Niin kauan olen sinua odottanut

Olisi tosiaan kiva saada sitä kommenttia. Anteeksi mahdollisista virheistä, en tosiaan ole mikään maailman paras kirjoittamaan, mutta haroitus tekee mestarin^^ siksi toivoisinkin rakentavaa palautetta kaikilta, jotka ovat tämän lukeneet, kiitos.
_______________________________________________________________________




Niin kauan minä olen sinua odottanut. Joka päivä olen luottanut ja uskonut vakaasti sanaasi , ettet sinä jätä minua - koskaan. Luulin ettet sinä osaa valehdella minulle, luulin, että pysyisit vierelläni ikuisesti, etkä lähtisi vaikka mikä olisi. En vain voi käsittää, että jätit minut. Miksi sinun piti tehdä se minulle? Sinä tiesit, etten voi elää ilman sinua, sinä tiesit miten suurta tuskaa aiheuttaisit minulle. Ja silti sinä teit sen. Vaikka kuinka pahalta tuntuu sanoa tämä, sinä satutat minua enemmän kuin sata puukkoa selässäni. Yksikään ihminen ei voi satuttaa minua niin paljon. Minua suututtaa, tuntuu kuin olisit aivan TUNTEETON. Miksi et kertonut, ettet ole onnellinen kanssani?
Joka päivä mietin, odotatko sinä minua siellä jossain. Haluatko sinä, että hyppäisin, niinkuin sinäkin teit? Muistan kun sanoit, että jos minä kuolisin, sinä tulisit heti perässä. Odotatko minulta samaa? Onko tuonpuoleista edes olemassa?
En vieläkään ymmärrä, miksi, MIKSI sinun piti hypätä. Ja vieläpä minun silmieni edessä. Yritin estää, mutta et kuunnellut, vaikka huusin kuin hullu perääsi. En ikinä huomannut sinun olevan niin onneton, että sinä päätyisit näin kamalaan ratkaisuun. "Itsemurha ei ole ratkaisu", minä olin kirkunut sinulle, kun sinä seisoit jyrkänteellä, niinkuin minäkin nyt. Mutta se, mitä huusin, ei pidä paikkaansa. Joskus ei vain jaksa, nyt minä ymmärrän sinua. Joskus tuntuu, kuin kuolema olisi ainoa tapa päästä irti kärsimyksistään. Oliko sinulla yhtä suuret tuskat kuin minulla? En usko, että se voi olla edes mahdollista. Kaipaan sinua niin paljon. En jaksa enää odottaa, minä teen sen tänään. Loppuuko tämä tuska, kun olen kuollut?
Kaikkialla on niin pimeää, eikä missään ole mitään valaistusta. Edessäni avautuu meri, se näyttää jatkuvan loputtomiin, enkä näe horisonttia, koska on niin pimeä. Mutta suoraan alas minä näen, kuinka aallot paiskautuvat kallioon. Ne hyökkäävät kalliota päin uudelleen ja uudelleen kovalla voimalla. Allot vaahtoavat ja minä nielaisen, mutta tiedän olevani valmis.
Riisun piikkikorkokenkäni, jotka sinä olit joskus ostanut minulle. Silloin olin vielä onnellinen, muistan hetken kun ostit ne minulle ja suutelit minua, silloin minusta tuntui kuin olisin voinut oikeasti tukehtua onnellisuudesta ja rakkaudesta. Kenkäni ovat minun suosikkini, varmaan siksi että juuri sinä olit ne minulle ostanut. Ne ovat rakkaita minulle, eivät hintansa takia, vaan koska yhdistän sinut ja silkinpehmeän suudelmasi niihin. Muistan jokaisen päivän kanssasi kuin eilisen, ja niitä päiviä oli paljon. Voi kuinka nyt kaipasinkaan sinun hellää suudelmaasi, turvallista syliäsi.
Kalliojyrkänne tuntuu karhealta jalkojeni alla. Maa allani pistelee herkkiä jalkapohjiani. Otan kenkäni käsiini ja paiskaan ne alas. Tein sen hetken mielijohteesta. Mutta eihän sillä ollut väliä, koska kohta minäkin iskeytyisin kiviin, niinkuin nuo jumalallisen kauniit korkokenkäni.
Olin pukenut tätä päivää varten tummansinisen juhlamekon. Mekko oli niin tumma, että se näytti melkein mustalta. Se oli samanvärinen, kuin taivas yläpuolellani ja meri edessäni. Minusta se vain tuntui oikealta. Otan yhden askeleen lähemmäs jyrkänteen reunaa, nyt seison jo aivan jyrkänteen reunassa. Yksikin väärä liike ja maa allani saattaa pettää. Sitä minä en haluna, haluan itse hypätä. Haluan todistaa sinulle rakkauteni: tässä sinulle rakkaani.