri se aito ilo puuttuu mistä puhuit. Ja vieläkin tosiaan nuo vauvauutiset satuttaa.

Toivon että tästä tosiaan toipuisi.

Tulemme todennäköisesti saamaan kylmää vettä niskaan roppakaupalla kun tänne tämmöisiä kirjoitamme. Mutta kaipa sen ansaitsemmekin kun emme osaa arvostaa juuri tällä hetkellä onneamme vaikka varmasti molemmat elämme unelmaamme juuri nyt. Ihmismieli on kiero.

Tiedän että kyllä tämä vielä iloksi muuttuu mutta juuri nyt tuntuu tyhjälle.

Kai siinä on se että minkä takia just mä oon joutunu tällästä paskaa kokeen.. ja kun tulee joku pallomaha niin aattelee että eipä toikaan varmaan tälläsestä mitään tiä.
Sellaset raskaanaolevat ei korvenna niin pahasti joilla tietää olleen samoja ongelmia ellei pahempaakin.

Ehkä siihen koko hommaan pystys vielä joskus suhtautuun suht normaalisti jos vielä joskus tulis vaikka ihan yllättäen ja helposti raskaaks. Vaikka sellasta tilannetta nyt on jo todella vaikee kuvitellakaan...
Ilosia yllätyksiä tapahtuu - muille, ei mulle..

....tunteita!Kun kerran ollut lapseton;aina on tietyllä tavalla lapseton.........Sisimmässään sympatia aina lapsettomia kohtaan!Minulla lapsettomuus omalla kohdalla lähti vasta,kun esikoisemme sai sisaruksen!Koko esikoisen vauva-ajan murehdin,jos hän jää ainokaiseksemme;niin kova toive toiseen lapseen minulla heti hänen synnyttyä oli.Vahvana myöskin lapsen itsensä takia!Uskoin sisaruksen olevan ihana asia hänelle;ja niin hellä isosisko hän onkin!!!Nyt heillä on toisissaan myöskin se mahtava vertaistuki!Ovat kumpikin lahjamunasolusta alkunsa saanut!Eri lahjoittajasta,mutta lahjamunasolusta kuitenkin!Taasen lähetän lämpimät kiiiiiiiitokset lastemme elämien lahjoittajille!!!!Edelleen katson lapsiamme kuin suuria ihmeitä........!Toisen saatuamme mielessäni myllersi jopa huono omatunto,että saamme toisen,kun niin monilla vaikea saada jopa se ensimmäinen.Voimia kaikille teille,joilla hoidot vielä käynnissä!!!!!!!!!!!!Ja onnittelut lapsellisille lapsettomille!Tunteet varmaan tasoittuvat aikaa myöten;suuria asioita;lapsettomuus ja sitten viimein ollakin lapsen vanhempi!Olkaamme armollisia itseämme ja tunteitamme kohtaan!HALIT!:) ps.Voisi olla ennemminkin ihme mikäli suhtautuisimme kaikkeen samoin kuin ne ihmiset,joille lapsia eri tavalla siunaantuu kuin meille hoitoja tarvitseville!:)

Minulla oli aivan samoja tuntemuksia. Raskauden alettua kävimme mieheni kanssa selkeästi jonkinlaista "suruaikaa" läpi.
"Lapsettomuus" esikoisen jälkeen oli todella rankkaa, koska en itsekään kokenut oikeutusta tunteilleni. Lisäksi kuulin useaan kertaan, että onhan teillä jo yksi...Ja minä podin syyllisyyttä siitä, etten nauttinut siitä tarpeeksi.
Toisen lapsen (IVF) synnyttyä olen oikeasti nauttinut molemmista lapsistani. Luulin, että minullle jäisi ikuinen ikävä saada lapsi, mutta nyt tuntuu, että olen täysin onnellinen tämänkokoisesta perheestäni!
Kuten joku muukin kirjoitti, olen sisimmässäni aina tietyllä tapaa lapseton, ja tunnen suurta myötätuntoa kaikkia kohtalotovereita kohtaan.

Meillä nyt 4kk vauva ja lapsettomuutta oli 2 1/2 vuotta ennen raskautta.Raskausaikana en piilotellut mahaani mutta aina mietin ihmispaljoudessa että joku tässäkin porukassa varmasti on lapseton ja katselee minua vihaisena ja saan hänet surulliseksi.Kun lapsemme syntyi,tunnen olevani edelleen se "lapseton".Kaverini kertoi vasta että odottaa toista.Iloinen uutinenhan se on mutta sai taas tunteet mylläämään ja surulliseksi mieleni.Hermoilen jo nyt saanko koskaan toista lasta,vaikkakin yksikin on jo lahja.En usko että lapsettomuus ajasta koskaan pääsen eroon..oli se niin raskasta aikaa.Vaikkakin 2 vuotta onkin lyhyt aika verrattuna vieläkin pidempään lapsettomuudesta kärsiviä.