vanhemmat painostaa.

Eipä sitä voi kummemmin voi tsempata. Maailman on yksinäisiä sinkkuja täynnä. Sanot vaan kylmän viileesti sukulaisille, että sulle ei kuka tahansa kelpaa.

Painostavat vanhemmat täälläkin. Hyvänen aika, ensimmäiset tytöt olisi pitänyt tuoda näytille jo yläasteella, kuten naapurin Osku teki, mutta Osku pelasikin lätkää ja ajoi mopolla joka kuulemma kulki satasta.

Minä ajelin fillarilla ja pelasin Playstationia. Näistä lähtökohdista oli huono lähteä mitään suhteita virittelemään, eikä niitä tullut viriteltyä myöhemmin lukiossakaan, tai armeija-aikana. Eikä sen jälkeenkään. Ei tähän päivään saakka.

Teknisesti minulla ei ole mitään esteitä, en ole ruma, en ole lihava, harrastan yhtä sun toista, mukaanlukien liikuntaa ja asun omillani. Mutta; ei vaan natsaa. Minulla ei ole "särmää" eikä "peliä" kuten eräällä amerikkalaisella foorumilla ongelmaani ruodittiin.
Enkä viitsi ruveta enää tässä vaiheessa pelailemaankaan. Vanhemmat tosin kyselevät jos lähestulkoon epätoivoinen kiilto silmissään että onko kaupungissa jo joku tyttö.

Ei siellä ole kuin K-kaupan kassaneiti jonka näen joka toinen päivä ostokset maksaessani. Olen oikeastaan lakannut jo kaipaamasta yhtään ketään: jos en kelvannut ennenkään, miksi kelpaisin nytkään? Kuolinko hylätyksi ja diskatuksi tulemiseen? En, vaikka pahalta tuo tuntui. Mieli on kuitenkin siinä mielessä ihastuttava asia että se tottuu asioihin ennemmin tai myöhemmin: nyttemmin oikeastaan viihsyn yksin, enkä osaa kuvitella mitään läheistä suhdetta saatika seksiä kenenkään kanssa.

Vanhemmat saavat siis jäädä ilman taaperoita, tapahtumarikkaan elämän saa muutenkin, eikä sinkku välttämättä aina ole hikisessä teepaidassa tietokoneen ääressä vaikeroiva iho-ongelmainen Pasi jolla meni WoWista peliaika umpeen ja kaupassa ei ollut yhtään lisää.

Ei toki, elämän päätarkoitus ei voi olla lisääntyminen tai yhteinen omakotitalo. Minulla on sitäpaitsi aikaa odottaa. Itse asiassa kokisin että arvoni vain nousee ajan myötä, ja mikäli vastaan tulee joku samanhenkinen neito kun olen menoni mennyt ja hurvitteluni hurvitellut (eli lentänyt kahdella kympillä Irlantiin valokuvaamaan hylättyjä rakennuksia ynnä muuta ynnä muuta) niin uskoisin että kaikki on vielä mahdollista.

Sitä odotellessa sukulaiset saavat kysellä ja kuittailla minkä ehtivät: totuus on kuitenkin että nuoret parit tappelevat, ja vanhat miehet sulkeutuvat kaljakoreineen autotalliin kuuntelemaan Popedaa kun vaimo on sellainen pirtti-hirmu.
Mun ei tarvitse. Mun ei ole pakko, ja sekös niitä harmittaa.

Sama teksti referoituna: Minä en seutustele enkä välitä. Kolahtaa jos kolahtaa, ja jos ei kolahda niin siihen ei varmaankaan kuole.

Kirjotuksessa on jonkin verran nykyiseen tilanteeseeni viittaavaa. Itsekin olen ollut sinkkuna jo melko kauan, ja minun vanhemmat eivät sillain painosta, mutta joitakin aika ikäviä kommentteja etenkin isältä kuulee joskus. Kun puhetta on ollut seurusteluasiasta, niin isä on useammasti lausunut, että: -voi kun sä pääsisit johonkin tuonne tanssipaikalle, sieltä niitä löytyisi. Minusta asia ei ihan niin ole. Isäni nuoruudessa 60-luvulla on vielä nuoretkin käyneet tavallisissa aikuisten tansseissa, ja hän elää tavallaan vieläkin sitä aikaa. Nykyisinhän niissä käy enimmäkseen vanhempaa porukkaa. Mitään estettähän minulla ei tanssipaikkoihin menossa ole ollut, mutta ei ole ollut aina kaveria jonka kanssa mennä. Kyse on ollut siitä. Minun mielestä seurustelukumppanin voi nykyisin löytää muualtakin kuin tanssipaikoista, kun baarissa kuin baarissa käy ikäisiänikin nuoria naisia.

Joo ei yhtäkään seurustelua mulla. Ulkonäöltäni olen ilmeisesti keskivertoa komeampi, sillä tunnun saavan yhdeltä ja toiseltakin naiselta katseita aika helposti. Monesti unohdan tämän harvinaisen onnellisen aseman miehenä, sillä yleensähän kai naiset ei katso mieheen päin ellei tämä ole keskivertoa komeampi. Olen vain niin tottunut siihen että naiset antaa kiinnostuneita katseita, ettei se oikeastaan tunnu enää miltään. Ja kun en kerran useinkaan kiinnostu vastavuoroisesti, niin siinä se.

Luonteeltani olen jokseenkin erakko, tosin tykkään viettää aikaa samanlaisten ihmisten seurassa. Tykkään puhua asioista maan ja taivaan väliltä, en ajattele kaavamaisesti, uskon helpommin salaliittoon kuin siihen mitä maailman eliitti uutisissa meille suoltaa. Koen usein sosiaalisissa tilanteissa jääväni todella nopeasti sivusta seuraajaksi, minusta on usein ahdistavaa olla ringissä tai pöydän ääressä useamman ihmisen kanssa jollei ole mitään painavaa puheenaihetta, siis jos vain jutellaan sellasta tyhjänpäivästä juttua tai sitten varsinkin se mitä jätkäporukassa tapahtuu eli puhutaan lyhyitä lauseita ja puheenaiheet on välillä naiset-autot-alkoholi-työ-urheilu.

Mulla ei ole koskaan ollu paljon kavereita, oikeastaan niitä on aina ollu vain pari kolme ja nekin on samanluonteisia kuin minä. En ole laumasielu ja tämä merkkaa mun mielestä kaikkein eniten siinä että olen jäänyt ulos ihmisten seurasta.

Laumasielun ja yksilön tunnistaa siitä, että
laumasielut tekee orjallisesti kuten muut ja seuraa koko ajan tarkkana mitä sanovat tai tekevät. Laumasieluille ei ole tärkeää ajatella mitä he tekevät, pääasia että mennään porukan mukana. Eli siis pelkkää roolia koko ajan. Laumasielut ovat valmiita tinkimään terveydestään ja mukavuudestaan, jotta säilyttäisivät paikkansa ryhmässä (esim. tupakointi on mielestäni parhaita esimerkkejä laumasielujen touhusta). Yksilöt taas ajattelevat aina ensin itseään ja omaa mukavuuttaan: "onko tässä jotain järkeä, tykkäänkö tästä, jaksanko nähdä vaivaa tällaisen etee?". Otetaan esimerkkinä tupakointi:

Siinä ei ole mitään järkeä. Se onkin sosiaalisen kanssakäymisen muoto, ei mitään muuta. Jos esim. tupakoinnin tilalle kuviteltaisiin jokin toinen sosiaalinen rituaali, jossa ei ole mitään järkeä, esim. käsien taputtaminen, niin tämänkin maan yläasteilla ja työpaikoilla laumasielut kokoontuisivat joka päivä rinkeihin taputtamaan käsiään.

Yksilöt katselisivat kauempaa huvittuneena: "mitä järkeä tuossakin on kokoontua ulos rinkiin taputtamaan käsiään?! Ja vielä tällaisilla pakkasilla!". Mutta kylmä totuus olisi, että laumasieluilla olisi tämän rituaalinomaisen käsientaputtelun ansiosta noin kymmenen kertaa enemmän kavereita ja tuttuja kuin sillä huvittuneella, omia polkujaan kulkevalla yksilöllä, joka ei tingi mukavuudenhalustaan eikä siten suostu ulos käsiä taputtelemaan.

Ja vielä se, että mielestäni suurin osa ihmisten suhteista, ihan ne avioliitot ja kaikki, vaikuttaa helvetin pinnallisilta. Kaiken lisäksi ihmiset tuntuu suhdejutuissa olevan aivan helvetin tyhmiä! Oli mies tai nainen vaikka lääkäri tai juristi niin parisuhteessa sähelletään miten sattuu ja sitten ei vielä edes tajuta jos itsessä on jotain vikaa. Riidellään, uhataan erolla, sovitaan, riidellään, pannaan siinä välissä, erotaan, petetään, pannaan jne... lapsia syntyy siinä samalla, ostetaan talo, auto, käydään töissä, riidellään, pannaan, petetään, jne....

Onko ihme etten tajua tästä touhusta mitään?