Jättäjän töykeys

Jaa-a, voipi olla että ei hyvin tule päättymään tuo uusikaan suhde.

Kyllähän se mies jaksoi vuosien varrella paapottaa siitä kuinka voi tulla ero jos löytyy se sielunkumppani, mutta hivenen kyllä epäilyttää noinkohan moinen on _varmasti_ löytynyt koska vähän tuntuu siltä että miehelle tuli varsinaisesti viime vuonna oikein pakottava tarve löytää sellainen.

Ensin hän alkoi intoilla kauheasti naispuolisesta työkaveristaan, kuinka heillä niin on hauskaa ja mukavaa, mutta jatkuvasti mies myös vakuutteli että ovat pelkkiä ystäviä. Se vakuuttelu alkoikin ihmetyttää että mitä sitä ystävyyttä niin kauheasti piti jankuttaa, kun en osannut mitenkään ominpäin edes ollakaan mustasukkainen. Melkein sitten olin siitä jatkuvasta vakuuttelusta. Jälkikäteen tulee mieleen että sitäkö mies yrittikin, olisiko minun pitänyt yhtäkkiä aivan valtavasti alkaa todistella omaa rakkauttani tai mikä siinä sitten olikaan... Tai sitten hän on vaan niin tyhmä että löpisee ääneen puolet ajatuksistaan ja sitten ihmettelee että mikäs nyt tuli jos niistä "riemastuu" (suuttuu).

Kuitenkaan hän ei päästänyt itseään oikein tosissaan innostumaan siitä työkaverista ja syy on se minkä hän myös lörpötteli ääneen eli että se nainen kuulema vaihtaa miestä kuin paitaa. Eli sen verran ovela ja laskelmoiva tämä mies ainakin osasi olla ettei hankkiutunut suhteeseen sellaisen naisen kanssa joka olisi jättänyt HÄNET! Sehän se kamalaa olisikin ollut jos hänet olisi jätetty...

Menee tovi ja (tietämättäni) hän sitten alkaa käydä opiskelujensa lomassa kahvilla sen tulevan morsionsa kanssa. Koska se juttu oli lähtenyt kehittymään hyvin nopeasti sen jälkeen kun mies oli vouhottanut siitä työkaveristaan, tulee mieleen että hän sitten otti oikeastaan ensimmäisen mikä tuli vastaan mikä sattui olemaan sopiva ja mahdollisesti sellainen joka ei jätä häntä. Kun se nainen höösää aivan mahdottomasti miehen vuoksi ja ympärillä ja on kuulema jo eräästä asiasta maininnut jotain sellaista että ettei vain tämä mies jättäisi häntä, niin ilmeisesti mies saa siltä naiselta todella paljon huomiota ja kokee olonsa turvatuksi ja vakaaksi.

Ei minunkaan kanssa ollut ikinä pienintäkään pelkoa jätetyksi tulemisesta, mutta kun en kiinnittänyt mieheen tarpeeksi huomiota, hän sitten kai koki itsensä jotenkin hyljeksityksi. Mutta ihmettelen nyt vain jälkikäteen että miten ihmeessä minä olisin väkisin ängennyt siihen hänen tietokoneensa ja hänen väliinsä kun hän hampaat irvessä pelasi sotapelejä... ja suuttui jos "häiritsin"... Se on kai ihan sama mitä olisin tehnyt, hän oli elämäänsä minuun kyllästynyt ja sillä siisti.

Ja ehkä se on tosiaan hyvä että pääsin hänestä eroon, vaikka tapa olikin inhottava. Ei todellakaan ole erityisen kivaa että hän tuntuu edellyttävän että minun pitäisi muutamassa viikossa sopeutua ja vieläpä olla onnellinen hänen puolestaan. Mitä enemmän hän tuollaisia löpisee sitä lapsellisempi ja idioottimaisempi pikku paskiainen hän silmissäni on. (Mikä voi tietysti olla tosiaan hyvä juttu.)

Että on hänellä nyt tosiaan "sielunkumppani", kun ottaa ensimmäisen joka ei häntä hylkää ja jaksaa vielä toistaiseksi uskoa että mies on vallan iki-ihana. Koskahan ne vittumaisemmat puolet mahtavat tulla esiin, ne kaikki joita itse sain ihmetellä varsinkin suhteemme alkuaikoina. Miehellä oli taipumus saada raivokohtauksia ja sellaisissa hän mm. uhkasi pariin kertaan minua hengenlähdölläkin. Tämä taipumus on jäänyt nyt pois kun hän syö työuupumukseen ja masennukseen mielialalääkettä. Itsekin aloitin saman lääkkeen kun menin totaalisen pois tolaltani tästä erotouhusta, saa nähdä onko siitä minulle niin paljon apua kuin tälle onnelliselle miehelle jolla on nyt elämässään uutta väkeä pilvin pimein. (Olen ko. lääkettä ennenkin syönyt, masennukseen.)

Olisi mukava löytää joku eronneiden keskustelufoorumi, mutta olen Googlesta nähnyt vain perheellisille tarkoitettuja...??? Meillähän ei lapsia ollut, joten sellaisille ei oikein ole asiaa. Vähän tiiviimpi keskustelu vertaisten kanssa, varsinkin jätettyjen, olisi ehkä ihan mukavaa kun tulee oloja että pitäisi purkaa tuntoja. Olen sinne tänne kirjoitellutkin ympäri nettiä, mutta mikään kanava ei oikein tunnu olevan se oikea tai paras paikka.

Minä kun olen vielä näin runsassanainenkin...

Vielä tuosta luonnetyypistä, että pitää mielistellä ja puukotella. Nämä ihmiset eivät kestä sitä että heitä itseään syytettäisiin yhtään mistään; omassa tapauksessani mies kyllä myöntää kun sanon häntä tunteettomaksi tms. - mutta jotenkin hän tuntuu melkeinpä ylpeilevän sillä. Hän on nyt juuttunut sellaiseen mielentilaan että hänen pitää ajatella ITSEÄÄN. Ehkäpä niinkin, mutta eihän se sitä tarkoita että pitää kieroilla ja puhua mitä sylki suuhun tuo, välittämättä yhtään siitä miltä toisesta tuntuu.

Eikä toista voi vaatia olemaan ystävä käyttäydyttyään paskamaisesti toista kohtaan!

Henkistä keskenkasvuisuuttahan se lienee kun ei oteta vastuuta teoistaan, sanoistaan eikä yhtään mistään ja yritetään vierittää syyt kaikesta toisen ylle. Kukaan meistä ei tietenkään ole viaton ja itsekin tiedän että olisin monessa asiassa voinut tehdä ja olla toisin, mutta ihmetyttää että olenko tosiaan niin paha ja inhottava että ansaitsin muka kaiken sen mitä mies alkoi latoa kuin kiveä kiven päälle sitten kun häneltä vihdoin viimein alkoi se pistetilasto valmistua missä hän oli todennut että kannattaakin olla sen toisen naisen kanssa, eikä minun.

Jättäjiltä voisi melkein siteerata sellaiset "kootut selitykset" tai "pahimmat vittuilut"... Silloin kun eivät osaa sitä jättämistä suorittaa edes jotenkuten sivistyneesti ja aikuisesti. No, jotkut tietysti tosiaan vaan häipyvät eivätkä sano mitään. Ei tämä mieskään olisi sanonut varmaan kymmentä prosenttiakaan siitä mitä olen hänestä irti saanut selitystä ja tarkennusta jos en olisi tarpeeksi tivannut. Melkein heti päätöksensä tehtyään oli jo sitä mieltä että asiasta ei saa jauhaa.

Jauhan niin kauan että alkaa olo helpottaa, huvitti se häntä tai ei. Vuosia en aio tätä prosessia tässä jaanata, joten parempi kun antaa palaa heti tuoreeltaan!

Tyhjän päällä kirjoitti:

Jaa-a, voipi olla että ei hyvin tule päättymään tuo uusikaan suhde.

Kyllähän se mies jaksoi vuosien varrella paapottaa siitä kuinka voi tulla ero jos löytyy se sielunkumppani, mutta hivenen kyllä epäilyttää noinkohan moinen on _varmasti_ löytynyt koska vähän tuntuu siltä että miehelle tuli varsinaisesti viime vuonna oikein pakottava tarve löytää sellainen.

Ensin hän alkoi intoilla kauheasti naispuolisesta työkaveristaan, kuinka heillä niin on hauskaa ja mukavaa, mutta jatkuvasti mies myös vakuutteli että ovat pelkkiä ystäviä. Se vakuuttelu alkoikin ihmetyttää että mitä sitä ystävyyttä niin kauheasti piti jankuttaa, kun en osannut mitenkään ominpäin edes ollakaan mustasukkainen. Melkein sitten olin siitä jatkuvasta vakuuttelusta. Jälkikäteen tulee mieleen että sitäkö mies yrittikin, olisiko minun pitänyt yhtäkkiä aivan valtavasti alkaa todistella omaa rakkauttani tai mikä siinä sitten olikaan... Tai sitten hän on vaan niin tyhmä että löpisee ääneen puolet ajatuksistaan ja sitten ihmettelee että mikäs nyt tuli jos niistä "riemastuu" (suuttuu).

Kuitenkaan hän ei päästänyt itseään oikein tosissaan innostumaan siitä työkaverista ja syy on se minkä hän myös lörpötteli ääneen eli että se nainen kuulema vaihtaa miestä kuin paitaa. Eli sen verran ovela ja laskelmoiva tämä mies ainakin osasi olla ettei hankkiutunut suhteeseen sellaisen naisen kanssa joka olisi jättänyt HÄNET! Sehän se kamalaa olisikin ollut jos hänet olisi jätetty...

Menee tovi ja (tietämättäni) hän sitten alkaa käydä opiskelujensa lomassa kahvilla sen tulevan morsionsa kanssa. Koska se juttu oli lähtenyt kehittymään hyvin nopeasti sen jälkeen kun mies oli vouhottanut siitä työkaveristaan, tulee mieleen että hän sitten otti oikeastaan ensimmäisen mikä tuli vastaan mikä sattui olemaan sopiva ja mahdollisesti sellainen joka ei jätä häntä. Kun se nainen höösää aivan mahdottomasti miehen vuoksi ja ympärillä ja on kuulema jo eräästä asiasta maininnut jotain sellaista että ettei vain tämä mies jättäisi häntä, niin ilmeisesti mies saa siltä naiselta todella paljon huomiota ja kokee olonsa turvatuksi ja vakaaksi.

Ei minunkaan kanssa ollut ikinä pienintäkään pelkoa jätetyksi tulemisesta, mutta kun en kiinnittänyt mieheen tarpeeksi huomiota, hän sitten kai koki itsensä jotenkin hyljeksityksi. Mutta ihmettelen nyt vain jälkikäteen että miten ihmeessä minä olisin väkisin ängennyt siihen hänen tietokoneensa ja hänen väliinsä kun hän hampaat irvessä pelasi sotapelejä... ja suuttui jos "häiritsin"... Se on kai ihan sama mitä olisin tehnyt, hän oli elämäänsä minuun kyllästynyt ja sillä siisti.

Ja ehkä se on tosiaan hyvä että pääsin hänestä eroon, vaikka tapa olikin inhottava. Ei todellakaan ole erityisen kivaa että hän tuntuu edellyttävän että minun pitäisi muutamassa viikossa sopeutua ja vieläpä olla onnellinen hänen puolestaan. Mitä enemmän hän tuollaisia löpisee sitä lapsellisempi ja idioottimaisempi pikku paskiainen hän silmissäni on. (Mikä voi tietysti olla tosiaan hyvä juttu.)

Että on hänellä nyt tosiaan "sielunkumppani", kun ottaa ensimmäisen joka ei häntä hylkää ja jaksaa vielä toistaiseksi uskoa että mies on vallan iki-ihana. Koskahan ne vittumaisemmat puolet mahtavat tulla esiin, ne kaikki joita itse sain ihmetellä varsinkin suhteemme alkuaikoina. Miehellä oli taipumus saada raivokohtauksia ja sellaisissa hän mm. uhkasi pariin kertaan minua hengenlähdölläkin. Tämä taipumus on jäänyt nyt pois kun hän syö työuupumukseen ja masennukseen mielialalääkettä. Itsekin aloitin saman lääkkeen kun menin totaalisen pois tolaltani tästä erotouhusta, saa nähdä onko siitä minulle niin paljon apua kuin tälle onnelliselle miehelle jolla on nyt elämässään uutta väkeä pilvin pimein. (Olen ko. lääkettä ennenkin syönyt, masennukseen.)

Olisi mukava löytää joku eronneiden keskustelufoorumi, mutta olen Googlesta nähnyt vain perheellisille tarkoitettuja...??? Meillähän ei lapsia ollut, joten sellaisille ei oikein ole asiaa. Vähän tiiviimpi keskustelu vertaisten kanssa, varsinkin jätettyjen, olisi ehkä ihan mukavaa kun tulee oloja että pitäisi purkaa tuntoja. Olen sinne tänne kirjoitellutkin ympäri nettiä, mutta mikään kanava ei oikein tunnu olevan se oikea tai paras paikka.

Minä kun olen vielä näin runsassanainenkin...

Lue lisää

Kyllä toi sun ex vaikuttaa todella lapselliselta ja keskenkasvuiselta. Monesti on nii että toisella kun alkaa tunteet laantua tai muuten kyllästyttää ei osata sanoa ääneen mistä kenkä oikeasti puristaa. Silloin jää ainoaksi keinoksi virittää syyt toisen niskoille.
Jos ei saanut tarpeeksi hellyyttä tai huomiota, kai sitä voi oma-aloitteellisesti mennä halaamaan, eikä jäädä odottamaan että toinen lukee ajatuksia.
Ja tuo sieppas kyllä että hän kehuskelee vielä uudella kumppanillaan, vääntää veistä haavassa. Todella typerää touhua. Ei sun tarvii olla hänen puolestaan onnellinen eikä yhtään mitään. Ainoa mitä tarviit on se että käyt tunteesi läpi, mieluiten tietysti jonkun ihmisen kanssa eikä yksinään. Sulla on oikeus tuntea koko kirjo ja ne pitääkin käydä läpi, surut, vihat, ikävät ym. Niistä selviää hengissä.
Mut älä kuuntele tämän exän elämästä enää yhtään mitää, jätä hänen elämänsä herran haltuun. Sun ei tarvitse olla millään tavalla kuuntelijana hänelle, missään asiassa.
Helppo sanoa, mutta sanon kokemuksesta, aika parantaa haavat, mutta suru pitää sairastaa. Hae lohtua ystävistä ja jos ei ole niin etsi vaikka ammattiapua.

Tyhjän päällä kirjoitti:

Vielä tuosta luonnetyypistä, että pitää mielistellä ja puukotella. Nämä ihmiset eivät kestä sitä että heitä itseään syytettäisiin yhtään mistään; omassa tapauksessani mies kyllä myöntää kun sanon häntä tunteettomaksi tms. - mutta jotenkin hän tuntuu melkeinpä ylpeilevän sillä. Hän on nyt juuttunut sellaiseen mielentilaan että hänen pitää ajatella ITSEÄÄN. Ehkäpä niinkin, mutta eihän se sitä tarkoita että pitää kieroilla ja puhua mitä sylki suuhun tuo, välittämättä yhtään siitä miltä toisesta tuntuu.

Eikä toista voi vaatia olemaan ystävä käyttäydyttyään paskamaisesti toista kohtaan!

Henkistä keskenkasvuisuuttahan se lienee kun ei oteta vastuuta teoistaan, sanoistaan eikä yhtään mistään ja yritetään vierittää syyt kaikesta toisen ylle. Kukaan meistä ei tietenkään ole viaton ja itsekin tiedän että olisin monessa asiassa voinut tehdä ja olla toisin, mutta ihmetyttää että olenko tosiaan niin paha ja inhottava että ansaitsin muka kaiken sen mitä mies alkoi latoa kuin kiveä kiven päälle sitten kun häneltä vihdoin viimein alkoi se pistetilasto valmistua missä hän oli todennut että kannattaakin olla sen toisen naisen kanssa, eikä minun.

Jättäjiltä voisi melkein siteerata sellaiset "kootut selitykset" tai "pahimmat vittuilut"... Silloin kun eivät osaa sitä jättämistä suorittaa edes jotenkuten sivistyneesti ja aikuisesti. No, jotkut tietysti tosiaan vaan häipyvät eivätkä sano mitään. Ei tämä mieskään olisi sanonut varmaan kymmentä prosenttiakaan siitä mitä olen hänestä irti saanut selitystä ja tarkennusta jos en olisi tarpeeksi tivannut. Melkein heti päätöksensä tehtyään oli jo sitä mieltä että asiasta ei saa jauhaa.

Jauhan niin kauan että alkaa olo helpottaa, huvitti se häntä tai ei. Vuosia en aio tätä prosessia tässä jaanata, joten parempi kun antaa palaa heti tuoreeltaan!

Lue lisää

Kuulosta varsin tutulta. Et ole yksin asiasi kanssa, vaikkakin jokainen tarina on omansa. Avovaimoni jätti minut varoittamatta 4 vuoden avoliiton jälkeen, ilman selityksiä. Ja siitähän syttyi täysimittainen sota. Ei liene yllättävää? Kuvioon kuuluu tietenkin se, että jättäjä ei halua sotia. Ei tietenkään, sillä hän haluaa päästä helpolla ja vilpittömästi toivoo jätetyn tulevan onnelliseksi, miksi? Koska se päästää hänet helpolla, hyvin yksinkertaista ja monissa osin tylyä ja pohjattoman narsistista. Jättäjä ei halua nähdä aiheuttamaansa tuskaa. Mutta mieti, eikö se kuuluu narsistiseen luonteeseen, että ajattelee ainoastaan itseään? Siksi jättäjä saattaa tuntea jätettyä kohtaan jopa vihaa, eikö ole hassua? Lapsi lyö hiekkalaatikolla toista lapiolla päähän ja kun toinen antaakin takaisin, ensimmäinen suuttuu siitä, että häntä sattuu.

Hän teki kaikkensa, jotta olisi saanut vieritettyä syyn minun niskoilleni, se näyttää kuuluvan kaavaan; tietenkin, jos jättäjällä on valmiiksi huono omatunto, hän tekee kaikkensa kiillottaakseen omaa kilpeään. Sodassa on aina kaksi osapuolta, ja viimekädessä siinä ei ole voittajia, ainoastaan uhreja. Minulle paranemisprosessi on ollut työläs ja pitkä, enkä usko, että toivun siitä koskaan täydellisesti, sillä omaan kuviooni liittyi niin paljon paskaa, ala-arvoisia temppuja ja valheita, että luottamus ihmisiin kärsi pahan iskun.

Vihaaminen on vain niin kovin raskasta, se ei koskaan syö objektia, ainoastaan subjektia. En liioittele, kun sanon, että harkitsin oikeasti vierailua pesäpallomailan kanssa, sillä olin niin täynnä katkeruutta, raivoa ja vihaa, mikä kumpusi siitä, että toinen osapuoli ei vain tuntunut ymmärtävän edes perusasioita, vaan jatkoi turhanpäiväisten latteuksien latelemista: "Olet minulle rakas. En haluaisi sotia. Haluan vain että sinä olet onnellinen. Haluaisin kuitenkin, että olisimme ystäviä", yms. Kuten itse totesit, selkään ampujan kanssa on hirveän huono lähteä ystävyyttä rakentamaan. Rakkaus on tekoja, EI sanoja. "Älä sano, että rakastat minua. Rakasta minua."

On kaksi eriasiaa tehdä virheitä ja tehdä vääryyttä. Itse myönsin avoimesti, että tein suhteessamme virheitä, mutta vääryyttä? En koskaan. Virheiden tekeminen kuuluu ihmisyyteen, mutta vääryyden tekeminen kertoo vain henkisestä kitukasvuisuudesta. Viisas oppii virheistään, todella viisas muiden virheistä, mutta itsekeskeinen arrogantti puupää ei kummastakaan.

Joten, älä vain sääli itseäsi, ja älä anna mitään myönnytyksiä, leuka ylpeästi ylös! Olet oiekastaan onnekas, koska olet tämän vittumaisen kokemuksen jälkeen vahvempi, viisaampi ja mikä tärkeintä, et tuhlaa elämääsi rotan kanssa, pääsit paskasta eroon.

Nyt on kesä, nauti siitä! Toivotan sinulle koko sydämestäni voimia ja kaikkea hyvää.

"Vain elämää, ei sen enempää" -Irwin Goodman

tiinuskainen....... kirjoitti:

Kyllä toi sun ex vaikuttaa todella lapselliselta ja keskenkasvuiselta. Monesti on nii että toisella kun alkaa tunteet laantua tai muuten kyllästyttää ei osata sanoa ääneen mistä kenkä oikeasti puristaa. Silloin jää ainoaksi keinoksi virittää syyt toisen niskoille.
Jos ei saanut tarpeeksi hellyyttä tai huomiota, kai sitä voi oma-aloitteellisesti mennä halaamaan, eikä jäädä odottamaan että toinen lukee ajatuksia.
Ja tuo sieppas kyllä että hän kehuskelee vielä uudella kumppanillaan, vääntää veistä haavassa. Todella typerää touhua. Ei sun tarvii olla hänen puolestaan onnellinen eikä yhtään mitään. Ainoa mitä tarviit on se että käyt tunteesi läpi, mieluiten tietysti jonkun ihmisen kanssa eikä yksinään. Sulla on oikeus tuntea koko kirjo ja ne pitääkin käydä läpi, surut, vihat, ikävät ym. Niistä selviää hengissä.
Mut älä kuuntele tämän exän elämästä enää yhtään mitää, jätä hänen elämänsä herran haltuun. Sun ei tarvitse olla millään tavalla kuuntelijana hänelle, missään asiassa.
Helppo sanoa, mutta sanon kokemuksesta, aika parantaa haavat, mutta suru pitää sairastaa. Hae lohtua ystävistä ja jos ei ole niin etsi vaikka ammattiapua.

Lue lisää

Taisin arvottaa sen miehen korkeammalle ja paremmaksi kuin mitä hän oikeasti on. Vuosien varrella hän sanoi että suhteemme alussa luokseni oli niin hyvä tulla kun minun luonani oli rauhallista - hänen aiempi elämänsä aiemman naisen kanssa oli ollut todella sotkuista ja repivää. Mutta siihen rauhaan hän sitten kai kyllästyikin, kun ei mitään sen erikoisempaa sitten enää tapahtunut vuosiin. Kun minulla ei ole sitä tuttavapiiriä niin ei ole sitäkään kautta mitään menoa ja meininkiä. Sen uuden naisen kanssa hän nyt sitten juoksee tuulispäänä ympäri Suomea ja sosiaalista kanssakäymistä on niin ettei perässä pysy. Jos hän joskus kyllästyy siihen uuteen naiseen, niin siinä on sitten varmaan syynä se ettei saa hetken rauhaa. Eli en yhtään ihmettelisi jos tämä mies menisi äärimmäisyydestä toiseen aina sen mukaan mikä nainen sattuu olemaan kierroksessa. Taustalla voi hyvinkin olla se ettei hän tiedä mitä elämältään haluaa, tai varsinkin se ettei hän halua itse panostaa mihinkään vaan edellyttää aina TOISEN ihmisen aktivoivan itsensä! Kun ei minusta ollut tarjoamaan sitä jatkuvaa aktiviteettia niin hyvästi sitten...

Kyllä se tällä hetkellä eniten kaivaa että hän mäkätti että "kun et sinä kumminkaan muutu". Millaiseksi ja minkä vuoksi hänen mielikseen minun olisi pitänyt muuttua kun ei hänkään tehnyt pienittäkään elettä suhteemme pelastaakseen (jos se nyt edes pelastettavissa oli).

Pyrin saamaan kaiken kakan pois mielestäni puhumalla ja kirjoittamalla. En halua tätä asiaa hautoa vuosikausia, vaan annan palaa vähän siellä sun täällä että paineet hellittävät mahd. nop. Kyllähän se tietysti aikansa ottaa ja varmasti olen pitkään katkera, mutta katkeroitua lopullisesti en halua. Jos ihminen jota rakastin ei ollutkaan niin erinomainen kuin kuvittelin, niin täytyy jatkossa vähän tarkistaa sitä millaisia mielikuvia minulle ihmisistä muodostuu. Olen aika naivi ja hyväuskoinen hölmö... Siihen tietysti vaikuttaa se että kun on niin vähän ihmisten kanssa tekemisissä.

Jota aion kyllä jatkossa yrittää muuttaa. Ehkä se muuttaa minua, mutta mitään muuttumisleikkejä tuota mennyttä miestä varten ei tule tapahtumaan. Jos muutun, muutun jotakuta toista varten. En häntä.

(Ja joo, ammattiapuunkin olen turvautunut, mutta sillä taholla ei tietenkään pystytä olemaan joka päivä läsnä kun minulle tulee tarvis puhua. Siksi on hyvä että on edes tämä netti.)

Uskon että pärjään ja lopulta elämäni tästä lähtee etenemään, mutta aikansa se tosiaan ottaa.

Kapach kirjoitti:

Kuulosta varsin tutulta. Et ole yksin asiasi kanssa, vaikkakin jokainen tarina on omansa. Avovaimoni jätti minut varoittamatta 4 vuoden avoliiton jälkeen, ilman selityksiä. Ja siitähän syttyi täysimittainen sota. Ei liene yllättävää? Kuvioon kuuluu tietenkin se, että jättäjä ei halua sotia. Ei tietenkään, sillä hän haluaa päästä helpolla ja vilpittömästi toivoo jätetyn tulevan onnelliseksi, miksi? Koska se päästää hänet helpolla, hyvin yksinkertaista ja monissa osin tylyä ja pohjattoman narsistista. Jättäjä ei halua nähdä aiheuttamaansa tuskaa. Mutta mieti, eikö se kuuluu narsistiseen luonteeseen, että ajattelee ainoastaan itseään? Siksi jättäjä saattaa tuntea jätettyä kohtaan jopa vihaa, eikö ole hassua? Lapsi lyö hiekkalaatikolla toista lapiolla päähän ja kun toinen antaakin takaisin, ensimmäinen suuttuu siitä, että häntä sattuu.

Hän teki kaikkensa, jotta olisi saanut vieritettyä syyn minun niskoilleni, se näyttää kuuluvan kaavaan; tietenkin, jos jättäjällä on valmiiksi huono omatunto, hän tekee kaikkensa kiillottaakseen omaa kilpeään. Sodassa on aina kaksi osapuolta, ja viimekädessä siinä ei ole voittajia, ainoastaan uhreja. Minulle paranemisprosessi on ollut työläs ja pitkä, enkä usko, että toivun siitä koskaan täydellisesti, sillä omaan kuviooni liittyi niin paljon paskaa, ala-arvoisia temppuja ja valheita, että luottamus ihmisiin kärsi pahan iskun.

Vihaaminen on vain niin kovin raskasta, se ei koskaan syö objektia, ainoastaan subjektia. En liioittele, kun sanon, että harkitsin oikeasti vierailua pesäpallomailan kanssa, sillä olin niin täynnä katkeruutta, raivoa ja vihaa, mikä kumpusi siitä, että toinen osapuoli ei vain tuntunut ymmärtävän edes perusasioita, vaan jatkoi turhanpäiväisten latteuksien latelemista: "Olet minulle rakas. En haluaisi sotia. Haluan vain että sinä olet onnellinen. Haluaisin kuitenkin, että olisimme ystäviä", yms. Kuten itse totesit, selkään ampujan kanssa on hirveän huono lähteä ystävyyttä rakentamaan. Rakkaus on tekoja, EI sanoja. "Älä sano, että rakastat minua. Rakasta minua."

On kaksi eriasiaa tehdä virheitä ja tehdä vääryyttä. Itse myönsin avoimesti, että tein suhteessamme virheitä, mutta vääryyttä? En koskaan. Virheiden tekeminen kuuluu ihmisyyteen, mutta vääryyden tekeminen kertoo vain henkisestä kitukasvuisuudesta. Viisas oppii virheistään, todella viisas muiden virheistä, mutta itsekeskeinen arrogantti puupää ei kummastakaan.

Joten, älä vain sääli itseäsi, ja älä anna mitään myönnytyksiä, leuka ylpeästi ylös! Olet oiekastaan onnekas, koska olet tämän vittumaisen kokemuksen jälkeen vahvempi, viisaampi ja mikä tärkeintä, et tuhlaa elämääsi rotan kanssa, pääsit paskasta eroon.

Nyt on kesä, nauti siitä! Toivotan sinulle koko sydämestäni voimia ja kaikkea hyvää.

"Vain elämää, ei sen enempää" -Irwin Goodman

Lue lisää

Omalla kohdallani eniten tulee mieleen kuinka uskollinen olin. Jos esim. keskustelin netissä ihmisten kanssa, en ikinä harjoittanut ns. privaamista eli chatissa en lähtenyt keskustelemaan kenenkään kanssa kahden kesken jos oletettavaa oli että kyseinen ihminen oli mies joka on naisenhaussa. Nyt sitten kaivaa että kuinkahan kauan eksä on ollut haku päällä ja mitä kaikkea hän on tehnyt löytääkseen uuden vaikka väkisin. Jotenkin keinotekoinen ja laskelmoitu juttu kun tämä uuden löytyminen tuntuu olevan. Että hänen on turha sanoa minulle mitään että "näin vaan kävi" tai "yritin varoa". Jälkimmäinen lause oli kyllä niin uskomatonta paskaa että idioottinako hän minua pitää...

Kun lueskelee tai kuulee muiden erojuttuja tajuaa ettei ole tosiaankaan maailman ensimmäinen jätetty ja samankaltaisia tunteita on itsekullakin. Se helpottaa oloa, vaikkei tietenkään muiden kärsimyksestä voi nauttia. Jollakin eroa käsittelevällä sivustolla sanottiin että jättäjä jättää parisuhteen, ei toista ihmistä. Ehkä sellaiset makeilevat "ollaan edelleen kavereita" voivat toki tuohonkin viitata, että ei jättävä välttämättä koe toista osapuolta täysin vastenmielisenä, hän ei vain halua olla enää parisuhteessa. Tätä ainakin tuo eksäni on yrittänyt korostaa. Mutta minulle tulee sellainen olo kun tapaamme asiointireissujen yhteydessä että hän olisi missä tahansa muualla ja kenen tahansa kanssa mieluummin kuin minun, kun hänellä on kokoajan niin kiire. Toisaalta hänellä on muutto menossa ja paljon tekemistä että voi johtua siitäkin.

Mutta minun tehtäväni ei toki ole arvuutella hänen tunnetilojaan ja mitä hän oikeasti ajattelee; tuntuu vain hirveältä ajatella että jos hänen kaikki lupauksensa kaveruudesta johtuvatkin vain siitä että haluaa että en kauheasti "kiukuttelisi" ja olisi vihainen... No, se jää nähtäväksi.

Tällä hetkellä en jaksa olla kaveria ja ilmoitin että tällä viikolla olisi parempi olla tapaamatta. Jatkosta en tiedä. Miten voi olla sellaisen kaveri joka on aiheuttanut syviä pettymyksiä ja vihaa?

Tietysti tulee nyt mieleen että miten saatoin olla hänen kumppaninsakaan ylipäätään ollenkaan kun suhteessa oli kaikenlaista ikävää. Se että ei ollut "tarpeeksi" ikävää oli syynä siihen ettei minun päähäni juolahtanut lopettaa koko juttua. Tai olen aina sillä tavalla tyhmä että jos vaan parikin kertaa jotakuta tapaan niin sitten alan vaan seurustella enkä mieti että olisiko jotain parempaakin jossakin muualla.

Mutta oli miten oli, nyt tosiaan on kumminkin kesä ja jos oli pakko tulla jätetyksi niin nyt oli sikäli hyvä aika että luonto kyllä eheyttää aina kun siihen vain pääsee! :)

(Vähän kiirus niin jää nämä mietinnöt nyt kesken, mutta toisaalta onko tätä välttämättä hyvä kokoajan miettiäkään...)

Tyhjän päällä kirjoitti:

Omalla kohdallani eniten tulee mieleen kuinka uskollinen olin. Jos esim. keskustelin netissä ihmisten kanssa, en ikinä harjoittanut ns. privaamista eli chatissa en lähtenyt keskustelemaan kenenkään kanssa kahden kesken jos oletettavaa oli että kyseinen ihminen oli mies joka on naisenhaussa. Nyt sitten kaivaa että kuinkahan kauan eksä on ollut haku päällä ja mitä kaikkea hän on tehnyt löytääkseen uuden vaikka väkisin. Jotenkin keinotekoinen ja laskelmoitu juttu kun tämä uuden löytyminen tuntuu olevan. Että hänen on turha sanoa minulle mitään että "näin vaan kävi" tai "yritin varoa". Jälkimmäinen lause oli kyllä niin uskomatonta paskaa että idioottinako hän minua pitää...

Kun lueskelee tai kuulee muiden erojuttuja tajuaa ettei ole tosiaankaan maailman ensimmäinen jätetty ja samankaltaisia tunteita on itsekullakin. Se helpottaa oloa, vaikkei tietenkään muiden kärsimyksestä voi nauttia. Jollakin eroa käsittelevällä sivustolla sanottiin että jättäjä jättää parisuhteen, ei toista ihmistä. Ehkä sellaiset makeilevat "ollaan edelleen kavereita" voivat toki tuohonkin viitata, että ei jättävä välttämättä koe toista osapuolta täysin vastenmielisenä, hän ei vain halua olla enää parisuhteessa. Tätä ainakin tuo eksäni on yrittänyt korostaa. Mutta minulle tulee sellainen olo kun tapaamme asiointireissujen yhteydessä että hän olisi missä tahansa muualla ja kenen tahansa kanssa mieluummin kuin minun, kun hänellä on kokoajan niin kiire. Toisaalta hänellä on muutto menossa ja paljon tekemistä että voi johtua siitäkin.

Mutta minun tehtäväni ei toki ole arvuutella hänen tunnetilojaan ja mitä hän oikeasti ajattelee; tuntuu vain hirveältä ajatella että jos hänen kaikki lupauksensa kaveruudesta johtuvatkin vain siitä että haluaa että en kauheasti "kiukuttelisi" ja olisi vihainen... No, se jää nähtäväksi.

Tällä hetkellä en jaksa olla kaveria ja ilmoitin että tällä viikolla olisi parempi olla tapaamatta. Jatkosta en tiedä. Miten voi olla sellaisen kaveri joka on aiheuttanut syviä pettymyksiä ja vihaa?

Tietysti tulee nyt mieleen että miten saatoin olla hänen kumppaninsakaan ylipäätään ollenkaan kun suhteessa oli kaikenlaista ikävää. Se että ei ollut "tarpeeksi" ikävää oli syynä siihen ettei minun päähäni juolahtanut lopettaa koko juttua. Tai olen aina sillä tavalla tyhmä että jos vaan parikin kertaa jotakuta tapaan niin sitten alan vaan seurustella enkä mieti että olisiko jotain parempaakin jossakin muualla.

Mutta oli miten oli, nyt tosiaan on kumminkin kesä ja jos oli pakko tulla jätetyksi niin nyt oli sikäli hyvä aika että luonto kyllä eheyttää aina kun siihen vain pääsee! :)

(Vähän kiirus niin jää nämä mietinnöt nyt kesken, mutta toisaalta onko tätä välttämättä hyvä kokoajan miettiäkään...)

Lue lisää

Tulee vain mieleen, kun näitä viestejä lukee, että etkö todella ollut valmis muokkautumaan sen mukaan, että olisitte olleet molemmat onnellisia yhdessä? Kuulostat siltä, että annoit itsesi "vain olla oma itsesi" ja oletit, että sen täytyy riittää. Noh, nyt näet ettei se riittänyt. Mies ei toimi fiksusti, mutta jollain lailla ymmärrän häntäkin.

Suhteessa täytyy olla vähän valmis muuttumaan, jotta onnellisuus säilyisi tai mikä parasta, paranisi. Jos miehelle ei riitä, että ollaan vain kotona ilman ystäviä ja omia harrastuksia jne. niin miksi elämänne oli sellaista??? Totta kai hän (jokainen terve ihminen!) haluaa muutakin kuin koti-iltoja vaikka ne rauhoittavia ja ihania olisivatkin olleet kanssasi.

Tyhjän päällä kirjoitti:

Omalla kohdallani eniten tulee mieleen kuinka uskollinen olin. Jos esim. keskustelin netissä ihmisten kanssa, en ikinä harjoittanut ns. privaamista eli chatissa en lähtenyt keskustelemaan kenenkään kanssa kahden kesken jos oletettavaa oli että kyseinen ihminen oli mies joka on naisenhaussa. Nyt sitten kaivaa että kuinkahan kauan eksä on ollut haku päällä ja mitä kaikkea hän on tehnyt löytääkseen uuden vaikka väkisin. Jotenkin keinotekoinen ja laskelmoitu juttu kun tämä uuden löytyminen tuntuu olevan. Että hänen on turha sanoa minulle mitään että "näin vaan kävi" tai "yritin varoa". Jälkimmäinen lause oli kyllä niin uskomatonta paskaa että idioottinako hän minua pitää...

Kun lueskelee tai kuulee muiden erojuttuja tajuaa ettei ole tosiaankaan maailman ensimmäinen jätetty ja samankaltaisia tunteita on itsekullakin. Se helpottaa oloa, vaikkei tietenkään muiden kärsimyksestä voi nauttia. Jollakin eroa käsittelevällä sivustolla sanottiin että jättäjä jättää parisuhteen, ei toista ihmistä. Ehkä sellaiset makeilevat "ollaan edelleen kavereita" voivat toki tuohonkin viitata, että ei jättävä välttämättä koe toista osapuolta täysin vastenmielisenä, hän ei vain halua olla enää parisuhteessa. Tätä ainakin tuo eksäni on yrittänyt korostaa. Mutta minulle tulee sellainen olo kun tapaamme asiointireissujen yhteydessä että hän olisi missä tahansa muualla ja kenen tahansa kanssa mieluummin kuin minun, kun hänellä on kokoajan niin kiire. Toisaalta hänellä on muutto menossa ja paljon tekemistä että voi johtua siitäkin.

Mutta minun tehtäväni ei toki ole arvuutella hänen tunnetilojaan ja mitä hän oikeasti ajattelee; tuntuu vain hirveältä ajatella että jos hänen kaikki lupauksensa kaveruudesta johtuvatkin vain siitä että haluaa että en kauheasti "kiukuttelisi" ja olisi vihainen... No, se jää nähtäväksi.

Tällä hetkellä en jaksa olla kaveria ja ilmoitin että tällä viikolla olisi parempi olla tapaamatta. Jatkosta en tiedä. Miten voi olla sellaisen kaveri joka on aiheuttanut syviä pettymyksiä ja vihaa?

Tietysti tulee nyt mieleen että miten saatoin olla hänen kumppaninsakaan ylipäätään ollenkaan kun suhteessa oli kaikenlaista ikävää. Se että ei ollut "tarpeeksi" ikävää oli syynä siihen ettei minun päähäni juolahtanut lopettaa koko juttua. Tai olen aina sillä tavalla tyhmä että jos vaan parikin kertaa jotakuta tapaan niin sitten alan vaan seurustella enkä mieti että olisiko jotain parempaakin jossakin muualla.

Mutta oli miten oli, nyt tosiaan on kumminkin kesä ja jos oli pakko tulla jätetyksi niin nyt oli sikäli hyvä aika että luonto kyllä eheyttää aina kun siihen vain pääsee! :)

(Vähän kiirus niin jää nämä mietinnöt nyt kesken, mutta toisaalta onko tätä välttämättä hyvä kokoajan miettiäkään...)

Lue lisää

Kukaan ei pääse elämässä helpolla, kaikki joutuvat likapyykkiä pesemään. "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää", on vanha ja paikkansa pitävä viisaus.

Uskollisuus kuuluu siihen kategoriaan, mikä on (tai pitäisi olla) niin itsestäänselvyys, ettei siitä tarvitse erikseen neuvotella. Se joka toiselta vannottaa uskollisuutta, on yleensä itse ensimmäinen, joka pettää. Sen läksyn minä opin.

***Jollakin eroa käsittelevällä sivustolla sanottiin että jättäjä jättää parisuhteen, ei toista ihmistä***

Tuo on hankala yhtälö. Jos parisuhteessa on väkivaltaa, fyysistä tai henkistä, päihdeongelmia yms. on hyvin ymmärrettävää, että voimat loppuvat ja toinen haluaa lähteä. Mutta, jos jättäminen on vain huuman perässä juoksemista, saa juosta lopun elämäänsä. "Jos ruoho on vihreämpää aidan takana, kannattaisiko keskittyä kastelemaan omaansa?". Viisas ja kypsä ihminen ilahtuu tavallisesta, kypsymätön uudesta ja koreasta.

"Rakkaus on sokea, avioliitto avaa silmät". Isovanhempani olivat 67 vuotta naimisissa. Siinä ajassa ehtii tutustua toiseen jo suhteellisen hyvin. Kysyin heiltä kerran, onko heille koskaan tullut mieleen erota. He vastasivat hymyillen lähes yhteen ääneen: "Erota? Ei koskaan, mutta TAPPAA, helvetin monta kertaa!".

"Huonoja päätöksiä ei ole, on vain valintoja, joiden kanssa tulee elää"

***Mutta minun tehtäväni ei toki ole arvuutella hänen tunnetilojaan ja mitä hän oikeasti ajattelee; tuntuu vain hirveältä ajatella että jos hänen kaikki lupauksensa kaveruudesta johtuvatkin vain siitä että haluaa että en kauheasti "kiukuttelisi" ja olisi vihainen... No, se jää nähtäväksi***

Kuten sanoin, jättäjä haluaa päästä helpolla. On sinusta itsestäsi kiinni, kuinka helpolla haluat hänet päästää, ja ennen kaikkea itsesi. Kun lopetat hänen peräänsä haikailun ja ko. ihminen muuttuu sinulle merkityksettömäksi, olet kuivilla. Asiaa voisi verrata juoppoon ja absolutistiin; kummankin yhteinen nimittäjä on kieroutunut suhde alkoholiin. Sen, minkä itseltäsi kiellät, sidot itsesi siihen vain tiukemmin kiinni. Alkoholisti on vasta sitten "parantunut", kun hän ei laske päiviä, vaan vasta sitten, kun alkoholi on hänelle täysin merkityksetöntä.

***(Vähän kiirus niin jää nämä mietinnöt nyt kesken, mutta toisaalta onko tätä välttämättä hyvä kokoajan miettiäkään...****

Se ei ole valinta. Mietit asiaa juuri niin kauan, kun siihen on tarvetta.

jummarran vähän kirjoitti:

Tulee vain mieleen, kun näitä viestejä lukee, että etkö todella ollut valmis muokkautumaan sen mukaan, että olisitte olleet molemmat onnellisia yhdessä? Kuulostat siltä, että annoit itsesi "vain olla oma itsesi" ja oletit, että sen täytyy riittää. Noh, nyt näet ettei se riittänyt. Mies ei toimi fiksusti, mutta jollain lailla ymmärrän häntäkin.

Suhteessa täytyy olla vähän valmis muuttumaan, jotta onnellisuus säilyisi tai mikä parasta, paranisi. Jos miehelle ei riitä, että ollaan vain kotona ilman ystäviä ja omia harrastuksia jne. niin miksi elämänne oli sellaista??? Totta kai hän (jokainen terve ihminen!) haluaa muutakin kuin koti-iltoja vaikka ne rauhoittavia ja ihania olisivatkin olleet kanssasi.

Lue lisää

Olen toki tietoinen siitä että olisin voinut olla toisellakin tavalla, läheisempi ja lämpimämpi miestä kohtaan, mutta jos toinen ei ikinä sano mitään ääneen että toivoisi parisuhteelta/minulta parempaa, niin en ole niin nerokas yksilö että minulle juolahtaa mieleen ominpäin että muutosta tarvitaan.

En ole niitä naisia jotka märehtivät kokoajan sitä että mikä suhteen tila on, ja olen aina kuvitellut että sitä miestä ärsyttäisi jos ryhtyisin sellaiseksi. Minun tapani olla toisen ihmisen kanssa on sellainen että annan toiselle todella paljon tilaa, osittain syynä on se että pelkään aina tulevani torjutuksi jos kovin "tyrkytän" itseäni eli olen oikein seurallinen. Viime vuosina minusta tuntui ettei mies enää kuunnellut mitään mitä sanon, eli tuntuu vähän siltä että jos olisin oikein työntynyt häntä liki ja yrittänyt (vaikkei pyydetty eikä sanottu mitään ääneen) olla läheisempi, niin hän olisi vain ärtynyt. Tämän olen päätellyt siitä että kun hän pari vuotta sitten jämähti sotapelien äärelle tietokoneelle, niin sen koommin ei läheisyyttä ja läsnäoloani oikein edes tunnuttu kaivattavan. Jos minulla olisi ollut jotain asiaa kesken pelin, niin hän suuttui siitä että häiritsin. Loppujen lopuksi oli asia mikä hyvänsä tai hetki mikä hyvänsä niin se läsnäoloni tuntui aina kovin häiritsevän, ja mitään en mistään asiasta oikein olisi kehdannut ja uskaltanut pyytää kun aina tuli mieleen että se on kumminkin kauhean rasittavaa miehelle. Syyllisyydentunteita kyllä riitti itselläni kun varsinkin kesäisin halusin nauttia kauniista kesäpäivistä luonnon helmassa ja miehellä oli aina kiire milloin minnekin, kauppaan, kotiin kyttäämään tv:tä jne. Sellainen rauhallinen oleilu josta hän oli alunperin kanssani nauttinut ei enää tuntunut riittävän.

En koskaan kieltänyt mitään kavereita tapaamasta, ja kyllä hän omiaan muutaman kerran vuoden tapasikin. Lisääkin olisi niitä minun puolestani voinut hankkia. Tuntuu omituiselta jos suuri syy eroomme on se ettei minulla ollut kavereita, elämässäni olen niin paljon pettynyt ihmisiin että umpioiduin parisuhteeseeni enkä enää tavoitellut minkäänlaisia kontakteja ihmisiin sen jälkeen kun kumppani tuli löydettyä. Tiedän että tein väärin, mutta minkä sille sitten enää voi... Paitsi että nyt yritän jatkossa löytää edes jonkinlaista sosiaalista kanssakäymistä koska totaalinen yksinolo ei enää pahemmin lämmitä.

Olisin kyllä vuosien varrella lähtenyt miehen kanssa esim. diskoon tanssimaan, konsertteihin yms. mutta hän ei halunnut. Nyt hän suunnittelee suureen ääneen kuinka hän menee kuuntelemaan yhtä bändiä sen uuden naisen pojan kanssa. Sanoin heti että minun kanssani et sitten koskaan minnekään sellaisiin lähtenyt, hän totesi että se on miesten juttu. Miespuolisten kavereidensa kanssa hän tässä vuosien varrella kyllä kävikin joissain tapahtumissa, sanoi aina että en minä sinne mukaan haluaisi, enkä ollut änkemässäkään kun yleensä oli kyse bändistä josta en itse välittänyt.

Ihmettelin kyllä joskus että mikäköhän siinä on ettei mies edes esittele niitä lapsuudestaan periytyneitä kavereitaan minulle. Kerran taisin kysyäkin että häpeääkö hän minua vai mikä on. Olen häntä pari vuotta vanhempi, mutta ei se kyllä pahemmin ulkonäöstä näy. Ja jos tapasimme jotain ihmisiä yhdessä, niin kyllä ne tapaamiset ihan luontevasti hoituivat, eli en käyttäytynyt omituisesti tai puhunut lööperiä niin että minua olisi pitänyt hävetä.

Minusta tuntuu että mies katsoi suhteemme alussa että edustan hänelle rauhaa ja lepoa, ja sitten kun sitä ei olekaan enää niin tarvis, jouda mennä.

Vaikea tietysti enää tässä vaiheessa sanoa että miten olisi käynyt jos mies olisi ihan oikeasti halunnut parantaa suhdettamme eli olisi katsonut minut sen arvoiseksi että vielä yrittää kanssani. Jos hän vain olisi sanonut edes JOTAIN, mutta ei sitten niin mitään, paitsi jotain ilkeyksiä tässä puolen vuoden sisään ja sitten alkaa se erosirkus. Kyllähän ihan kumpi tahansa osapuoli voi vapaasti aina avautua jos haluaa jotain muuttuvan. Turha se on sitten jälkikäteen enää syyllistää että "kun et sinä kumminkaan muuttuisi", kuten mies minulle totesi heti kun oli sanonut että hän on tapaillut toista naista. Kiva kun hän niin varmasti tietää minusta kaiken.

Minäkin luulin tietäväni, kun en ikinä edes ajatellut että hän etsisi muita naisia.

Kapach kirjoitti:

Kukaan ei pääse elämässä helpolla, kaikki joutuvat likapyykkiä pesemään. "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää", on vanha ja paikkansa pitävä viisaus.

Uskollisuus kuuluu siihen kategoriaan, mikä on (tai pitäisi olla) niin itsestäänselvyys, ettei siitä tarvitse erikseen neuvotella. Se joka toiselta vannottaa uskollisuutta, on yleensä itse ensimmäinen, joka pettää. Sen läksyn minä opin.

***Jollakin eroa käsittelevällä sivustolla sanottiin että jättäjä jättää parisuhteen, ei toista ihmistä***

Tuo on hankala yhtälö. Jos parisuhteessa on väkivaltaa, fyysistä tai henkistä, päihdeongelmia yms. on hyvin ymmärrettävää, että voimat loppuvat ja toinen haluaa lähteä. Mutta, jos jättäminen on vain huuman perässä juoksemista, saa juosta lopun elämäänsä. "Jos ruoho on vihreämpää aidan takana, kannattaisiko keskittyä kastelemaan omaansa?". Viisas ja kypsä ihminen ilahtuu tavallisesta, kypsymätön uudesta ja koreasta.

"Rakkaus on sokea, avioliitto avaa silmät". Isovanhempani olivat 67 vuotta naimisissa. Siinä ajassa ehtii tutustua toiseen jo suhteellisen hyvin. Kysyin heiltä kerran, onko heille koskaan tullut mieleen erota. He vastasivat hymyillen lähes yhteen ääneen: "Erota? Ei koskaan, mutta TAPPAA, helvetin monta kertaa!".

"Huonoja päätöksiä ei ole, on vain valintoja, joiden kanssa tulee elää"

***Mutta minun tehtäväni ei toki ole arvuutella hänen tunnetilojaan ja mitä hän oikeasti ajattelee; tuntuu vain hirveältä ajatella että jos hänen kaikki lupauksensa kaveruudesta johtuvatkin vain siitä että haluaa että en kauheasti "kiukuttelisi" ja olisi vihainen... No, se jää nähtäväksi***

Kuten sanoin, jättäjä haluaa päästä helpolla. On sinusta itsestäsi kiinni, kuinka helpolla haluat hänet päästää, ja ennen kaikkea itsesi. Kun lopetat hänen peräänsä haikailun ja ko. ihminen muuttuu sinulle merkityksettömäksi, olet kuivilla. Asiaa voisi verrata juoppoon ja absolutistiin; kummankin yhteinen nimittäjä on kieroutunut suhde alkoholiin. Sen, minkä itseltäsi kiellät, sidot itsesi siihen vain tiukemmin kiinni. Alkoholisti on vasta sitten "parantunut", kun hän ei laske päiviä, vaan vasta sitten, kun alkoholi on hänelle täysin merkityksetöntä.

***(Vähän kiirus niin jää nämä mietinnöt nyt kesken, mutta toisaalta onko tätä välttämättä hyvä kokoajan miettiäkään...****

Se ei ole valinta. Mietit asiaa juuri niin kauan, kun siihen on tarvetta.

Lue lisää

Siinäpä se jippo piileekin että koko suhteemme ajan koin että rakastaminen on parempi juttu kuin rakastuminen. En koskaan rakastunut tähän mieheen, en ainakaan sillä tavalla kun olin ihastunut vuotta paria aiemmin yhteen toiseen mieheen joka ei sitten halunnut seurustella kanssani. Alusta asti eksäni kanssa oli sellainen olo kuin olisi aina ollut yhdessä, kuin olisi vanha pari. Nautin arjesta ja olin tyytyväinen siihen mitä oli, mutta tässä tyytyväisyydessäni en huomannut eriparisuutta miehen kanssa. Joko hän osasi oikein taitavasti esittää tyytyväistä tai sitten olin aivan harhoissani pitkään - tai sitten hän tosiaan OLI tyytyväinen mutta sitten jossain vaiheessa alkoi kokea että kaipaa jotain muuta kuin sitä rauhallisuutta ja oleilua mitä kanssani on tarjolla.

Kuten tuolla toisaalla sanoin niin olisin kyllä lähtenyt esim. diskoon tanssimaan tai johonkin konserttiin hänen kanssaan, mutta hän ei halunnut. Minulle oli kai hänen puoleltaan istutettu sellainen rauhallisuuden ja mukavuuden rooli, tylsän ihmisen rooli, ja mikään muu ei tullut kyseeseen. Ja sitten kun tällaista ei enää tarvita, niin sitten vaihdetaan ihmistä. (Mukavaksi hän minua sanoi, ja kun huomautin että ilmeisesti mukavat sitten jätetään, niin siihen hän ei osannut sanoa mitään.)

Uuden naisen kanssa tuntuu olevan yhtä hei hulinaa.

Mutta oli mitä oli, eipä ole minun ongelmani. Varmastikin on asioita joissa minun pitää ihmisenä kasvaa, mutta ei enää tuota miestä varten. Kaikki se mistä hän minua syyllisti eli lämmön ja läheisyyden puute on kyllä sellaista mistä minäkin voisin syyttää häntä, eli ilmeisesti olimme kumpikin sössineet suhteemme yhdessä pilalle ja hänellä nyt sitten oli tämä suhteen hoitotapa sellainen että vaihdetaan toiseen. Kun ei hän kestä kai yksinkään olla (minun on vain kestettävä...?) ja sama juttu oli meidänkin suhteen alussa eli hän asui vielä eksänsä kanssa kun aloimme seurustella, valehteli minulle että asuu serkkunsa kanssa.

Fiksumpi nainen olisi mokoman jättänyt jo niille sijoilleen kun selviää että on puhuttua palturia. No, tässä voi tietysti miettiä päänsä puhki kaikkia paskoja juttuja koko suhteen varrelta. Toivottavasti jatkossa olen viisaampi. Etten ota enää mitä tahansa äijää vain sen takia että osan aikaa on kivaa. Jos on kumminkin kaikenlaisia juttuja, pieniäkin, kuten tuon miehen kanssa että huomaa ettei saa oikein arvostusta kohdalleen, niin sitten ei kannata jatkaa. On monia juttuja joista olisin voinut huomata ettei hän rakasta minua niin paljoa kuin oikeassa suhteessa olisi syytä, kuten esim. se että hän vuosien varrella lässytti siitä että voi tulla joku sielunkumppani ja sitten meille tulee ero. Miltähän hänestä olisi tuntunut jos minä olisin ladellut että voi tulla joku häntä komeampi adonis ja sitten meille tulee ero. Voihan sitä elämässä kaikenlaista, mutta jos haluaa sitoutua toiseen ihmiseen, niin ei tuollaista paskaa ääneen hölötä!

Vuosien varrella sai kuulla niin posketonta läppää kyllä että todellakin ihmettelen mikä minua on riivannut että edes tyydyin siihen suhteeseen. Liiallinen tyytyväisyys kai = typeryys. Että jos mies ei juo tai vetele turpaan niin se on "hyvä" suhde sitten joo...

En tiedä miten paljon aion hänen kanssaan olla tekemisissä, mutta on kyllä aika vapauttavaa tavallaan ettei tarvitse enää selitellä itselleenkään parhain päin kaikkia hänen sanomisiaan ja tekemisiään. Voin ihan vapaasti vaikka vihata häntä, jos siltä tuntuu. Mutta en jaksa tehdä vihaamisesta pääharrastustani, sen vuoksi yritän löytää muita ihmisiä useammalta eri taholta (en pelkästään uutta kumppania). Kaiken kaikkiaan toivon että jossain vaiheessa päällimmäiseksi fiilikseksi tulee "oppia ikä kaikki". :P

Tyhjän päällä kirjoitti:

Olen toki tietoinen siitä että olisin voinut olla toisellakin tavalla, läheisempi ja lämpimämpi miestä kohtaan, mutta jos toinen ei ikinä sano mitään ääneen että toivoisi parisuhteelta/minulta parempaa, niin en ole niin nerokas yksilö että minulle juolahtaa mieleen ominpäin että muutosta tarvitaan.

En ole niitä naisia jotka märehtivät kokoajan sitä että mikä suhteen tila on, ja olen aina kuvitellut että sitä miestä ärsyttäisi jos ryhtyisin sellaiseksi. Minun tapani olla toisen ihmisen kanssa on sellainen että annan toiselle todella paljon tilaa, osittain syynä on se että pelkään aina tulevani torjutuksi jos kovin "tyrkytän" itseäni eli olen oikein seurallinen. Viime vuosina minusta tuntui ettei mies enää kuunnellut mitään mitä sanon, eli tuntuu vähän siltä että jos olisin oikein työntynyt häntä liki ja yrittänyt (vaikkei pyydetty eikä sanottu mitään ääneen) olla läheisempi, niin hän olisi vain ärtynyt. Tämän olen päätellyt siitä että kun hän pari vuotta sitten jämähti sotapelien äärelle tietokoneelle, niin sen koommin ei läheisyyttä ja läsnäoloani oikein edes tunnuttu kaivattavan. Jos minulla olisi ollut jotain asiaa kesken pelin, niin hän suuttui siitä että häiritsin. Loppujen lopuksi oli asia mikä hyvänsä tai hetki mikä hyvänsä niin se läsnäoloni tuntui aina kovin häiritsevän, ja mitään en mistään asiasta oikein olisi kehdannut ja uskaltanut pyytää kun aina tuli mieleen että se on kumminkin kauhean rasittavaa miehelle. Syyllisyydentunteita kyllä riitti itselläni kun varsinkin kesäisin halusin nauttia kauniista kesäpäivistä luonnon helmassa ja miehellä oli aina kiire milloin minnekin, kauppaan, kotiin kyttäämään tv:tä jne. Sellainen rauhallinen oleilu josta hän oli alunperin kanssani nauttinut ei enää tuntunut riittävän.

En koskaan kieltänyt mitään kavereita tapaamasta, ja kyllä hän omiaan muutaman kerran vuoden tapasikin. Lisääkin olisi niitä minun puolestani voinut hankkia. Tuntuu omituiselta jos suuri syy eroomme on se ettei minulla ollut kavereita, elämässäni olen niin paljon pettynyt ihmisiin että umpioiduin parisuhteeseeni enkä enää tavoitellut minkäänlaisia kontakteja ihmisiin sen jälkeen kun kumppani tuli löydettyä. Tiedän että tein väärin, mutta minkä sille sitten enää voi... Paitsi että nyt yritän jatkossa löytää edes jonkinlaista sosiaalista kanssakäymistä koska totaalinen yksinolo ei enää pahemmin lämmitä.

Olisin kyllä vuosien varrella lähtenyt miehen kanssa esim. diskoon tanssimaan, konsertteihin yms. mutta hän ei halunnut. Nyt hän suunnittelee suureen ääneen kuinka hän menee kuuntelemaan yhtä bändiä sen uuden naisen pojan kanssa. Sanoin heti että minun kanssani et sitten koskaan minnekään sellaisiin lähtenyt, hän totesi että se on miesten juttu. Miespuolisten kavereidensa kanssa hän tässä vuosien varrella kyllä kävikin joissain tapahtumissa, sanoi aina että en minä sinne mukaan haluaisi, enkä ollut änkemässäkään kun yleensä oli kyse bändistä josta en itse välittänyt.

Ihmettelin kyllä joskus että mikäköhän siinä on ettei mies edes esittele niitä lapsuudestaan periytyneitä kavereitaan minulle. Kerran taisin kysyäkin että häpeääkö hän minua vai mikä on. Olen häntä pari vuotta vanhempi, mutta ei se kyllä pahemmin ulkonäöstä näy. Ja jos tapasimme jotain ihmisiä yhdessä, niin kyllä ne tapaamiset ihan luontevasti hoituivat, eli en käyttäytynyt omituisesti tai puhunut lööperiä niin että minua olisi pitänyt hävetä.

Minusta tuntuu että mies katsoi suhteemme alussa että edustan hänelle rauhaa ja lepoa, ja sitten kun sitä ei olekaan enää niin tarvis, jouda mennä.

Vaikea tietysti enää tässä vaiheessa sanoa että miten olisi käynyt jos mies olisi ihan oikeasti halunnut parantaa suhdettamme eli olisi katsonut minut sen arvoiseksi että vielä yrittää kanssani. Jos hän vain olisi sanonut edes JOTAIN, mutta ei sitten niin mitään, paitsi jotain ilkeyksiä tässä puolen vuoden sisään ja sitten alkaa se erosirkus. Kyllähän ihan kumpi tahansa osapuoli voi vapaasti aina avautua jos haluaa jotain muuttuvan. Turha se on sitten jälkikäteen enää syyllistää että "kun et sinä kumminkaan muuttuisi", kuten mies minulle totesi heti kun oli sanonut että hän on tapaillut toista naista. Kiva kun hän niin varmasti tietää minusta kaiken.

Minäkin luulin tietäväni, kun en ikinä edes ajatellut että hän etsisi muita naisia.

Lue lisää

Siis olisit -ehkä- ollut valmis muuttumaan, jos mies olisi siitä puhunut, vai?? Nyt kun on niin, että mies oli varmaan samaa sorttia sun kanssa siinä, että antoi tilaa ja luvan olla mitä on. Tuohon taas ei kuulu se, että alkaa vaatia toiselta muutosta vaan muutoksen tulisi lähteä itsestä. Sinä olit tyytyväinen sellaisena kuin olit, joten miehen ainoaksi vaihtoehdoksi, jos haluaa muunlaista, oli vaihtaa toisenlaiseen, eikös?

Sulla on ollut ties millaisia ennakkokäsityksiä siitä, millaisen luulet miehen haluavan sun olla. Tilaa antava, ei vaativa..jne joista itsekin myönnät, että niiden tausta on pettymyksissä ja sen sellaisissa ei siinä, että olisit sellainen oikeasti. Oikeasti olisit varmasti tarrautuvampi, seuraa tarvitsevampi jne, mutta et anna itsesi olla sellainen.

Miehesi sanoo täysin oikean syyn sulle eroonne eli "Et sä kuitenkaan muutu". Olitte yhdessä, mitä, 13 vuotta? Eiköhän sulla olisi siinä ollut aikaa selvittää vanhat pettymykset ja päästä eteenpäin, jos olisit halunnut sitä. Mies on oikeassa.

Ole omasta puolestasi onnellinen, että mies vihdoin jätti sinut, koska nyt sulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa hoitaa itseäsi ja etsiä uusia ihmisiä, kun tuttu ja turvallinen kotiolo on purettu? Miehenkin puolesta voit olla onnellinen, että hänen elämässään vihdoin tapahtuu jotakin tuon passivoivan elämän jälkeen.

Olisi aivan liikaa mieheltä mun mielestä vaadittu, että olisi jaksanut alkaa repiä sua irti pettymyksistäsi ja turvallisuuden häkistäsi ja vielä alkaa elää itsekin sellaista elämää, jota alkoi kaivata. Vai voitko kuvitella, että kenenkään voimat voisivat sellaiseen riittää, kun toinen osapuoli ei näe tilanteessa mitään ongelmaa? Mä uskon, että sä olisit voinut olla hänelle se "sielunkumppani", jota kaipasi (ei ihmisten syville kaipuille sovi kääntää selkää), mutta valitsit olla vain omistautunut lukoillesi.

Sori nyt tyly teksti, mutta kun tässä nyt vaan on kyse niin paljon enemmästä kuin ähyybyyy, tulin jätetyksi -tilanteesta. Tsemiä ja opi jotain! Ja oppi ei sitten ole, että "kaikki miehet on sikoja" tms.

jummarran vähän kirjoitti:

Siis olisit -ehkä- ollut valmis muuttumaan, jos mies olisi siitä puhunut, vai?? Nyt kun on niin, että mies oli varmaan samaa sorttia sun kanssa siinä, että antoi tilaa ja luvan olla mitä on. Tuohon taas ei kuulu se, että alkaa vaatia toiselta muutosta vaan muutoksen tulisi lähteä itsestä. Sinä olit tyytyväinen sellaisena kuin olit, joten miehen ainoaksi vaihtoehdoksi, jos haluaa muunlaista, oli vaihtaa toisenlaiseen, eikös?

Sulla on ollut ties millaisia ennakkokäsityksiä siitä, millaisen luulet miehen haluavan sun olla. Tilaa antava, ei vaativa..jne joista itsekin myönnät, että niiden tausta on pettymyksissä ja sen sellaisissa ei siinä, että olisit sellainen oikeasti. Oikeasti olisit varmasti tarrautuvampi, seuraa tarvitsevampi jne, mutta et anna itsesi olla sellainen.

Miehesi sanoo täysin oikean syyn sulle eroonne eli "Et sä kuitenkaan muutu". Olitte yhdessä, mitä, 13 vuotta? Eiköhän sulla olisi siinä ollut aikaa selvittää vanhat pettymykset ja päästä eteenpäin, jos olisit halunnut sitä. Mies on oikeassa.

Ole omasta puolestasi onnellinen, että mies vihdoin jätti sinut, koska nyt sulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa hoitaa itseäsi ja etsiä uusia ihmisiä, kun tuttu ja turvallinen kotiolo on purettu? Miehenkin puolesta voit olla onnellinen, että hänen elämässään vihdoin tapahtuu jotakin tuon passivoivan elämän jälkeen.

Olisi aivan liikaa mieheltä mun mielestä vaadittu, että olisi jaksanut alkaa repiä sua irti pettymyksistäsi ja turvallisuuden häkistäsi ja vielä alkaa elää itsekin sellaista elämää, jota alkoi kaivata. Vai voitko kuvitella, että kenenkään voimat voisivat sellaiseen riittää, kun toinen osapuoli ei näe tilanteessa mitään ongelmaa? Mä uskon, että sä olisit voinut olla hänelle se "sielunkumppani", jota kaipasi (ei ihmisten syville kaipuille sovi kääntää selkää), mutta valitsit olla vain omistautunut lukoillesi.

Sori nyt tyly teksti, mutta kun tässä nyt vaan on kyse niin paljon enemmästä kuin ähyybyyy, tulin jätetyksi -tilanteesta. Tsemiä ja opi jotain! Ja oppi ei sitten ole, että "kaikki miehet on sikoja" tms.

Lue lisää

Tietenkään en aio vain itkeä tätä tilannetta, joten halveksuvaa ähyybyää ei kannata tähän laittaa. (Jännä juttu sinänsä että parisuhteeni alkuaikoina jos tuli riitaa ja aloin itkeä, mies osoitti kohtaani halveksuntaa, eli ilmeisestikin tunteiden ilmaiseminen ON vaan kertakaikkisen iljettävää joidenkin ihmisten mielestä.) Puranpahan vaan oloani vaikkapa tänne kun ei ole muitakaan tahoja - kun ei sitä eronneiden keskustelufoorumia ole alkanut löytymään niin mistään, paitsi lapsiperheille ja miehille.

Minä en usko että olisin koskaan voinut olla miehelle sielunkumppani. Hän ei pienintäkään viitettä ikinä antanut sinnepäin että olisin, päinvastoin lässytti siitä sielunkumppanin mahdollisuudesta aina ikäänkuin sillä tavalla että kunhan hän tarpeeksi sitä pohjustaa että tulee minut aikanaan jättämään, niin se ei muka tunnu sitten niin pahalta. Kyllä hän aina kehui joitakin osia kehostani, mutta kokonaisuutena en usko häntä koskaan miellyttäneeni, joskin nyt on hiipinyt hivenen ilkeä ajatus mieleen että osittain häntä pännii se että se hänen nyt löytynyt sielunkumppaninsa ei ole edes senkään vertaa katseenkestävä kuin itse olen. Tai niin hän ainakin vakuutteli ettei ole ainakaan kauniimpaan vaihtanut. Eikä kuvan perusteella ole. Häntä tuntuu ottavan päähän ettei hän voi saada kaikkea.

Miten sitä sitten jaksaisi panostaa sellaiseen suhteeseen jossa alusta alkaen leijuu ilmassa jonkun toisen ihmisen odotus? Olen nyt ajatellut asioita ja miettinyt että aika paljon myös asiaan minun puoleltani saattoi vaikuttaa se etten kyennyt antamaan hänelle anteeksi sitä että hän suhteen alkuaikoina uhkasi kahteen kertaan tappaa minut ja heitteli tavaroitakin aina välillä minua kohti ja huusi ja raivosi pienimmästäkin syystä. Itse hän epäilee että hänellä on aivoissa vikaa sen vuoksi että syntyi keskosena. SSRI-lääkitys on saanut häntä rauhoittumaan, ja SEN vuoksi olinkin viimeisiin vuosiin niin tyytyväinen itse koska koin että kerrankin on rauha maassa.

Tuo mies tuskin pääsee enää ikinä niistä lääkkeistä eroon koska olisihan se kamala paikka jos hänen uudelle naiselleen selviäisi että välillä mies on suorastaan raivohullu.

Että tässä mielessä tulee helposti vähän kyyninen fiilis jos minulle teroitetaan että minun pitää muuttua. Jos olisin kovasti lähtenyt muuttumaan niin siinä olisi saattanut käydä sillä tavalla että minä olisin jättänyt sen miehen.

Nythän voi tietysti muuttua niin paljon kuin sielu sietää, mutta ei häntä varten enää. Luojan kiitos, ehkä. Mutta miten voin olla rakastavampi ja lämpimämpi YKSINÄNI?

Kapach kirjoitti:

Kukaan ei pääse elämässä helpolla, kaikki joutuvat likapyykkiä pesemään. "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää", on vanha ja paikkansa pitävä viisaus.

Uskollisuus kuuluu siihen kategoriaan, mikä on (tai pitäisi olla) niin itsestäänselvyys, ettei siitä tarvitse erikseen neuvotella. Se joka toiselta vannottaa uskollisuutta, on yleensä itse ensimmäinen, joka pettää. Sen läksyn minä opin.

***Jollakin eroa käsittelevällä sivustolla sanottiin että jättäjä jättää parisuhteen, ei toista ihmistä***

Tuo on hankala yhtälö. Jos parisuhteessa on väkivaltaa, fyysistä tai henkistä, päihdeongelmia yms. on hyvin ymmärrettävää, että voimat loppuvat ja toinen haluaa lähteä. Mutta, jos jättäminen on vain huuman perässä juoksemista, saa juosta lopun elämäänsä. "Jos ruoho on vihreämpää aidan takana, kannattaisiko keskittyä kastelemaan omaansa?". Viisas ja kypsä ihminen ilahtuu tavallisesta, kypsymätön uudesta ja koreasta.

"Rakkaus on sokea, avioliitto avaa silmät". Isovanhempani olivat 67 vuotta naimisissa. Siinä ajassa ehtii tutustua toiseen jo suhteellisen hyvin. Kysyin heiltä kerran, onko heille koskaan tullut mieleen erota. He vastasivat hymyillen lähes yhteen ääneen: "Erota? Ei koskaan, mutta TAPPAA, helvetin monta kertaa!".

"Huonoja päätöksiä ei ole, on vain valintoja, joiden kanssa tulee elää"

***Mutta minun tehtäväni ei toki ole arvuutella hänen tunnetilojaan ja mitä hän oikeasti ajattelee; tuntuu vain hirveältä ajatella että jos hänen kaikki lupauksensa kaveruudesta johtuvatkin vain siitä että haluaa että en kauheasti "kiukuttelisi" ja olisi vihainen... No, se jää nähtäväksi***

Kuten sanoin, jättäjä haluaa päästä helpolla. On sinusta itsestäsi kiinni, kuinka helpolla haluat hänet päästää, ja ennen kaikkea itsesi. Kun lopetat hänen peräänsä haikailun ja ko. ihminen muuttuu sinulle merkityksettömäksi, olet kuivilla. Asiaa voisi verrata juoppoon ja absolutistiin; kummankin yhteinen nimittäjä on kieroutunut suhde alkoholiin. Sen, minkä itseltäsi kiellät, sidot itsesi siihen vain tiukemmin kiinni. Alkoholisti on vasta sitten "parantunut", kun hän ei laske päiviä, vaan vasta sitten, kun alkoholi on hänelle täysin merkityksetöntä.

***(Vähän kiirus niin jää nämä mietinnöt nyt kesken, mutta toisaalta onko tätä välttämättä hyvä kokoajan miettiäkään...****

Se ei ole valinta. Mietit asiaa juuri niin kauan, kun siihen on tarvetta.

Lue lisää

Mulla on varmaan vähän löyhä moraali, mutta en tiedä, mitä hienoa siinä on, että vuosikaudet haluaisi ajoittain tappaa toisen. Munkin isovanhemmat ovat olleet naimisissa lähes 60 vuotta, mikä on tietysti hienoa, mutta ei siinä mistään rakkaudesta ole aina ollut kyse. Isoäiti puhuu isoisästä "elämänkumppani"-sanalla enkä esim. mitään hellyyttä ole koskaan nähnyt heidän toisilleen osoittavan. Kenen mielestä se sitten on kaunista, en tiedä. Yhdessä on oltu varmaan lähinnä taloudellisista syistä ja kun ei ole ollut vaihtoehtoja. Me modernin ajan ihmiset koitetaan ylläpitää vanhan ajan arvoja täysin poikkeavassa ajassa, jossa muutkin vaihtoehdot voi olla eri lailla hyviä.

Tyhjän päällä kirjoitti:

Tietenkään en aio vain itkeä tätä tilannetta, joten halveksuvaa ähyybyää ei kannata tähän laittaa. (Jännä juttu sinänsä että parisuhteeni alkuaikoina jos tuli riitaa ja aloin itkeä, mies osoitti kohtaani halveksuntaa, eli ilmeisestikin tunteiden ilmaiseminen ON vaan kertakaikkisen iljettävää joidenkin ihmisten mielestä.) Puranpahan vaan oloani vaikkapa tänne kun ei ole muitakaan tahoja - kun ei sitä eronneiden keskustelufoorumia ole alkanut löytymään niin mistään, paitsi lapsiperheille ja miehille.

Minä en usko että olisin koskaan voinut olla miehelle sielunkumppani. Hän ei pienintäkään viitettä ikinä antanut sinnepäin että olisin, päinvastoin lässytti siitä sielunkumppanin mahdollisuudesta aina ikäänkuin sillä tavalla että kunhan hän tarpeeksi sitä pohjustaa että tulee minut aikanaan jättämään, niin se ei muka tunnu sitten niin pahalta. Kyllä hän aina kehui joitakin osia kehostani, mutta kokonaisuutena en usko häntä koskaan miellyttäneeni, joskin nyt on hiipinyt hivenen ilkeä ajatus mieleen että osittain häntä pännii se että se hänen nyt löytynyt sielunkumppaninsa ei ole edes senkään vertaa katseenkestävä kuin itse olen. Tai niin hän ainakin vakuutteli ettei ole ainakaan kauniimpaan vaihtanut. Eikä kuvan perusteella ole. Häntä tuntuu ottavan päähän ettei hän voi saada kaikkea.

Miten sitä sitten jaksaisi panostaa sellaiseen suhteeseen jossa alusta alkaen leijuu ilmassa jonkun toisen ihmisen odotus? Olen nyt ajatellut asioita ja miettinyt että aika paljon myös asiaan minun puoleltani saattoi vaikuttaa se etten kyennyt antamaan hänelle anteeksi sitä että hän suhteen alkuaikoina uhkasi kahteen kertaan tappaa minut ja heitteli tavaroitakin aina välillä minua kohti ja huusi ja raivosi pienimmästäkin syystä. Itse hän epäilee että hänellä on aivoissa vikaa sen vuoksi että syntyi keskosena. SSRI-lääkitys on saanut häntä rauhoittumaan, ja SEN vuoksi olinkin viimeisiin vuosiin niin tyytyväinen itse koska koin että kerrankin on rauha maassa.

Tuo mies tuskin pääsee enää ikinä niistä lääkkeistä eroon koska olisihan se kamala paikka jos hänen uudelle naiselleen selviäisi että välillä mies on suorastaan raivohullu.

Että tässä mielessä tulee helposti vähän kyyninen fiilis jos minulle teroitetaan että minun pitää muuttua. Jos olisin kovasti lähtenyt muuttumaan niin siinä olisi saattanut käydä sillä tavalla että minä olisin jättänyt sen miehen.

Nythän voi tietysti muuttua niin paljon kuin sielu sietää, mutta ei häntä varten enää. Luojan kiitos, ehkä. Mutta miten voin olla rakastavampi ja lämpimämpi YKSINÄNI?

Lue lisää

Noh, ihan hyvä, että sanoin ähyybyy, koska sanoitpa lopulta jotain uutta. Ei loukkaus loukkaa, jos puolustauduit kuten teit. Enkä mä pahoittele, jos siitä oli jopa hyötyä.

Nyt alkaakin näkyä itse asiassa ihan uusi tarina. Sä olet ollut sairaan ihmisen kanssa, joka ei edes rakastunut suhun vaan käytti sua aluksi yhtenä hoitomuotonaan (rauhallisuus). Tietenkään et voinut alkaa itse kehittää itseäsi, jos olitkin omaishoitaja ja kehittäminen olisi vienyt sut "ohi" miehestä ja toisen "paremman" syliin.

Noh, nyt kävi näin. Edelleen olen sitä mieltä, että olet onnekas nyt, kun voit alkaa elää itse. Ja miehen todellinen luonto paljastunee kuitenkin uudellekin naiselle, mutta se on sitten heidän sielunkumppanuutensa kiirastuli. Löydä sinä omasi.

miss missyli kirjoitti:

Mulla on varmaan vähän löyhä moraali, mutta en tiedä, mitä hienoa siinä on, että vuosikaudet haluaisi ajoittain tappaa toisen. Munkin isovanhemmat ovat olleet naimisissa lähes 60 vuotta, mikä on tietysti hienoa, mutta ei siinä mistään rakkaudesta ole aina ollut kyse. Isoäiti puhuu isoisästä "elämänkumppani"-sanalla enkä esim. mitään hellyyttä ole koskaan nähnyt heidän toisilleen osoittavan. Kenen mielestä se sitten on kaunista, en tiedä. Yhdessä on oltu varmaan lähinnä taloudellisista syistä ja kun ei ole ollut vaihtoehtoja. Me modernin ajan ihmiset koitetaan ylläpitää vanhan ajan arvoja täysin poikkeavassa ajassa, jossa muutkin vaihtoehdot voi olla eri lailla hyviä.

Lue lisää

Miten vain, mutta mikään tässä mailmassa ei ole niin vaikea kuin miehen ja naisen välinen suhde. Olemme täysin erilaisia. Helppoa parisuhdetta ei ole. Se vaatii TAHTOA.

jummarran vähän kirjoitti:

Noh, ihan hyvä, että sanoin ähyybyy, koska sanoitpa lopulta jotain uutta. Ei loukkaus loukkaa, jos puolustauduit kuten teit. Enkä mä pahoittele, jos siitä oli jopa hyötyä.

Nyt alkaakin näkyä itse asiassa ihan uusi tarina. Sä olet ollut sairaan ihmisen kanssa, joka ei edes rakastunut suhun vaan käytti sua aluksi yhtenä hoitomuotonaan (rauhallisuus). Tietenkään et voinut alkaa itse kehittää itseäsi, jos olitkin omaishoitaja ja kehittäminen olisi vienyt sut "ohi" miehestä ja toisen "paremman" syliin.

Noh, nyt kävi näin. Edelleen olen sitä mieltä, että olet onnekas nyt, kun voit alkaa elää itse. Ja miehen todellinen luonto paljastunee kuitenkin uudellekin naiselle, mutta se on sitten heidän sielunkumppanuutensa kiirastuli. Löydä sinä omasi.

Lue lisää

Etsinnässä on. Selvästikään emme olisi miehen kanssa varmaankaan pystyneet enää kehittymään enempää keskenämme. Kyllähän hän petrasi kovasti vuosien varrella, mutta mitä hyvänsä olisin itse tehnyt ja ajatellut oman itseni suhteen, niin aina olisi kumminkin nakertanut se helvetti mitä oli suhteen alussa. Luulinkin itseasiassa että olin siitä jo jonnekin tarinoinut, mutta kun tässä on tullut avauduttua niin monessa paikassa että paine hellittäisi, niin eihän sitä enää muista mitä kaikkea minnekin on jo laittanut ja mitä ei.

Ei kai sellaiseen ihmiseen ikinä opi enää täysin luottamaan joka on täysin impulssiivinen ja saattaa tehdä ja sanoa suurinpiirtein mitä vain. Ehkä jossain vaiheessa sitten kuitenkin ajattelin etten ole niin hyvä ihminen että ansaitsisin parempaa, mutta kun sain tämän vapauteni vähän noin niinkuin puoliväkisin, niin katsotaan nyt sitten jatkossa toisenlainen tyyppi, jos niitä enää hyviä vapaana on. ;)

Kapach kirjoitti:

Kuulosta varsin tutulta. Et ole yksin asiasi kanssa, vaikkakin jokainen tarina on omansa. Avovaimoni jätti minut varoittamatta 4 vuoden avoliiton jälkeen, ilman selityksiä. Ja siitähän syttyi täysimittainen sota. Ei liene yllättävää? Kuvioon kuuluu tietenkin se, että jättäjä ei halua sotia. Ei tietenkään, sillä hän haluaa päästä helpolla ja vilpittömästi toivoo jätetyn tulevan onnelliseksi, miksi? Koska se päästää hänet helpolla, hyvin yksinkertaista ja monissa osin tylyä ja pohjattoman narsistista. Jättäjä ei halua nähdä aiheuttamaansa tuskaa. Mutta mieti, eikö se kuuluu narsistiseen luonteeseen, että ajattelee ainoastaan itseään? Siksi jättäjä saattaa tuntea jätettyä kohtaan jopa vihaa, eikö ole hassua? Lapsi lyö hiekkalaatikolla toista lapiolla päähän ja kun toinen antaakin takaisin, ensimmäinen suuttuu siitä, että häntä sattuu.

Hän teki kaikkensa, jotta olisi saanut vieritettyä syyn minun niskoilleni, se näyttää kuuluvan kaavaan; tietenkin, jos jättäjällä on valmiiksi huono omatunto, hän tekee kaikkensa kiillottaakseen omaa kilpeään. Sodassa on aina kaksi osapuolta, ja viimekädessä siinä ei ole voittajia, ainoastaan uhreja. Minulle paranemisprosessi on ollut työläs ja pitkä, enkä usko, että toivun siitä koskaan täydellisesti, sillä omaan kuviooni liittyi niin paljon paskaa, ala-arvoisia temppuja ja valheita, että luottamus ihmisiin kärsi pahan iskun.

Vihaaminen on vain niin kovin raskasta, se ei koskaan syö objektia, ainoastaan subjektia. En liioittele, kun sanon, että harkitsin oikeasti vierailua pesäpallomailan kanssa, sillä olin niin täynnä katkeruutta, raivoa ja vihaa, mikä kumpusi siitä, että toinen osapuoli ei vain tuntunut ymmärtävän edes perusasioita, vaan jatkoi turhanpäiväisten latteuksien latelemista: "Olet minulle rakas. En haluaisi sotia. Haluan vain että sinä olet onnellinen. Haluaisin kuitenkin, että olisimme ystäviä", yms. Kuten itse totesit, selkään ampujan kanssa on hirveän huono lähteä ystävyyttä rakentamaan. Rakkaus on tekoja, EI sanoja. "Älä sano, että rakastat minua. Rakasta minua."

On kaksi eriasiaa tehdä virheitä ja tehdä vääryyttä. Itse myönsin avoimesti, että tein suhteessamme virheitä, mutta vääryyttä? En koskaan. Virheiden tekeminen kuuluu ihmisyyteen, mutta vääryyden tekeminen kertoo vain henkisestä kitukasvuisuudesta. Viisas oppii virheistään, todella viisas muiden virheistä, mutta itsekeskeinen arrogantti puupää ei kummastakaan.

Joten, älä vain sääli itseäsi, ja älä anna mitään myönnytyksiä, leuka ylpeästi ylös! Olet oiekastaan onnekas, koska olet tämän vittumaisen kokemuksen jälkeen vahvempi, viisaampi ja mikä tärkeintä, et tuhlaa elämääsi rotan kanssa, pääsit paskasta eroon.

Nyt on kesä, nauti siitä! Toivotan sinulle koko sydämestäni voimia ja kaikkea hyvää.

"Vain elämää, ei sen enempää" -Irwin Goodman

Lue lisää

Yhen asian voisin sanoa sinulle minkä olen oppinut ja se on että jos toinen ei ala sotimaan tai huutamaan niin hän ei enää välitä edes sen verran että alkaisi semmoseen, koska silloihan kun rakastaa ja välittää ja sattuu niin sitä antaa tulee ja sitten tulee viha jne...mutta jos hän on saavuttanut sen välipidättömyyden, valitettavasti sulle niin sille ei voi mitään. Jätetylle se on raastavaa mutta et voi sille mitään. Tunteet vaan kuolee ja joku päivä myös sinä sen huomaat ja sitten hän voi olla se joka tulee itkee sun oven taakse ja sitten sinä et vuorostas välitä enää..

mimmiliinixxx kirjoitti:

Yhen asian voisin sanoa sinulle minkä olen oppinut ja se on että jos toinen ei ala sotimaan tai huutamaan niin hän ei enää välitä edes sen verran että alkaisi semmoseen, koska silloihan kun rakastaa ja välittää ja sattuu niin sitä antaa tulee ja sitten tulee viha jne...mutta jos hän on saavuttanut sen välipidättömyyden, valitettavasti sulle niin sille ei voi mitään. Jätetylle se on raastavaa mutta et voi sille mitään. Tunteet vaan kuolee ja joku päivä myös sinä sen huomaat ja sitten hän voi olla se joka tulee itkee sun oven taakse ja sitten sinä et vuorostas välitä enää..

Lue lisää

Miksiköhän niin monet - ainakin nettikirjoitusten perusteella - ajautuvat näihin "tyytymissuhteisiin"? Jotenkin ankeaa, pakkohan sen on vaikuttaa kaikkeen, kuten suhteen kehittymiseenkin tai sen kehittämishaluun. Jos etsis vain sitä ainoaa oikeaa eikä sillä välillä "kokeilisi" muita, eikä rupeisi mihinkään kuvioihin (sukupuolielämä mukaan lukien) ennen avioliittoa? Ihan toinen tuntu, uskon ma. Se on sama kuin lapsella, jolle vanhemmat ei aseta rajoja. Ahistaa ja tuntuu tyhjältä.

Oikeaan suuntaan kirjoitti:

Miksiköhän niin monet - ainakin nettikirjoitusten perusteella - ajautuvat näihin "tyytymissuhteisiin"? Jotenkin ankeaa, pakkohan sen on vaikuttaa kaikkeen, kuten suhteen kehittymiseenkin tai sen kehittämishaluun. Jos etsis vain sitä ainoaa oikeaa eikä sillä välillä "kokeilisi" muita, eikä rupeisi mihinkään kuvioihin (sukupuolielämä mukaan lukien) ennen avioliittoa? Ihan toinen tuntu, uskon ma. Se on sama kuin lapsella, jolle vanhemmat ei aseta rajoja. Ahistaa ja tuntuu tyhjältä.

Lue lisää

Millä ihmeen tavalla AVIOliitto pelastaa siltä ettei päädy tyytymissuhteeseen?

Tiedän tapauksen jossa pari oli seurustellut 6 v. Mentiin naimisiin. Vuoden päästä mies petti ja tuli ero.

Avioliitto ei pelasta yhtään miltään mitenkään. Ihmiset ovat petollisia, jokainen meistä.

sä jouduitkin jo jossain vaiheessa hullujen huoneelle...auts!!
Hei nyt nokka pystyyn älä anna sen miehen tuhota sua.

kamala äijä kirjoitti:

sä jouduitkin jo jossain vaiheessa hullujen huoneelle...auts!!
Hei nyt nokka pystyyn älä anna sen miehen tuhota sua.

Itse menin vapaaehtoisesti, kun alkoi niin ahdistaa. Oli liikaa viettää viikko yksinään kun oli tottunut kokoajan toisen ihmisen kanssa asumaan. Viikonloppu oli sitten jo silkkaa murhaa. Siinä tietysti mietti sitä että miten se mies on sen uuden kanssa ja kyllä heillä riittää kivaa ja seuraa toisistaan.

Vajaa viikko osastolla auttoi kun oli ihmisiä ympärillä, eikä yksinäisyys painanut kuin kivikuorma! Enkä sitä sinne menoani häpeä, on siellä ollut "parempiakin" ihmisiä kuin minä.

Mutta tokihan ongelma on omani siinä mielessä että olen päästänyt elämäni siihen pisteeseen ettei ole ollut ketään muita ihmisiä. Oli niin ikäviä kokemuksia koulussa, töissä ja naapurustossa (pari äijää vainosi) että menin elämässä jotenkin niin lukkoon etten halunnut enää olla ihmisten kanssa tekemisissä jos suinkin pystyi välttämään. JOS olisin ollut, niin olisi ehkä saanut vähän suhteellisuudentajua ja ymmärtänyt ettei se parisuhde oikein ole rakentava tai tue, välttämättä kumpaakaan meistä. Mies sen sitten huomasi ensimmäiseksi ettei se vaan toimi. Hän on aina ollut energisempi ja aktiivisempi.

Alkaa tässä jo sillä tavalla helpottaa ettei tule välttämättä kokoajan kaikki huono vaan mieleen. Asiassa on ehkä auttanut että olen saanut jonkinlaisia nettituttavia, tai mitä lie sähköpostikavereita. Aikanaan aion kyllä petrata elämässä ja hankkia livekontaktejakin, kavereita ja mitä nyt sattuu löytymään. Vaikka muista siipirikoistakin, sellaisista ihmisistä joilla on ollut yhtä rankkoja kokemuksia kuin minulla ja tottakai rankempiakin, ei minua esim. ole sentään raiskattu vaikka läheltä piti tilanne oli kyllä parikymppisenä.

Toki eheitäkin ihmisiä on hyvä tuntea. Eksää aiemmalla eksälläni oli pahoja mielenterveysongelmia ja eihän sellainen suhde oikein sujunut. Jos ihan liian paljon laittaa itsensä likoon jonkun elämässä murjotun ihmisen kanssa, niin valuu samaan jamaan. Pitkälti oma elämäni on luistanut samaan alamäkeen kuin aiemman eksäni, mutta en sentään aio tappaa itseäni kuten hän teki...

T. päällä kirjoitti:

Itse menin vapaaehtoisesti, kun alkoi niin ahdistaa. Oli liikaa viettää viikko yksinään kun oli tottunut kokoajan toisen ihmisen kanssa asumaan. Viikonloppu oli sitten jo silkkaa murhaa. Siinä tietysti mietti sitä että miten se mies on sen uuden kanssa ja kyllä heillä riittää kivaa ja seuraa toisistaan.

Vajaa viikko osastolla auttoi kun oli ihmisiä ympärillä, eikä yksinäisyys painanut kuin kivikuorma! Enkä sitä sinne menoani häpeä, on siellä ollut "parempiakin" ihmisiä kuin minä.

Mutta tokihan ongelma on omani siinä mielessä että olen päästänyt elämäni siihen pisteeseen ettei ole ollut ketään muita ihmisiä. Oli niin ikäviä kokemuksia koulussa, töissä ja naapurustossa (pari äijää vainosi) että menin elämässä jotenkin niin lukkoon etten halunnut enää olla ihmisten kanssa tekemisissä jos suinkin pystyi välttämään. JOS olisin ollut, niin olisi ehkä saanut vähän suhteellisuudentajua ja ymmärtänyt ettei se parisuhde oikein ole rakentava tai tue, välttämättä kumpaakaan meistä. Mies sen sitten huomasi ensimmäiseksi ettei se vaan toimi. Hän on aina ollut energisempi ja aktiivisempi.

Alkaa tässä jo sillä tavalla helpottaa ettei tule välttämättä kokoajan kaikki huono vaan mieleen. Asiassa on ehkä auttanut että olen saanut jonkinlaisia nettituttavia, tai mitä lie sähköpostikavereita. Aikanaan aion kyllä petrata elämässä ja hankkia livekontaktejakin, kavereita ja mitä nyt sattuu löytymään. Vaikka muista siipirikoistakin, sellaisista ihmisistä joilla on ollut yhtä rankkoja kokemuksia kuin minulla ja tottakai rankempiakin, ei minua esim. ole sentään raiskattu vaikka läheltä piti tilanne oli kyllä parikymppisenä.

Toki eheitäkin ihmisiä on hyvä tuntea. Eksää aiemmalla eksälläni oli pahoja mielenterveysongelmia ja eihän sellainen suhde oikein sujunut. Jos ihan liian paljon laittaa itsensä likoon jonkun elämässä murjotun ihmisen kanssa, niin valuu samaan jamaan. Pitkälti oma elämäni on luistanut samaan alamäkeen kuin aiemman eksäni, mutta en sentään aio tappaa itseäni kuten hän teki...

Lue lisää

no mä annan sulle nyt ihan taviksena palautetta:
1. Olet itse hakeutunut hoitoon, etkä esim. alkanut juomaan tai vetää nappeja tms..Osaat siis tehdä sinäkin tarvittaessa ratkaisuja ja pitää huolta itsestäsi. Se on hyvä.
2. Ei ole mikään kumma jos on henkistäkin uhkailua ulkopuolisten taholta että voi huonosti. Tiedän kokemuksesta joten ymmärrän sinua. Ei se tuntemattomankaan uhkailu kivalta tunnu ja aiheuttaa herkemissä ihmisissä suuria määriä ahdistusta ja pelkoa. Sitä ei kannata vähätellä.
3. Kukaan meistä ei ole niin täydellinen että näkee kuinka huonoon jamaan on elämänsä päästänyt ennenkuin seinä tulee vastaan. Ei se ole sinun syysi ja kaikkea ei aina heti tai liian nopeasti pysty kohtaamaan, miehesi pystyi aiemmin (jos nyt niinkään hellästi hänestä voidaan edes puhua...). Tuntuu että sinä edelleen ajattelet että jollakin tapaa eksäsi oli parempi kuin sinä. Se ei ole totta. Pitkään jatkunut henkinen riisto on ehkä vain ajanut sinut pienentämään reiviiriäsi ja pitämään yllä kulisseja koska juuri tämä sama: olet rakastanut häntä ja halunnut pitää hänet ja eliminoida kaikki mahdolliset esteentulevat ongelmat. Näin monesti käy ja etenkin meille naisille. Ja etenkin silloin kun menee huonoiten, me käännymme sisäänpäin suhteemme kanssa ja suljemme ulos ystävät ja ihmiset jotka voivat auttaa näkemään asiamme kauempaa ja kohtaamaan pahimmatkin pelkomme. En tiedä uskotko tähän mutta minä jollain tavalla uskon. Kaiken muun tahtoo sulkea pois, on vain hän ja minä...
4. Vaikuttaa että sinulla on suunnitelma: aiot hankkia ystäviä. Se on erittäin hyvä merkki. :) Toisiin kärsineisiin on helppo samaistua ja meitä heitä miten sen nyt katsoo on paljon..
5. Olet oikeassa että pahat luonnehäiriöt tai käsittelemättömät asiat ym. vetävät helposti muutkin mukaansa. Senkin syytä voisit pohtia eli miksi näin käy.. Tarkastele ihmisiä, älä usko kaikkea heti..katsele miten aitoja he ovat ja kuinka mitä ja miten he puhuvat menneisyydestään, ovatko sinut sen kanssa tai ainakin yrittävätkö? Toiseen luonnehäiriöiseen et varmasti halua enää kohdata! Ehkä tunnistatkin heidät jo paremmin. Muista: me olemme aluksi kenties yhtä varautuneita kuin sinäkin ja tarvitsemme aikaa kuten sinäkin..:) Kun saa yhden ystävän tuntuu jo vahvemmalta ja kohta niitä on jo montakin :)

Ja lupaa itsellesi yksi asia: Sinä olet kaikista tärkein!!

tsemppiä_sinulle kirjoitti:

no mä annan sulle nyt ihan taviksena palautetta:
1. Olet itse hakeutunut hoitoon, etkä esim. alkanut juomaan tai vetää nappeja tms..Osaat siis tehdä sinäkin tarvittaessa ratkaisuja ja pitää huolta itsestäsi. Se on hyvä.
2. Ei ole mikään kumma jos on henkistäkin uhkailua ulkopuolisten taholta että voi huonosti. Tiedän kokemuksesta joten ymmärrän sinua. Ei se tuntemattomankaan uhkailu kivalta tunnu ja aiheuttaa herkemissä ihmisissä suuria määriä ahdistusta ja pelkoa. Sitä ei kannata vähätellä.
3. Kukaan meistä ei ole niin täydellinen että näkee kuinka huonoon jamaan on elämänsä päästänyt ennenkuin seinä tulee vastaan. Ei se ole sinun syysi ja kaikkea ei aina heti tai liian nopeasti pysty kohtaamaan, miehesi pystyi aiemmin (jos nyt niinkään hellästi hänestä voidaan edes puhua...). Tuntuu että sinä edelleen ajattelet että jollakin tapaa eksäsi oli parempi kuin sinä. Se ei ole totta. Pitkään jatkunut henkinen riisto on ehkä vain ajanut sinut pienentämään reiviiriäsi ja pitämään yllä kulisseja koska juuri tämä sama: olet rakastanut häntä ja halunnut pitää hänet ja eliminoida kaikki mahdolliset esteentulevat ongelmat. Näin monesti käy ja etenkin meille naisille. Ja etenkin silloin kun menee huonoiten, me käännymme sisäänpäin suhteemme kanssa ja suljemme ulos ystävät ja ihmiset jotka voivat auttaa näkemään asiamme kauempaa ja kohtaamaan pahimmatkin pelkomme. En tiedä uskotko tähän mutta minä jollain tavalla uskon. Kaiken muun tahtoo sulkea pois, on vain hän ja minä...
4. Vaikuttaa että sinulla on suunnitelma: aiot hankkia ystäviä. Se on erittäin hyvä merkki. :) Toisiin kärsineisiin on helppo samaistua ja meitä heitä miten sen nyt katsoo on paljon..
5. Olet oikeassa että pahat luonnehäiriöt tai käsittelemättömät asiat ym. vetävät helposti muutkin mukaansa. Senkin syytä voisit pohtia eli miksi näin käy.. Tarkastele ihmisiä, älä usko kaikkea heti..katsele miten aitoja he ovat ja kuinka mitä ja miten he puhuvat menneisyydestään, ovatko sinut sen kanssa tai ainakin yrittävätkö? Toiseen luonnehäiriöiseen et varmasti halua enää kohdata! Ehkä tunnistatkin heidät jo paremmin. Muista: me olemme aluksi kenties yhtä varautuneita kuin sinäkin ja tarvitsemme aikaa kuten sinäkin..:) Kun saa yhden ystävän tuntuu jo vahvemmalta ja kohta niitä on jo montakin :)

Ja lupaa itsellesi yksi asia: Sinä olet kaikista tärkein!!

Lue lisää

Okei, sovitaan että olen tärkein... xD

Minulla on jotenkin taipumus jämähtää kaikenlaisiin asioihin ja ihmisiinkin. Melkein kaikilla kerroilla kun tapasin nuorempana miehen, olin heti valmis seurustelemaan, ajattelematta yhtään onko koko suhteessa järkeä siinä mielessä. Kaverinakin olisi voinut olla. Tottahan toki kaikenlaisilla keskustelupalstoilla jäkätetään että kun ei naisille kelpaa mikään eikä kukaan, mutta onhan tervettä itsesuojeluvaistoa oltava. En osaa sanoa pidinkö miestä itseäni parempana vai miten päin se meni; en oikeastaan ajatellut sitä niin että jompikumpi olisi parempi vaan ilmeisesti ajattelin että olemme molemmat niin tärähtäneitä että sovimme hyvin yhteen. Ehkä kun mies kuitenkin vuosien varrella sai riehumisensa kuriin - varsinkin kun alkoi syödä SSRI-lääkkeitä - hän sitten koki että tuon tuostakin masentunut ja ahdistunut nainen ei ole se mitä hän kaipaa. Mutta sitä tietysti miettii että onko miehen "muutos" niin oikea ja todellinen jos se on lääkkeistä kiinni. Jos hänellä ON pysyvästi aivoissa vikaa, voisi lääkkeiden syömisen lopettaminen johtaa siihen että "taas mennään". Eli rähjätään. Minä en sitä halua olla näkemässä, joten tämänkään vuoksi en häntä enää kumppanikseni haikaile tosissani, vaikka jotain hyviä menneitä asioita fiilistelisinkin.

Muutaman kerran hän eron jälkeen tapahtuneilla tapaamisilla on vähän rähjännyt jostakin, ei minulle, vaan ihmisille jotka ovat liittyneet joihinkin tilanteisiin. Tuollaisissa tapauksissa minulle tulee kylmä ja tyhjä olo ja sitten tuntemus että Luojan kiitos tämä mies ja hänen ongelmansa eivät enää ole minun ongelmiani! Minun ei tarvitse enää sympata niin paljoa kuin kumppania pitäisi. Ja kun erovaihe oli vielä meneillään ja mäkätin jostakin ja hän alkoi huutaa että pitääkö jauhaa yms. niin sanoin vain että sinun huutamisesi ei merkitse minulle enää mitään. Huutakoon vaikka päänsä irti.

On ihmisiä jotka katsovat olevansa "temperamenttisia" ja heille on ihan normaalia että elämä on yhtä riekkumista. Itse tulen perheestä jossa oli ns. kylmä sota vanhempien välillä, inho ja halveksunta, mutta meillä ei ikinä huudettu eikä riehuttu. Sen vuoksi en tiennyt miten sellaiseen pitäisi suhtautua. Ja heijastan hyvin helposti ihmisten tunnetiloja takaisinpäin, joten voi kyllä sanoa että suhteessa minäkin huusi ja riehuin - ehkä siinä syitä miksi mies alkoi nähdä kuinka ällöttävää se on ja sekin rauhoitti häntä (ehkä tai sitten ei). Tuollainen repivä elämä jossa välillä sitten suhteen alkuvuosina itkettiin yhdessä oli kyllä aivan älytöntä touhua. Ymmärrän tavallaan jos ihmiset riitelevät rahasta, siivoamisesta, seksin määrästä jne. mutta jos riidellään ihan mistä tahansa koska toinen voi raivostua mistä tahansa, niin järjetöntähän se on.

Eron tuoksinassa mies kyllä esitti jopa että voisin lyödä häntä jos siltä tuntuu, koska hän koki itsensä niin pahaksi itse. Ja sitten menee hetki ettei "asiasta saa jauhaa", vaikka epäkohtien esiintuominen ja niiden syyn tivaaminen ynnä muu "jauhaminen" on juuri se tapa millä itse käsittelen vaikeita asioita. Voi olla että 3. asteen kuulustelu ei ole mikään erinomaisin ratkaisu, mutta eiköhän aika moni jätetty kuitenkin jää sille tolalle että pitää saada tietää kaikki - ja sitten kun tietää jotain niin pettyy ja suuttuu entistä enemmän, ja sitten taas kysellään lisää.

Omalla kohdallani olen puristanut miehestä varmaan kaiken mahdollisen ulos ja koen että eroaminen on sen vuoksi ollut helpompaa. Mitä siinä olisi auttanut joku "kevätrieha" tunteiden tuuletuksena, kun kuitenkin aikuiset ihmiset käsittelevät asioita mielellään analyyttisesti ja prosessoiden... Tunteet tulevat sitten joskus perässä kun järki on tehnyt oivalluksia ja päätöksiä.

Tosiaankin minusta tuntuu että ei ole mikään ihme vaikka joku päivä olisin jopa kiitollinen tultuani jätetyksi. Kunhan vain järjestän niin että en kökötä omassa asunnossa päivät pääksytysten, ketään tapaamatta. :)

Jos toinen tylysti jätetään (puhelimessa, kuten minut) kolmannen osapuolen vuoksi, on turha puhua ystävyydestä. Ehkäpä minä olen vain sinisilmäinen hölmö, koska en aavistanut mitään, tai sitten toinen osapuoli on helvetin hyvä näyttelijä. Yleensä jättäjä ja petturi on se, joka ystävyyttä haluaa. Tietenkin, koska hän haluaa päästä helpolla ja välttää näkemästä aiheuttamaansa tuskaa. Ex-avovaimoni teki kaikkensa, että olisi päässyt helpolla; pakeni ja katosi, ei vastannut puheluihini. Kaikki asiat olisi pitänyt hoitaa sähköpostitse, joissa hän hoki mantraa: "Voisimmeko nyt vain hoitaa mahdollisimman äkkiä kaikki käytännön järjestelyt, jotta voimme jatkaa elämäämme". No, minä tein kaikkeni, jotta hänelle tuli selväksi, mitä mieltä hänen tempauksestaan olin. Enkä todellakaan päästänyt häntä helpolla, enkä antanut mitään myönnytyksiä, miksi ihmeessä? Hän yritti nostaa minua kohtaan syytteen laittomasta uhkauksesta ja hakea lähestymiskieltoa, mutta kun kerroin poliisille tarinan minun näkökulman, konstaapeli totesi: "Eipä tässä taida oikein jutun aihetta olla...On sinulle kieltämättä aika ruma temppu tehty". Ei tullut syytettä. Niskakarvat nousee edelleen pystyyn, kun koko farssia ajattelen. Tästä on nyt kulunut vuosi.

Minun tapauksessani jättäjä yritti vierittää kaiken minun niskoilleni, koska hän ilmeisesti pelästyi sitä henkistä tsunamia, joka minun puoleltani nousi. "Sinulla on vain tapana reagoida asioihin tunteella", hän minua valisti. Kertoisiko joku, onko tällaisissa elämää mullistavissa tempuissa jokin muukin tapa reagoida, kuin tunne? Itse en ainakaan ihan niin Zen ole, että kykenisin olemaan hievahtamatta, kun puukko lyödään selkään, varsinkin kun puukko tulee selkään avovaimolta, jonka kanssa on otettu yhteiset lainat ja suunniteltu elämää eteenpäin. Voitte kuvitella, miltä tuntuu shokkivaiheessa saada tällaisia viestejä: "Etkö sinä ymmärrä, mitä tapahtui? Minä jätin sinut! Jos nyt niin kamalasti ahdistaa, hae ammattiauttajan apua, sillä minulta et saa mitään".

"Haluan vain, että sinä olet onnellinen ja olet minulle äärimmäisen rakas ja toivon, että olisimme ystäviä.". Tällainen lause tuntuu melkoiselta latteudelta, kun sanat ja teot ovat räikeässä ristiriidassa keskenään.

Viha on yksi tapa selviytyä, kunnes vihaan kyllästyy. Se on hyvin raskas ja voimakas tunne. Pelästyin itseäni, kun huomasin mihin kaikkeen olisin ollut kykeneväinen, mutta onneksi siinä järki tuli väliin ja painoi kytkimen pohjaan. Viha loppuu, mutta ikuinen halveksunta jää, valitettavasti. Ehkäpä sekin loppuu joskus.

plaaaaaaaaaah kirjoitti:

Jos toinen tylysti jätetään (puhelimessa, kuten minut) kolmannen osapuolen vuoksi, on turha puhua ystävyydestä. Ehkäpä minä olen vain sinisilmäinen hölmö, koska en aavistanut mitään, tai sitten toinen osapuoli on helvetin hyvä näyttelijä. Yleensä jättäjä ja petturi on se, joka ystävyyttä haluaa. Tietenkin, koska hän haluaa päästä helpolla ja välttää näkemästä aiheuttamaansa tuskaa. Ex-avovaimoni teki kaikkensa, että olisi päässyt helpolla; pakeni ja katosi, ei vastannut puheluihini. Kaikki asiat olisi pitänyt hoitaa sähköpostitse, joissa hän hoki mantraa: "Voisimmeko nyt vain hoitaa mahdollisimman äkkiä kaikki käytännön järjestelyt, jotta voimme jatkaa elämäämme". No, minä tein kaikkeni, jotta hänelle tuli selväksi, mitä mieltä hänen tempauksestaan olin. Enkä todellakaan päästänyt häntä helpolla, enkä antanut mitään myönnytyksiä, miksi ihmeessä? Hän yritti nostaa minua kohtaan syytteen laittomasta uhkauksesta ja hakea lähestymiskieltoa, mutta kun kerroin poliisille tarinan minun näkökulman, konstaapeli totesi: "Eipä tässä taida oikein jutun aihetta olla...On sinulle kieltämättä aika ruma temppu tehty". Ei tullut syytettä. Niskakarvat nousee edelleen pystyyn, kun koko farssia ajattelen. Tästä on nyt kulunut vuosi.

Minun tapauksessani jättäjä yritti vierittää kaiken minun niskoilleni, koska hän ilmeisesti pelästyi sitä henkistä tsunamia, joka minun puoleltani nousi. "Sinulla on vain tapana reagoida asioihin tunteella", hän minua valisti. Kertoisiko joku, onko tällaisissa elämää mullistavissa tempuissa jokin muukin tapa reagoida, kuin tunne? Itse en ainakaan ihan niin Zen ole, että kykenisin olemaan hievahtamatta, kun puukko lyödään selkään, varsinkin kun puukko tulee selkään avovaimolta, jonka kanssa on otettu yhteiset lainat ja suunniteltu elämää eteenpäin. Voitte kuvitella, miltä tuntuu shokkivaiheessa saada tällaisia viestejä: "Etkö sinä ymmärrä, mitä tapahtui? Minä jätin sinut! Jos nyt niin kamalasti ahdistaa, hae ammattiauttajan apua, sillä minulta et saa mitään".

"Haluan vain, että sinä olet onnellinen ja olet minulle äärimmäisen rakas ja toivon, että olisimme ystäviä.". Tällainen lause tuntuu melkoiselta latteudelta, kun sanat ja teot ovat räikeässä ristiriidassa keskenään.

Viha on yksi tapa selviytyä, kunnes vihaan kyllästyy. Se on hyvin raskas ja voimakas tunne. Pelästyin itseäni, kun huomasin mihin kaikkeen olisin ollut kykeneväinen, mutta onneksi siinä järki tuli väliin ja painoi kytkimen pohjaan. Viha loppuu, mutta ikuinen halveksunta jää, valitettavasti. Ehkäpä sekin loppuu joskus.

Lue lisää

Mitä tosiaankaan muuta reagointitapaa voi olla kuin tunne? Varsinkin jos toinen on jättänyt sen vuoksi että hän tuntee enemmän tunnetta jotakuta kolmatta osapuolta kohtaan, niin minkä takia jätetyn pitäisi olla aivan neutraali - miten hän kykenisi olemaan? Itselleni oli aivan yksi lysti oliko "nuori pari" ollut intiimissä kanssakäymisessä siinä vaiheessa kun itse elin harhassa että kaikki on niin kuin ennenkin, suurin pettymyshän tulee siitä että kumppani yhtäkkiä rakastaa jotakuta toista enemmän.

Nimenomaan yhtäkkiä. Koska valhetta on pidetty iät ajat yllä, tai sitten yksi ei vaan ole saanut päätettyä. Jälkimmäinen vaihtoehto voi olla hyvinkin mahdollinen, sillä kyseessä minun kohdallani on kuitenkin mies joka on toisinaan veivannut asioita puoleen jos toiseenkin. Ne tosin ovat koskeneet jotain vähäisempiä asioita eivätkä ihmisiä. Ja nyt kun ne koskevat ihmisiä, tuntuu kuin minä olisin jokin esine tai eläin joka jouti mennä kevätsiivouksen yhteydessä.

Miten tuolla miehellä ja hänen uudelleen voi olla aitoa ja rehellistä rakkautta toisiaan kohtaan kun mies osasi olla niin paskamainen minua kohtaan? Vaatia että sopeudun hetkessä, sössöttää kaveruudesta joka käytännössä ei sitten erikoisemmin näykään. Tai ehkä hänellä on siitä eri näkemys, kun tarvikkeita yhteishuoltajuudessa oleville kissoillemme ilmestyy asuntooni sellainen läjä kerralla ettei ihan heti uusia tarvitse. Minulle vain tulee mieleen että tuolla mies varmistaa ettei tarvitse nähdä minua pitkään aikaan - ja mitä kaveruutta se sitten on jos ei nähdä? Hän sanoi että voi käyttää minua kaupoissa ja asioilla, ilmeisesti siis ei kumminkaan voi? Siksi kun se toinen nainen päätti toisin?

Jo silloin kun olin ekaa viikkoa yksin tuntui kun minua kohdeltaisiin kuin jotain epämiellyttävää hullua sukulaista josta kukaan ei oikeasti haluaisi kuulla ja toivoisi että pääsisi minusta eroon. Vajaan 13 v jälkeen yhtäkkiä joku akka huseeraa miehen elämässä omistajan elkein ja päättää hänen asioistaan kaikesta kaiken. Että pistää vihaksi tämä juuri että minut on sysätty ulkokehälle sellaisen ihmisten elämästä jonka kanssa jaoin KAIKEN niin pitkään. Kehoni, ajatukseni, aikani. Ehkä jotain unelmiakin, ja taatusti katsomuksen ja erinäisiä näkemyksiä ja mieltymyksiä elämän suhteen. Se ei riitä että kumppani petti jättämällä, ainoa ja paras ystävä meni siinä samalla. Mikä ystävä se tuollainen edes olikaan?

Ja sitä miettii että onko hän ollut koko matkan ajan yhtä epäluotettava oikeasti, olenko itse kuvitellut hänet paremmaksi kuin hän olikaan? Vai mikä ihme nyt sitten tapahtui, joku epätoivoinen uuden ja paremman elämän haku tuosta noin vaan ex tempore kun hän huomasi että elämä junnaa paikoillaan ja hän ei siitä pidä sellaisena kuin se on (ja minä kuuluin siihen elämään, joten minustakin piti päästä)?

En usko että ihmiset vain rakastuvat toisiinsa ja se on siinä, minusta tuntuu että uusia ihmisiä haetaan aika laskelmoidusti omaan elämään kun tulee jotenkin ontto olo ja halu muutokseen. Harva sitä muutosta sitten hakee itsestä; sitä haetaan siitä että vaihdetaan seuraa.

Tavallaan itse olen pakotettu muuttumaan siinä mielessä että minun pitäisi alkaa toleroida enemmän ihmisten kanssa olemista, jotta tulee niitä positiivisia kokemuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä, joiden kertymisen itse estin kun umpioiduin parisuhteeseen. Olin eilen yhdessä tilaisuudessa missä olin noin parinkymmenen ihmisen seurassa, ja lähtiessäni olin oksennuksen partaalla ja aivan poikki - ja kuitenkin koin ne ihmiset myönteisessä mielessä. Olen vaan niin pirun paha jännittämään muita ja tällaiset kokoontumiset ajavat minut helposti loppuun. Milläköhän sitä rentoutuisi että alkaisi oikeasti nauttia muista ihmisistä?

Koska jos en niin tee, viha takuulla jyllää pidempään kuin olisi syytä. Jokainen hetki jolloin minun ei tarvitse ajatella eksää on kullanarvoinen.

plaaaaaaaaaah kirjoitti:

Jos toinen tylysti jätetään (puhelimessa, kuten minut) kolmannen osapuolen vuoksi, on turha puhua ystävyydestä. Ehkäpä minä olen vain sinisilmäinen hölmö, koska en aavistanut mitään, tai sitten toinen osapuoli on helvetin hyvä näyttelijä. Yleensä jättäjä ja petturi on se, joka ystävyyttä haluaa. Tietenkin, koska hän haluaa päästä helpolla ja välttää näkemästä aiheuttamaansa tuskaa. Ex-avovaimoni teki kaikkensa, että olisi päässyt helpolla; pakeni ja katosi, ei vastannut puheluihini. Kaikki asiat olisi pitänyt hoitaa sähköpostitse, joissa hän hoki mantraa: "Voisimmeko nyt vain hoitaa mahdollisimman äkkiä kaikki käytännön järjestelyt, jotta voimme jatkaa elämäämme". No, minä tein kaikkeni, jotta hänelle tuli selväksi, mitä mieltä hänen tempauksestaan olin. Enkä todellakaan päästänyt häntä helpolla, enkä antanut mitään myönnytyksiä, miksi ihmeessä? Hän yritti nostaa minua kohtaan syytteen laittomasta uhkauksesta ja hakea lähestymiskieltoa, mutta kun kerroin poliisille tarinan minun näkökulman, konstaapeli totesi: "Eipä tässä taida oikein jutun aihetta olla...On sinulle kieltämättä aika ruma temppu tehty". Ei tullut syytettä. Niskakarvat nousee edelleen pystyyn, kun koko farssia ajattelen. Tästä on nyt kulunut vuosi.

Minun tapauksessani jättäjä yritti vierittää kaiken minun niskoilleni, koska hän ilmeisesti pelästyi sitä henkistä tsunamia, joka minun puoleltani nousi. "Sinulla on vain tapana reagoida asioihin tunteella", hän minua valisti. Kertoisiko joku, onko tällaisissa elämää mullistavissa tempuissa jokin muukin tapa reagoida, kuin tunne? Itse en ainakaan ihan niin Zen ole, että kykenisin olemaan hievahtamatta, kun puukko lyödään selkään, varsinkin kun puukko tulee selkään avovaimolta, jonka kanssa on otettu yhteiset lainat ja suunniteltu elämää eteenpäin. Voitte kuvitella, miltä tuntuu shokkivaiheessa saada tällaisia viestejä: "Etkö sinä ymmärrä, mitä tapahtui? Minä jätin sinut! Jos nyt niin kamalasti ahdistaa, hae ammattiauttajan apua, sillä minulta et saa mitään".

"Haluan vain, että sinä olet onnellinen ja olet minulle äärimmäisen rakas ja toivon, että olisimme ystäviä.". Tällainen lause tuntuu melkoiselta latteudelta, kun sanat ja teot ovat räikeässä ristiriidassa keskenään.

Viha on yksi tapa selviytyä, kunnes vihaan kyllästyy. Se on hyvin raskas ja voimakas tunne. Pelästyin itseäni, kun huomasin mihin kaikkeen olisin ollut kykeneväinen, mutta onneksi siinä järki tuli väliin ja painoi kytkimen pohjaan. Viha loppuu, mutta ikuinen halveksunta jää, valitettavasti. Ehkäpä sekin loppuu joskus.

Lue lisää

...näkevät varmaan aika helposti mikä se tilanne oikeasti on... Itse tiedän tapauksen että on nainen joka jostain syystä vihaa esikoispoikaansa (oppi varmaan kotoaan tämän poikainhon missä tämä nainen itse lapsena oli äidin pikku kulta ja hänen isoveljeensä suhtauduttiin penseästi?) Tämä nainen halusi paljon lapsia, mutta ilmeisesti poikia ei olisi ollut niin väliä... Jokatapauksessa kun tämä poika tuli sitten kotiin käytyään parturissa ja äitinsä ei tykännyt siitä lopputuloksesta, alkoi nainen jäkättää ja haukkua poikaa. Pojalta paloi lopulta käämi ja hän löi sitä naista. Tässä vaiheessa soitettiin poliisit ja tämä nainen ulisi niille että poika on hullu ja pitää viedä hullujen huoneelle.

Poliisi totesi että SINÄ SINNE TAITAISIT ENNEMMIN KUULUA...

Tilanne on typeryyden huippu sillä poika haluaisi isälleen koska suhde äitiin on niin tulehtunut, ja isäkin haluaisi pojan, mutta se nainen ei voi päästää lastaan eksälleen. Lopulta on käynyt niin että poika on välillä huostaanotettuna. Ja tämä nainen sen kuin lisääntyy vaan. Kun on ne lapset niin kivoja.

Että huh huh.

T. päällä kirjoitti:

...näkevät varmaan aika helposti mikä se tilanne oikeasti on... Itse tiedän tapauksen että on nainen joka jostain syystä vihaa esikoispoikaansa (oppi varmaan kotoaan tämän poikainhon missä tämä nainen itse lapsena oli äidin pikku kulta ja hänen isoveljeensä suhtauduttiin penseästi?) Tämä nainen halusi paljon lapsia, mutta ilmeisesti poikia ei olisi ollut niin väliä... Jokatapauksessa kun tämä poika tuli sitten kotiin käytyään parturissa ja äitinsä ei tykännyt siitä lopputuloksesta, alkoi nainen jäkättää ja haukkua poikaa. Pojalta paloi lopulta käämi ja hän löi sitä naista. Tässä vaiheessa soitettiin poliisit ja tämä nainen ulisi niille että poika on hullu ja pitää viedä hullujen huoneelle.

Poliisi totesi että SINÄ SINNE TAITAISIT ENNEMMIN KUULUA...

Tilanne on typeryyden huippu sillä poika haluaisi isälleen koska suhde äitiin on niin tulehtunut, ja isäkin haluaisi pojan, mutta se nainen ei voi päästää lastaan eksälleen. Lopulta on käynyt niin että poika on välillä huostaanotettuna. Ja tämä nainen sen kuin lisääntyy vaan. Kun on ne lapset niin kivoja.

Että huh huh.

Lue lisää

Missä tuollaisia ihmisen kuvatuksia oikein sikiää? Kylläpä laittoi vihaksi tuo tarinasi. Nuo ovat sellaisia ihmisiä, että jos sota syttyisi, niin se ensimmäinen osuva luoti ei todellakaan tule vihollisen piipusta... ;)

T. päällä kirjoitti:

Mitä tosiaankaan muuta reagointitapaa voi olla kuin tunne? Varsinkin jos toinen on jättänyt sen vuoksi että hän tuntee enemmän tunnetta jotakuta kolmatta osapuolta kohtaan, niin minkä takia jätetyn pitäisi olla aivan neutraali - miten hän kykenisi olemaan? Itselleni oli aivan yksi lysti oliko "nuori pari" ollut intiimissä kanssakäymisessä siinä vaiheessa kun itse elin harhassa että kaikki on niin kuin ennenkin, suurin pettymyshän tulee siitä että kumppani yhtäkkiä rakastaa jotakuta toista enemmän.

Nimenomaan yhtäkkiä. Koska valhetta on pidetty iät ajat yllä, tai sitten yksi ei vaan ole saanut päätettyä. Jälkimmäinen vaihtoehto voi olla hyvinkin mahdollinen, sillä kyseessä minun kohdallani on kuitenkin mies joka on toisinaan veivannut asioita puoleen jos toiseenkin. Ne tosin ovat koskeneet jotain vähäisempiä asioita eivätkä ihmisiä. Ja nyt kun ne koskevat ihmisiä, tuntuu kuin minä olisin jokin esine tai eläin joka jouti mennä kevätsiivouksen yhteydessä.

Miten tuolla miehellä ja hänen uudelleen voi olla aitoa ja rehellistä rakkautta toisiaan kohtaan kun mies osasi olla niin paskamainen minua kohtaan? Vaatia että sopeudun hetkessä, sössöttää kaveruudesta joka käytännössä ei sitten erikoisemmin näykään. Tai ehkä hänellä on siitä eri näkemys, kun tarvikkeita yhteishuoltajuudessa oleville kissoillemme ilmestyy asuntooni sellainen läjä kerralla ettei ihan heti uusia tarvitse. Minulle vain tulee mieleen että tuolla mies varmistaa ettei tarvitse nähdä minua pitkään aikaan - ja mitä kaveruutta se sitten on jos ei nähdä? Hän sanoi että voi käyttää minua kaupoissa ja asioilla, ilmeisesti siis ei kumminkaan voi? Siksi kun se toinen nainen päätti toisin?

Jo silloin kun olin ekaa viikkoa yksin tuntui kun minua kohdeltaisiin kuin jotain epämiellyttävää hullua sukulaista josta kukaan ei oikeasti haluaisi kuulla ja toivoisi että pääsisi minusta eroon. Vajaan 13 v jälkeen yhtäkkiä joku akka huseeraa miehen elämässä omistajan elkein ja päättää hänen asioistaan kaikesta kaiken. Että pistää vihaksi tämä juuri että minut on sysätty ulkokehälle sellaisen ihmisten elämästä jonka kanssa jaoin KAIKEN niin pitkään. Kehoni, ajatukseni, aikani. Ehkä jotain unelmiakin, ja taatusti katsomuksen ja erinäisiä näkemyksiä ja mieltymyksiä elämän suhteen. Se ei riitä että kumppani petti jättämällä, ainoa ja paras ystävä meni siinä samalla. Mikä ystävä se tuollainen edes olikaan?

Ja sitä miettii että onko hän ollut koko matkan ajan yhtä epäluotettava oikeasti, olenko itse kuvitellut hänet paremmaksi kuin hän olikaan? Vai mikä ihme nyt sitten tapahtui, joku epätoivoinen uuden ja paremman elämän haku tuosta noin vaan ex tempore kun hän huomasi että elämä junnaa paikoillaan ja hän ei siitä pidä sellaisena kuin se on (ja minä kuuluin siihen elämään, joten minustakin piti päästä)?

En usko että ihmiset vain rakastuvat toisiinsa ja se on siinä, minusta tuntuu että uusia ihmisiä haetaan aika laskelmoidusti omaan elämään kun tulee jotenkin ontto olo ja halu muutokseen. Harva sitä muutosta sitten hakee itsestä; sitä haetaan siitä että vaihdetaan seuraa.

Tavallaan itse olen pakotettu muuttumaan siinä mielessä että minun pitäisi alkaa toleroida enemmän ihmisten kanssa olemista, jotta tulee niitä positiivisia kokemuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä, joiden kertymisen itse estin kun umpioiduin parisuhteeseen. Olin eilen yhdessä tilaisuudessa missä olin noin parinkymmenen ihmisen seurassa, ja lähtiessäni olin oksennuksen partaalla ja aivan poikki - ja kuitenkin koin ne ihmiset myönteisessä mielessä. Olen vaan niin pirun paha jännittämään muita ja tällaiset kokoontumiset ajavat minut helposti loppuun. Milläköhän sitä rentoutuisi että alkaisi oikeasti nauttia muista ihmisistä?

Koska jos en niin tee, viha takuulla jyllää pidempään kuin olisi syytä. Jokainen hetki jolloin minun ei tarvitse ajatella eksää on kullanarvoinen.

Lue lisää

Petetyksi ja jätetyksi tuleminen on yksi hirveimmistä asioista, mitä ihmiselle voi sattua. Ainoat teot,jotka ovat hirveydessään näiden yläpuolella ovat murha ja tappo.

***suurin pettymyshän tulee siitä että kumppani yhtäkkiä rakastaa jotakuta toista enemmän***

Vaikea sanoa, minulle pahinta oli se nöyryytys, että olin ollut hyvässä uskossa. Se satutti minua enemmän, kuin se että toinen oli rakatunut toiseen. Rakastuminen ja rakastaminen ovat eriasioita. Ero on juuri tuossa:
Se, että uskot toiseen ja luotat häneen, vaatii rakkautta. Se että kykenet pettämään toisen, tarvitsee voimakkaan rakatumisen tunteen, missä hormonit sotkevat arvostelukyvyn ja järjen. Kannattaisi opetella kesyttämään mielensä villi ratsu.

***Miten tuolla miehellä ja hänen uudelleen voi olla aitoa ja rehellistä rakkautta toisiaan kohtaan kun mies osasi olla niin paskamainen minua kohtaan?***

Jokaisessa suhteessa pieruihin tulee äänet.

***Vaatia että sopeudun hetkessä, sössöttää kaveruudesta joka käytännössä ei sitten erikoisemmin näykään. Tai ehkä hänellä on siitä eri näkemys, kun tarvikkeita yhteishuoltajuudessa oleville kissoillemme ilmestyy asuntooni sellainen läjä kerralla ettei ihan heti uusia tarvitse***

Noista kissoista tulee vielä ase. Tämä voi tuntua ja kuulostaa pahalta, mutta jos minä olisin sinä, jättäisin nuo kissat miehelle, koska hän ei tule niitä koskaan sinulle antamaan, tai ainakin niin epäilen. Minäkin jätin rakaan koiramme toiselle osapuolelle, sillä en olisi jaksanut tapella vielä siitäkin. Eläimet pärjäävät kyllä ja unohtavat, onneksi.

***Ja sitä miettii että onko hän ollut koko matkan ajan yhtä epäluotettava oikeasti, olenko itse kuvitellut hänet paremmaksi kuin hän olikaan?***

Kyllä, näin sinä teit. Nyt valitettavasti joudut kärsimään siitä, että silmäsi aukesivat kun laitoit katteettoman sädekehän sellaisen ihmisen pään päälle, joka ei sitä ansaitse. Mutta, kuplan puhkeamisessa on se hyvä puoli, etä se puhkeaa.

Minulle tulee sinun kirjoituksestasi hivenen sellainen kaiku, että annat eksäsi käyttää sinua hyväksesi ja tallata sinua. Muista, alistaja tarvitsee aina alistettavan, älä alennu siihen, vaan laita kova kovaa vastaan: "Nyt saatanan hölöpöksy tämä on minun osaltani tässä, häviä ikuisiksi ajoiksi, hyvää loppuelämää pelle, koita pärjätä!"

Ainoastaan kipeät kokemukset kasvattavat. Mieti, kumpi teistä kasvoi? Kun elämässä tapahtuu tuollaisia haaksirikkoja, se avaa myös aina uusia ovia. Näet ja huomaat ne, kun osaat vain katsoa.

"Erehdykset ovat palaneet, voin aloittaa alusta"- Sähkölampun keksijä ja Nobelisti Thomas Edison totesi, kun salaman isku poltti maan tasalle hänen työpajansa. Siinä on oikea asenne!

plaaaaaaaaaah kirjoitti:

Jos toinen tylysti jätetään (puhelimessa, kuten minut) kolmannen osapuolen vuoksi, on turha puhua ystävyydestä. Ehkäpä minä olen vain sinisilmäinen hölmö, koska en aavistanut mitään, tai sitten toinen osapuoli on helvetin hyvä näyttelijä. Yleensä jättäjä ja petturi on se, joka ystävyyttä haluaa. Tietenkin, koska hän haluaa päästä helpolla ja välttää näkemästä aiheuttamaansa tuskaa. Ex-avovaimoni teki kaikkensa, että olisi päässyt helpolla; pakeni ja katosi, ei vastannut puheluihini. Kaikki asiat olisi pitänyt hoitaa sähköpostitse, joissa hän hoki mantraa: "Voisimmeko nyt vain hoitaa mahdollisimman äkkiä kaikki käytännön järjestelyt, jotta voimme jatkaa elämäämme". No, minä tein kaikkeni, jotta hänelle tuli selväksi, mitä mieltä hänen tempauksestaan olin. Enkä todellakaan päästänyt häntä helpolla, enkä antanut mitään myönnytyksiä, miksi ihmeessä? Hän yritti nostaa minua kohtaan syytteen laittomasta uhkauksesta ja hakea lähestymiskieltoa, mutta kun kerroin poliisille tarinan minun näkökulman, konstaapeli totesi: "Eipä tässä taida oikein jutun aihetta olla...On sinulle kieltämättä aika ruma temppu tehty". Ei tullut syytettä. Niskakarvat nousee edelleen pystyyn, kun koko farssia ajattelen. Tästä on nyt kulunut vuosi.

Minun tapauksessani jättäjä yritti vierittää kaiken minun niskoilleni, koska hän ilmeisesti pelästyi sitä henkistä tsunamia, joka minun puoleltani nousi. "Sinulla on vain tapana reagoida asioihin tunteella", hän minua valisti. Kertoisiko joku, onko tällaisissa elämää mullistavissa tempuissa jokin muukin tapa reagoida, kuin tunne? Itse en ainakaan ihan niin Zen ole, että kykenisin olemaan hievahtamatta, kun puukko lyödään selkään, varsinkin kun puukko tulee selkään avovaimolta, jonka kanssa on otettu yhteiset lainat ja suunniteltu elämää eteenpäin. Voitte kuvitella, miltä tuntuu shokkivaiheessa saada tällaisia viestejä: "Etkö sinä ymmärrä, mitä tapahtui? Minä jätin sinut! Jos nyt niin kamalasti ahdistaa, hae ammattiauttajan apua, sillä minulta et saa mitään".

"Haluan vain, että sinä olet onnellinen ja olet minulle äärimmäisen rakas ja toivon, että olisimme ystäviä.". Tällainen lause tuntuu melkoiselta latteudelta, kun sanat ja teot ovat räikeässä ristiriidassa keskenään.

Viha on yksi tapa selviytyä, kunnes vihaan kyllästyy. Se on hyvin raskas ja voimakas tunne. Pelästyin itseäni, kun huomasin mihin kaikkeen olisin ollut kykeneväinen, mutta onneksi siinä järki tuli väliin ja painoi kytkimen pohjaan. Viha loppuu, mutta ikuinen halveksunta jää, valitettavasti. Ehkäpä sekin loppuu joskus.

Lue lisää

sama juttu täällä.

kun avokki kärähti, laitoin koneelle salasanat, jemmasin autoni avaimet ja niin edelleen. mitään, mikä oli minun, ei saanut enää käyttää kun olin paikalla (kaikki kamat olivat minun). Pakko oli tietenkin asua jonkin aikaa yhdessä, kohtelin avokkia kuin ilmaa, kävin ylitse ja tönin pois edestä jos sattui seisomaan vaikka ovella ja minä halusin mennä siitä. ja muistin myös päivittäin kertoa, mitä siitä ajattelin.

tilasin myös valtavat määrät roskapostia avokin kaikkiin tuntemiini sähköposteihin.

miksi vitussa pitäisi olla sivistynyt ja hillitty, jos toinen pelaa viidakon laeilla? PASKAT! Samalla tavalla paskaa niskaan.

jo ja tuo "haluan että ollaan ystäviä ja haluan että sulle kuuluu kaikkea hyvää"-latteus on kyllä kaikkein paras tuossa vaiheessa. sanoin suoraan että en todellakaan halua olla sun ystävä ja että minä taas haluan, että sulle kuuluu kaikkea mahdollisimman pahaa. piti vielä ihan viimeisellä kerralla kun oli vikoja kamoja hakemassa oikein heittä pihalle, kun se olisi halunnut keskustella tai jotain paskaa, sanoin että sun kanssa on kuule keskustelut käyty saatanan paska ja heitin sen pihalle.

varmistin myös että kaikki avokin kaverit ja sukulaiset saivat tietää, miksi erottiin ja kenen vika. nakkelin vielä pari vuotta jälkikäteenkin kapuloita rattaisiin levittämällä pahamielisiä juoruja, joita olin kuullut yhteisiltä tutuilta. se on jihad saatana kun lyö puukkoa selkään!

kyllähän siinä ensimmäinen vuosi meni aktiivisesti vittuuntuneena, mutta näin monen vuoden jälkeenon kyllä todella hyvä mieli että tuli erotessa kunnolla päästettyä höyryjä ulos. loppujenlopuksi olin _aivan_ liian helläkätinen, olisin voinut olla vielä paljon ilkeämpi ja jos olisin ollut, olisin varmasti paljon tyytyväisempi lopputulokseenkin. eniten vituttaisi jos olisin ollut "sivistynyt ja reilu"

sdfdfsfsds34234 kirjoitti:

sama juttu täällä.

kun avokki kärähti, laitoin koneelle salasanat, jemmasin autoni avaimet ja niin edelleen. mitään, mikä oli minun, ei saanut enää käyttää kun olin paikalla (kaikki kamat olivat minun). Pakko oli tietenkin asua jonkin aikaa yhdessä, kohtelin avokkia kuin ilmaa, kävin ylitse ja tönin pois edestä jos sattui seisomaan vaikka ovella ja minä halusin mennä siitä. ja muistin myös päivittäin kertoa, mitä siitä ajattelin.

tilasin myös valtavat määrät roskapostia avokin kaikkiin tuntemiini sähköposteihin.

miksi vitussa pitäisi olla sivistynyt ja hillitty, jos toinen pelaa viidakon laeilla? PASKAT! Samalla tavalla paskaa niskaan.

jo ja tuo "haluan että ollaan ystäviä ja haluan että sulle kuuluu kaikkea hyvää"-latteus on kyllä kaikkein paras tuossa vaiheessa. sanoin suoraan että en todellakaan halua olla sun ystävä ja että minä taas haluan, että sulle kuuluu kaikkea mahdollisimman pahaa. piti vielä ihan viimeisellä kerralla kun oli vikoja kamoja hakemassa oikein heittä pihalle, kun se olisi halunnut keskustella tai jotain paskaa, sanoin että sun kanssa on kuule keskustelut käyty saatanan paska ja heitin sen pihalle.

varmistin myös että kaikki avokin kaverit ja sukulaiset saivat tietää, miksi erottiin ja kenen vika. nakkelin vielä pari vuotta jälkikäteenkin kapuloita rattaisiin levittämällä pahamielisiä juoruja, joita olin kuullut yhteisiltä tutuilta. se on jihad saatana kun lyö puukkoa selkään!

kyllähän siinä ensimmäinen vuosi meni aktiivisesti vittuuntuneena, mutta näin monen vuoden jälkeenon kyllä todella hyvä mieli että tuli erotessa kunnolla päästettyä höyryjä ulos. loppujenlopuksi olin _aivan_ liian helläkätinen, olisin voinut olla vielä paljon ilkeämpi ja jos olisin ollut, olisin varmasti paljon tyytyväisempi lopputulokseenkin. eniten vituttaisi jos olisin ollut "sivistynyt ja reilu"

Lue lisää

Totta. Joku voisi tietenkin antaa reunahuomautuksen, että miksi laskeudut samalle tasolle. Mutta, kuten sanoit, jos toinen pelaa viidakon säännöillä, niin sitä saa mitä tilaa. Niin tein minäkin, kahdesta syystä:

1) Oman mielenterveyteni takia päästin höyryt ulos ja siihen osoitteeseen, minne ne kuuluukin.

2) Rotalle opetukseksi, että miten käy, kun lyö puukon toisen selkään, varsinkaan, jos ei ole sitä ansainnut.

Rotat saa minun puolestani piestä henkihieveriin, oli sitten kyseessä nainen tai mies. Ei tappaa, koska silloin pääsisivät liian helpolla perkele. Selkään ampujille ei ole ennenkään armoa annettu, miksi pitäisi nyt?

Plaaaaaaaaaaah kirjoitti:

Petetyksi ja jätetyksi tuleminen on yksi hirveimmistä asioista, mitä ihmiselle voi sattua. Ainoat teot,jotka ovat hirveydessään näiden yläpuolella ovat murha ja tappo.

***suurin pettymyshän tulee siitä että kumppani yhtäkkiä rakastaa jotakuta toista enemmän***

Vaikea sanoa, minulle pahinta oli se nöyryytys, että olin ollut hyvässä uskossa. Se satutti minua enemmän, kuin se että toinen oli rakatunut toiseen. Rakastuminen ja rakastaminen ovat eriasioita. Ero on juuri tuossa:
Se, että uskot toiseen ja luotat häneen, vaatii rakkautta. Se että kykenet pettämään toisen, tarvitsee voimakkaan rakatumisen tunteen, missä hormonit sotkevat arvostelukyvyn ja järjen. Kannattaisi opetella kesyttämään mielensä villi ratsu.

***Miten tuolla miehellä ja hänen uudelleen voi olla aitoa ja rehellistä rakkautta toisiaan kohtaan kun mies osasi olla niin paskamainen minua kohtaan?***

Jokaisessa suhteessa pieruihin tulee äänet.

***Vaatia että sopeudun hetkessä, sössöttää kaveruudesta joka käytännössä ei sitten erikoisemmin näykään. Tai ehkä hänellä on siitä eri näkemys, kun tarvikkeita yhteishuoltajuudessa oleville kissoillemme ilmestyy asuntooni sellainen läjä kerralla ettei ihan heti uusia tarvitse***

Noista kissoista tulee vielä ase. Tämä voi tuntua ja kuulostaa pahalta, mutta jos minä olisin sinä, jättäisin nuo kissat miehelle, koska hän ei tule niitä koskaan sinulle antamaan, tai ainakin niin epäilen. Minäkin jätin rakaan koiramme toiselle osapuolelle, sillä en olisi jaksanut tapella vielä siitäkin. Eläimet pärjäävät kyllä ja unohtavat, onneksi.

***Ja sitä miettii että onko hän ollut koko matkan ajan yhtä epäluotettava oikeasti, olenko itse kuvitellut hänet paremmaksi kuin hän olikaan?***

Kyllä, näin sinä teit. Nyt valitettavasti joudut kärsimään siitä, että silmäsi aukesivat kun laitoit katteettoman sädekehän sellaisen ihmisen pään päälle, joka ei sitä ansaitse. Mutta, kuplan puhkeamisessa on se hyvä puoli, etä se puhkeaa.

Minulle tulee sinun kirjoituksestasi hivenen sellainen kaiku, että annat eksäsi käyttää sinua hyväksesi ja tallata sinua. Muista, alistaja tarvitsee aina alistettavan, älä alennu siihen, vaan laita kova kovaa vastaan: "Nyt saatanan hölöpöksy tämä on minun osaltani tässä, häviä ikuisiksi ajoiksi, hyvää loppuelämää pelle, koita pärjätä!"

Ainoastaan kipeät kokemukset kasvattavat. Mieti, kumpi teistä kasvoi? Kun elämässä tapahtuu tuollaisia haaksirikkoja, se avaa myös aina uusia ovia. Näet ja huomaat ne, kun osaat vain katsoa.

"Erehdykset ovat palaneet, voin aloittaa alusta"- Sähkölampun keksijä ja Nobelisti Thomas Edison totesi, kun salaman isku poltti maan tasalle hänen työpajansa. Siinä on oikea asenne!

Lue lisää

Niinno, ne kissat on siis minulla kun minulla on isompi asuntokin, ja kai ne on karvan verran enempi minun vaikka yhteisiä olivatkin sen aikaa kun yhdessä asuttiin. Mies siis tuo niille tarvikkeita, kuten lupasi. En tiedä kuinka kauan - epäilen että jossain vaiheessa hän toteaa että hoidapa itse elukat ja muutkin ongelmasi (kuten sen että asun syrjässä enkä pääse niin vain käymään asioilla kuin kovalla rahalla jota ei aina oikein riittäisi riemuksi asti...)

Alussa teki kyllä mieli jättää koko revohka miehen riesaksi, kun olin todella epätoivoisissa fiiliksissä! Mutta sitten tuntui että parempi ottaa ne kissat ettei ole niin yksinäinen olo, vaikka se sitten helpotti sitä miehen juoksemista sen uuden naisen luona...

Ehkä suhtautumisessani mieheen on mukana sellainen alemmuudentuntoinen elementti mikä oli jo suhteessamme. Eli kun kun minä _olen_ mielenterveydellisistä syistä eläkkeillä, sitä kokee helposti olevansa sellainen paska ja riesa, ja miettii että onko minussa mitään arvostettavaa. En koko liittomme ajan ollut eläkkeellä, mutta periaatteessa tuon tuostakin masentunut ja/tai ahdistunut. En katso että olisin pilannut toisen elämää jotenkin valtavasti, en esim. ollut lääkkeiden vaikutuksen alaisena sekaisin päästäni (söin lääkkeitä varsin harvoin, semminkin kun ne eivät oikein tehonneet minun mielialoihini).

Se että mies kuitenkin jaksoi olla suhteessa kanssani lähes 13 v kertoo kai jostakin jotain. Olin itse pahemmista mt-ongelmista kärsivän miehen kanssa 90-luvulla nelisen vuotta ja ikävä kyllä se olin minä joka kyllästyin. Mm. siihen että miehellä oli loppuvaiheessa niin paha jännitys ja ihmispelko että hän huumasi itsensä Diapamilla kooman partaalle - jopa minunkin seurassani. Lisäksi hänen jatkuva seksuaalinen identiteettikriisinsä (homo vai ei?) meni yli sietokykyni.

Olen kai siis itse vähän sellainen että yritän yrittämistäni jos minulla on kumppani, enkä ihan heti anna periksi. Tuon viimeisimmänkin raivotautisen jonka kanssa sen pitkän pätkän olin tyydyin helposti vain kaikkeen - ehkä sillä mentaliteetilla kun en voi leveillä itse millään saavutuksilla, ei ole uraa, ei ole reteää ja rempseää sosiaalista luonteenlaatua (mukavaksi on kyllä kehuttu, mutta ei kukaan koskaan rohkeaksi...), enkä todellakaan ole missi. Se viimeinen seikka sitten kyllä ylikorostui sillä että en juurikaan saanut kasvoistani kehuja mieheltäni (tosin muista kehonosista, mikä on tietty kiva) ja sitten oli tietenkin jotain sellaista tendenssiä ilmassa että hän tykkäisi eri tyyppisestä naisesta tyyliin blondi vs. tummaverikkö (en sano kumpi meistä on kumpi, vanha vai uusi). Ei hän sitä ikinä ihan suoraan sanonut, mutta jotenkin minä sen aina tiesin että olen "väärän värinen". Noh, hänellä on nyt se toivomansa nainen, mutta hän itse heti alkuun sanoi ettei todellakaan vaihtanut kauniimpaan (ja kuvankin kun näytti, niin siltä vaikuttaisi...)

Mitähän minä sitten naamavärkissäni niin surin jos kerta se ei sitten ollut mikään oleellinen tekijä muijan vaihdossa...

...jatkuu...

T. päällä kirjoitti:

Niinno, ne kissat on siis minulla kun minulla on isompi asuntokin, ja kai ne on karvan verran enempi minun vaikka yhteisiä olivatkin sen aikaa kun yhdessä asuttiin. Mies siis tuo niille tarvikkeita, kuten lupasi. En tiedä kuinka kauan - epäilen että jossain vaiheessa hän toteaa että hoidapa itse elukat ja muutkin ongelmasi (kuten sen että asun syrjässä enkä pääse niin vain käymään asioilla kuin kovalla rahalla jota ei aina oikein riittäisi riemuksi asti...)

Alussa teki kyllä mieli jättää koko revohka miehen riesaksi, kun olin todella epätoivoisissa fiiliksissä! Mutta sitten tuntui että parempi ottaa ne kissat ettei ole niin yksinäinen olo, vaikka se sitten helpotti sitä miehen juoksemista sen uuden naisen luona...

Ehkä suhtautumisessani mieheen on mukana sellainen alemmuudentuntoinen elementti mikä oli jo suhteessamme. Eli kun kun minä _olen_ mielenterveydellisistä syistä eläkkeillä, sitä kokee helposti olevansa sellainen paska ja riesa, ja miettii että onko minussa mitään arvostettavaa. En koko liittomme ajan ollut eläkkeellä, mutta periaatteessa tuon tuostakin masentunut ja/tai ahdistunut. En katso että olisin pilannut toisen elämää jotenkin valtavasti, en esim. ollut lääkkeiden vaikutuksen alaisena sekaisin päästäni (söin lääkkeitä varsin harvoin, semminkin kun ne eivät oikein tehonneet minun mielialoihini).

Se että mies kuitenkin jaksoi olla suhteessa kanssani lähes 13 v kertoo kai jostakin jotain. Olin itse pahemmista mt-ongelmista kärsivän miehen kanssa 90-luvulla nelisen vuotta ja ikävä kyllä se olin minä joka kyllästyin. Mm. siihen että miehellä oli loppuvaiheessa niin paha jännitys ja ihmispelko että hän huumasi itsensä Diapamilla kooman partaalle - jopa minunkin seurassani. Lisäksi hänen jatkuva seksuaalinen identiteettikriisinsä (homo vai ei?) meni yli sietokykyni.

Olen kai siis itse vähän sellainen että yritän yrittämistäni jos minulla on kumppani, enkä ihan heti anna periksi. Tuon viimeisimmänkin raivotautisen jonka kanssa sen pitkän pätkän olin tyydyin helposti vain kaikkeen - ehkä sillä mentaliteetilla kun en voi leveillä itse millään saavutuksilla, ei ole uraa, ei ole reteää ja rempseää sosiaalista luonteenlaatua (mukavaksi on kyllä kehuttu, mutta ei kukaan koskaan rohkeaksi...), enkä todellakaan ole missi. Se viimeinen seikka sitten kyllä ylikorostui sillä että en juurikaan saanut kasvoistani kehuja mieheltäni (tosin muista kehonosista, mikä on tietty kiva) ja sitten oli tietenkin jotain sellaista tendenssiä ilmassa että hän tykkäisi eri tyyppisestä naisesta tyyliin blondi vs. tummaverikkö (en sano kumpi meistä on kumpi, vanha vai uusi). Ei hän sitä ikinä ihan suoraan sanonut, mutta jotenkin minä sen aina tiesin että olen "väärän värinen". Noh, hänellä on nyt se toivomansa nainen, mutta hän itse heti alkuun sanoi ettei todellakaan vaihtanut kauniimpaan (ja kuvankin kun näytti, niin siltä vaikuttaisi...)

Mitähän minä sitten naamavärkissäni niin surin jos kerta se ei sitten ollut mikään oleellinen tekijä muijan vaihdossa...

...jatkuu...

Lue lisää

Tämä vaan jotenkin niin vituttaa että mitä se on se kaveruus. Pitäisiköhän sitä suoraan kysyä... Miehellä on pari miespuolista kaveria joita hän tapaa ehkä nelisen kertaa vuodessa. Minä luulin että meidän kaveruutemme on sitä että käymme yhdessä kaupoissa ja kenties jopa uimassa. (Vähissä vaatteissa esiintyminen puolin ja toisin ei ole ongelma, en itse tunne enää minkäänlaista himoa miestä kohtaan, inhoa vain jos ajattelenkin että olisin vielä "sillai"...) Viime viikolla meillä olikin tosi mukava päivä, hän ikäänkuin uhmalla oli seurassani pidempään kun se uusi oli raivoissaan sanonut että jonkin aikaa meidän pitäisi olla pitämättä yhteyttä. Epäilen että tällä viikolla etäisyys pamahti päälle (ei siis voinut tarjota autokyytiä) sen vuoksi että alkaa sen ämmän äkseeraus mennä sellaiseksi että kotirauhan ylläpitämiseksi hän sitten pettää lupauksensa mieluummin minua kohtaan, kuin antaisi sen uuden olla siinä harhassa että me EI tavata. On antanut sille uudelle avaimenkin omaan asuntoonsa joten nainen pääsee tekemään tupatarkastuksia ja jos olisimme kaupoissa menossa, sieltä varmaan kävisi hyeenan huuto kännykän kautta että missäs mies on kun ei ole kotonaan valmiina kun nainen suvaitsee tulla käymään...

Noh, ehkä minulla on vaan rikas mielikuvitus. Ja piruako minulle heidän systeeminsä kuuluu. Paitsi että taidan olla ehkä vahingoniloinen kun heillä ei niin itsestäänselvästi onnellinen se suhde olekaan, kuten mies oletti aiemmin. Ja minusta tuntuu että hän yrittää teeskennellä että se ON onnellinen, koska hän niin myhäillen kertoi siitä että se nainen leikkeli häneltä vaatteen kun ei tykännyt sen väristä. Ja valitsee miehen vaatteet (jotka mies maksaa), syöttää tämän muun perheensä mukana, ilmeisesti juoksuttaa kaikki vapaa-ajat sukulaisissa jne. Siinä on kaikkea sellaista mitä minun kanssani ei ollut. Onhan se upouutta ja täten kiehtovaa. Hänelle. Itse en moista jaksaisi.

Suoraan sanottuna olen alkanut pohtia uusia suhteita... Minulla on aina ollut sellainen kutina että jos "joudun" siirtymään eteenpäin tästä miehestä, niin voi olla että en välttämättä sitoudukaan parisuhteeseen tuosta noin vaan. Ehkä ennemmin haen jotain "kokemuksia" ja pelkkää viihtyisää yhdessäoloa ilman mitään sitoumuksia. Tukahdutin vuosia itsestäni sen taipumuksen että muutkin voisivat kiinnostaa, ja nyt kun ei ole enää mitään velvoitteita, minuahan ei pidättele kuin ujous... Tietenkään tällainen mt-eläkeläinen ei ole mikään toivemorsmaikku, joten siltäkin pohjalta sitoumukseton yhdessäolo on varmaan ihan ok. Jos vain itse osaan olla ihastumatta. Ja kuka voi, jos tunteet vain astuvat mukaan kuvioon vaikka kuinka olisi suunnitellut sopimusluontoisesti että vain vietetään aikaa yhdessä ja nautiskellaan, ei sen vakavampaa...

Minusta vähän tuntuu että valitettavasti ainoa keino vihasta, pettymisestä, katkeruudesta ja sen sellaisesta vapautumiseen on kiinnostua uudesta miehestä. Ja minua ei voisi vähempää kiinnostaa "sekaantua" enää yhteenkään ikäiseeni, saati vanhempaan, joten taidankin (mitä voi moni paheksua) katsastella noita itseäni nuorempia, ehkä kovastikin nuorempia, siltä kantilta että mitähän olisi tarjolla.

Kukaan ei petä ketään, kukaan ei odota mitään, ei ole pakko harjoittaa tympeää kalenteriseksiä (oho, viimeisesti kerrasta on jo aikaa, no, yritänpä tsempata itseni innostumaan tyypistä joka sanoo seksiehdotuksen kuullessaan että "teen ensin tän jutun tietokoneella loppuun"...) Sanotaan kyllä että irtosuhteet eivät pahemmin anna mitään, mutta mitenkähän olisi joku pidempi irtosuhde, vaikka ns. kesäkolli... ;)

Niin että AI VIL SÖVAIV, DÄMN IT! :D

Plaaaaaah kirjoitti:

Totta. Joku voisi tietenkin antaa reunahuomautuksen, että miksi laskeudut samalle tasolle. Mutta, kuten sanoit, jos toinen pelaa viidakon säännöillä, niin sitä saa mitä tilaa. Niin tein minäkin, kahdesta syystä:

1) Oman mielenterveyteni takia päästin höyryt ulos ja siihen osoitteeseen, minne ne kuuluukin.

2) Rotalle opetukseksi, että miten käy, kun lyö puukon toisen selkään, varsinkaan, jos ei ole sitä ansainnut.

Rotat saa minun puolestani piestä henkihieveriin, oli sitten kyseessä nainen tai mies. Ei tappaa, koska silloin pääsisivät liian helpolla perkele. Selkään ampujille ei ole ennenkään armoa annettu, miksi pitäisi nyt?

Lue lisää

"Totta. Joku voisi tietenkin antaa reunahuomautuksen, että miksi laskeudut samalle tasolle. Mutta, kuten sanoit, jos toinen pelaa viidakon säännöillä, niin sitä saa mitä tilaa. "

en käsitä mitä merkitystä jollain ihmeen moraalisella ylemmyydentunteella tuollaisessa tilanteessa on. se kun ei muutu hyväksi fiilikseksi, toisin kuin vahingonilo.

sitäpaitsi siinä toinenkin osapuoli saa ainakin jonkinlaisen opetuksen, sellaisen, että teoilla on seuraamuksia.

ja tuosta lyömisestä olen ihan samaa mieltä. harmittaa vaan ettei tullut itse kopeutettua.

***Se vaan mättää että niin monen vuoden jälkeen saa olla persona non grata.
Ja aika yhdentekevä olen tainnut olla monille muillekin miehille joita elämässäni olen kohdannut, isästäni alkaen***

En ymmärrä, miksi haikailet sellaisien ihmisten kaveruuden perään, jotka kohtelevat sinua noin. Jos olet kyllästynyt kengän jälkiin otsassasi, kannattaisiko lopettaa kynnysmattona oleminen?

Mielummin elämä aidon vihollisen kanssa, kuin epärehellisen ja epäaidon ystävän kanssa.

Plaaaaaah kirjoitti:

***Se vaan mättää että niin monen vuoden jälkeen saa olla persona non grata.
Ja aika yhdentekevä olen tainnut olla monille muillekin miehille joita elämässäni olen kohdannut, isästäni alkaen***

En ymmärrä, miksi haikailet sellaisien ihmisten kaveruuden perään, jotka kohtelevat sinua noin. Jos olet kyllästynyt kengän jälkiin otsassasi, kannattaisiko lopettaa kynnysmattona oleminen?

Mielummin elämä aidon vihollisen kanssa, kuin epärehellisen ja epäaidon ystävän kanssa.

Lue lisää

Siksipä kai kun ei ketään muutakaan ole (kavereita siis), ja toisaalta kun minun aivoni eivät yhtäkkiä kykene mieltämään että reilulla 12 vuodella ei ole MITÄÄN merkitystä. Miten kaikki voi muka muuttua hetkessä, kun alkukeväästä on vielä suunniteltu kaikenlaista yhdessä? Ja sitten kun mies päättää vaihtaa muijaa, hän vakuuttelee ja todistelee että meidän suhteessamme mikään ei oikeastaan muutu, kunhan pari- ja seksisuhdeosio vain jää pois.

Kyllähän se tietenkin arvattavissa oli että kun uusi "leikkikaveri" löytyy niin vanhoista viis.

Sekin vituttaa ettei minua ole vaihdettu vain 1:1, vaan sen uuden naisen kaikki läheiset ihmiset nekin menevät minun edelleni, vaikka ei se mies niiden kanssa parittele! Naisen jälkeen tulevat hänen lapsensa, sitten naisen sukulaiset, sitten hänen kaverinsa; en tiedä kuinka pitkä jono ihmisiä on muodostunut eksän ja minun väliin niin että olen siellä hännänhuippuna, kiusallinen muisto menneestä.

Ilmeisesti kaikki sitten voi muuttua hetkessä, tai sitten ongelma on se että yksi on keskenään miettinyt asiat valmiiksi kysymättä minulta mitään, tiedottamatta minulle mitään ennen kuin on itse valmis häipymään. Nyt kun tapaamme tajuan miten helvetin vähän hän oikeastaan puhui aikoinaankaan mistään mikä jotenkin koski suhdettamme. Vuosien varrella ainoa "suhdekeskustelu" käytiin joskus siitä että onko seksiä tarpeeksi (tai siis jos ei ollut hänen mielestään), muuten suhteemme voinnista ei puhuttu. Minä joskus otin esille jotain epäkohtia, ehkä, ja sitten en enää minäkään. Hän toisinaan haukkui minut jostakin asiasta ja sitten suuttui jos yöllä ennen nukkumaanmenoa aloin purkaa pahaa mieltäni asian johdosta.

Oikeastaan kun oikein tarkkaan ajattelen niin hänellekin tuntui olevan yksi lysti että miten meillä menee, ja sitten yhtäkkiä tulee ero ja ensimmäinen hänen kakaisemansa syy on siihen että kun ei ole ollut lämpöä eikä läheisyyttä. No miksi vitussa ei ollut?

Koska hänkään ei sellaista MINULTA halunnut. Jokin piti meidät aina vähän matkan päässä toissa toisistamme, huolimatta siitäkin että toisinaan oli melkein telepatiaa niin että ymmärsimme hyvin toistemme ajatuksia ja ajattelimme aivan samoin. Mutta se jokin tietty naisen ja miehen välinen en-tiedä-mikä kai sitten loisti poissaolollaan. Jos sellaista kipinää oli alkuvuosina, niin en enää muista. Ehkä oli.

Tietenkin kokoajan ajattelee että mitä helvetin väliä tällä kaikella enää on, mutta koska en saanut osallistua eroprosessiin yhdessä hänen kanssaan ennen kuin hän oli päätöksensä jo tehnyt, joudun käymään asiaa läpi jälkikäteen. Se kylmyys, yhdentekevyys, välinpitämättömyys, kovuus, loukkaukset yms. tässä kaikessa tietysti ihmetyttää. Kyllä me käsittääkseni joskus pidimme toisistamme ja välitimme - MIHIN IHMEESEEN SE KAIKKI KATOSI?

En ymmärrä - siinä se pointti: en ymmärrä.

Yritän kyllä kaikkeni että löytäisin uusia ihmissuhteita, tietenkin tavanomaiseen tapaan on tullut aloitettua miehen etsimisellä. Onko lopputuloksena ohimeneviä kokeiluita tai vakavampi suhde, en voi tietää, mutta jotenkin koko touhu tympii. En halua kokea "meneväni hukkaan", kun ei vielä ole menopaussikaan iskenyt... Mutta jo ennen eroa vuosikausia muhinut masennus nakertaa niin mieltä että on ponneton olo ja vaikea panostaa tosissaan mihinkään.

Eivätkä deitit ole sitä varten että siellä alkaa purkamaan erojuttuja toiselle!

T.P. kirjoitti:

Siksipä kai kun ei ketään muutakaan ole (kavereita siis), ja toisaalta kun minun aivoni eivät yhtäkkiä kykene mieltämään että reilulla 12 vuodella ei ole MITÄÄN merkitystä. Miten kaikki voi muka muuttua hetkessä, kun alkukeväästä on vielä suunniteltu kaikenlaista yhdessä? Ja sitten kun mies päättää vaihtaa muijaa, hän vakuuttelee ja todistelee että meidän suhteessamme mikään ei oikeastaan muutu, kunhan pari- ja seksisuhdeosio vain jää pois.

Kyllähän se tietenkin arvattavissa oli että kun uusi "leikkikaveri" löytyy niin vanhoista viis.

Sekin vituttaa ettei minua ole vaihdettu vain 1:1, vaan sen uuden naisen kaikki läheiset ihmiset nekin menevät minun edelleni, vaikka ei se mies niiden kanssa parittele! Naisen jälkeen tulevat hänen lapsensa, sitten naisen sukulaiset, sitten hänen kaverinsa; en tiedä kuinka pitkä jono ihmisiä on muodostunut eksän ja minun väliin niin että olen siellä hännänhuippuna, kiusallinen muisto menneestä.

Ilmeisesti kaikki sitten voi muuttua hetkessä, tai sitten ongelma on se että yksi on keskenään miettinyt asiat valmiiksi kysymättä minulta mitään, tiedottamatta minulle mitään ennen kuin on itse valmis häipymään. Nyt kun tapaamme tajuan miten helvetin vähän hän oikeastaan puhui aikoinaankaan mistään mikä jotenkin koski suhdettamme. Vuosien varrella ainoa "suhdekeskustelu" käytiin joskus siitä että onko seksiä tarpeeksi (tai siis jos ei ollut hänen mielestään), muuten suhteemme voinnista ei puhuttu. Minä joskus otin esille jotain epäkohtia, ehkä, ja sitten en enää minäkään. Hän toisinaan haukkui minut jostakin asiasta ja sitten suuttui jos yöllä ennen nukkumaanmenoa aloin purkaa pahaa mieltäni asian johdosta.

Oikeastaan kun oikein tarkkaan ajattelen niin hänellekin tuntui olevan yksi lysti että miten meillä menee, ja sitten yhtäkkiä tulee ero ja ensimmäinen hänen kakaisemansa syy on siihen että kun ei ole ollut lämpöä eikä läheisyyttä. No miksi vitussa ei ollut?

Koska hänkään ei sellaista MINULTA halunnut. Jokin piti meidät aina vähän matkan päässä toissa toisistamme, huolimatta siitäkin että toisinaan oli melkein telepatiaa niin että ymmärsimme hyvin toistemme ajatuksia ja ajattelimme aivan samoin. Mutta se jokin tietty naisen ja miehen välinen en-tiedä-mikä kai sitten loisti poissaolollaan. Jos sellaista kipinää oli alkuvuosina, niin en enää muista. Ehkä oli.

Tietenkin kokoajan ajattelee että mitä helvetin väliä tällä kaikella enää on, mutta koska en saanut osallistua eroprosessiin yhdessä hänen kanssaan ennen kuin hän oli päätöksensä jo tehnyt, joudun käymään asiaa läpi jälkikäteen. Se kylmyys, yhdentekevyys, välinpitämättömyys, kovuus, loukkaukset yms. tässä kaikessa tietysti ihmetyttää. Kyllä me käsittääkseni joskus pidimme toisistamme ja välitimme - MIHIN IHMEESEEN SE KAIKKI KATOSI?

En ymmärrä - siinä se pointti: en ymmärrä.

Yritän kyllä kaikkeni että löytäisin uusia ihmissuhteita, tietenkin tavanomaiseen tapaan on tullut aloitettua miehen etsimisellä. Onko lopputuloksena ohimeneviä kokeiluita tai vakavampi suhde, en voi tietää, mutta jotenkin koko touhu tympii. En halua kokea "meneväni hukkaan", kun ei vielä ole menopaussikaan iskenyt... Mutta jo ennen eroa vuosikausia muhinut masennus nakertaa niin mieltä että on ponneton olo ja vaikea panostaa tosissaan mihinkään.

Eivätkä deitit ole sitä varten että siellä alkaa purkamaan erojuttuja toiselle!

Lue lisää

Sinun pitää hyväksyä sellainen tosiasia, että et välttämättä koskaan tule ymmärtämään, koska ilmeisesti ei edes eksäsikään ymmärrä. Näissä asioissa ei ole yleensä mitään logiikkaa... Varsinkin, kun kysessä on ihminen, jonka aivotoiminnan hormonit sotkevat; rakastunut ihminen ON tyhmä ja äärimmäisen itsekeskeinen.

Sinua ja sinun hyväntahtoisuutta on vain käytetty hyväksi, tylyä ja niin kovin tyypillistä. Älä tee sitä virhettä, että alennat itsesi asemaan, missä kuvittelet, että ainoastaan SINÄ olet se, jota eksäsi kohtelee huonosti. Ei, hän kohtelee kaikkia samoin, et ole missään erityisasemassa, vaikka tiedän kokemuksesta, että NYT sinusta tuntuu siltä.

***En ymmärrä - siinä se pointti: en ymmärrä***

Itseasiassa ymmärrät jo aika paljon, koska ymmärrät, ettet ymmärrä!

Muista, että kun te tapaatte, ja hän kritisoi sinua, niin monasti kritiikki kertoo enemmän kritisoijasta, kuin kritiikin kohteesta.

Sinulle on tehty ns. paskanakki, joten, älä anna sen latistaa sinua vaan anna sen muuttaa ja vahvistaa sinua. Et ole menettänyt mitään, päin vastoin, olet päässyt eroon ihmisestä, joka ei kunniottanut sinua.

***Ja sitten kun mies päättää vaihtaa muijaa, hän vakuuttelee ja todistelee että meidän suhteessamme mikään ei oikeastaan muutu, kunhan pari- ja seksisuhdeosio vain jää pois***

Tuo on jännä kommentti, enkä tiedä, miten itse tuollaiseen suhtautuisin. Jos hän tarkoittaa sitä, että

A) Mieti itse, mitä meillä on jäljellä (eli EI MITÄÄN), koska teot puhuvat aina enemmän kuin sanat vai

B) Haluan että pysymme edelleen parhaina ystävinä jne. latteutta ja diipadaapaa, niin sanoisin tähän saman kommentin: Teot puhuvat enemmän kuin sanat. Jos olisin sinun paras kaveri ja ystävä, en ole koskaan kuullut, että he ovat niitä, joiden niskaan saa kataa paskasangon ja joita kohdellaan näin!

Eksäsi on ilmeisesti vain henkisesti kitukasvuinen epäkypsä haaveilija, joka vain kulkee murheesta murheeseen. Katso mitä hän sinulle on tehnyt, haluatko sellaisen paskan takaisin, et. Anna paskan olla. Sitä enemmän paskakasa haisee, mitä enemmän sitä tonkii.

Maailmasta löytyy OIKEASTI hyviäkin miehiä. Älä menetä uskoasi. Rock´n Roll! ;)

plaaaaaaaaaaaaah kirjoitti:

Sinun pitää hyväksyä sellainen tosiasia, että et välttämättä koskaan tule ymmärtämään, koska ilmeisesti ei edes eksäsikään ymmärrä. Näissä asioissa ei ole yleensä mitään logiikkaa... Varsinkin, kun kysessä on ihminen, jonka aivotoiminnan hormonit sotkevat; rakastunut ihminen ON tyhmä ja äärimmäisen itsekeskeinen.

Sinua ja sinun hyväntahtoisuutta on vain käytetty hyväksi, tylyä ja niin kovin tyypillistä. Älä tee sitä virhettä, että alennat itsesi asemaan, missä kuvittelet, että ainoastaan SINÄ olet se, jota eksäsi kohtelee huonosti. Ei, hän kohtelee kaikkia samoin, et ole missään erityisasemassa, vaikka tiedän kokemuksesta, että NYT sinusta tuntuu siltä.

***En ymmärrä - siinä se pointti: en ymmärrä***

Itseasiassa ymmärrät jo aika paljon, koska ymmärrät, ettet ymmärrä!

Muista, että kun te tapaatte, ja hän kritisoi sinua, niin monasti kritiikki kertoo enemmän kritisoijasta, kuin kritiikin kohteesta.

Sinulle on tehty ns. paskanakki, joten, älä anna sen latistaa sinua vaan anna sen muuttaa ja vahvistaa sinua. Et ole menettänyt mitään, päin vastoin, olet päässyt eroon ihmisestä, joka ei kunniottanut sinua.

***Ja sitten kun mies päättää vaihtaa muijaa, hän vakuuttelee ja todistelee että meidän suhteessamme mikään ei oikeastaan muutu, kunhan pari- ja seksisuhdeosio vain jää pois***

Tuo on jännä kommentti, enkä tiedä, miten itse tuollaiseen suhtautuisin. Jos hän tarkoittaa sitä, että

A) Mieti itse, mitä meillä on jäljellä (eli EI MITÄÄN), koska teot puhuvat aina enemmän kuin sanat vai

B) Haluan että pysymme edelleen parhaina ystävinä jne. latteutta ja diipadaapaa, niin sanoisin tähän saman kommentin: Teot puhuvat enemmän kuin sanat. Jos olisin sinun paras kaveri ja ystävä, en ole koskaan kuullut, että he ovat niitä, joiden niskaan saa kataa paskasangon ja joita kohdellaan näin!

Eksäsi on ilmeisesti vain henkisesti kitukasvuinen epäkypsä haaveilija, joka vain kulkee murheesta murheeseen. Katso mitä hän sinulle on tehnyt, haluatko sellaisen paskan takaisin, et. Anna paskan olla. Sitä enemmän paskakasa haisee, mitä enemmän sitä tonkii.

Maailmasta löytyy OIKEASTI hyviäkin miehiä. Älä menetä uskoasi. Rock´n Roll! ;)

Lue lisää

Juu, miten hyvänsä kaveruuden kanssa käykään (en pidä ihmeenä jos sekin hiipuu pois), niin mikään mies hän ei minulle enää ole. Ainoastaan omalla tavallaan risa ihminen, tai jossain mielessä jopa pikkupoika joka ei ole koskaan ymmärtänyt hittojakaan siitä miten ihmisiä tai varsinkaan naisia pitäisi kohdella. Koko yhteisen elämämme varrella hän vain haukkui haukkumistaan omaa äitiään, ja keski-ikäisiä naisia hän halveksui. Ei hän nyt sentään ole sellaista antanut ymmärtää että minut olisi pitänyt lempata koska armottomasti kuitenkin päädyin itsekin keski-ikäiseksi, eikä se ikäero ole merkittävä minun ja uuden naisen välillä. Mutta joku keskenkasvuisuus sitä äijää rassaa että hän ei kykene ajattelemaan aikuismaisesti asioita. Eihän naisten haukkuminen mitenkään tee häntä itseään yhtään sen paremmaksi.

Kaikkein naurettavimmillaan suhteemme alussa se iänikuinen äidin haukuskelu meni sellaiseksi että kun paistoin jauhelihaa, mies tuli mäkättämään että kumminkin jätät ne palleroiksi kuten aina teet. Olin äimänkäkenä koska olen aina takonut jauhelihan pannussa erittäin pieneksi muruseksi (tottakai, muutenhan se voi jäädä vaikka raa'aksi), ja sitten minulla välähti että hänhän puhuu minun sijasta oikeastaan äidilleen, koska hänen äitinsä tekee niin.

Noinkohan hän on sitten koskaan nähnyt minussa itseäni, vai jotain heijastuksia omista ennakkoluuloistaan? Mutta en minä tässä itsekään ollut pekkaa pahempi: en nähnyt miehen todellista epäluotettavaa ja tylyä luonnetta, koska kuvittelin automaattisesti että hän on yhtä oikeudenmukainen, uskollisuuteen sitoutunut ja lojaali kuin itse olen (olin? omalla kustannuksellani näemmä...)

Se on satavarmasti totta että rakastunut paskat nakkaa kaikista muista ihmisistä. Kyllä se niin uskomatonta tuubaa oli mitä sieltä tuli kun mies päätti erota. Sen jälkeen kun muutin omaan asuntooni hän ei ole enää haukkunut minua tai yrittänyt laittaa eroa minun syykseni; päinvastoin hän vaikenee kuin hauta jos yritän ominpäin käsitellä eroon johtaneita syitä. Välillä sieltä tulee korkeintaan että ÄLÄ OLETA. Mutta koska olen erittäin analyyttinen ja tutkiva ihminen, suorastaan jokin fuckin' Sherlock Holmes, niin enhän minä pysty märehtimistä lopettamaan siihen että käsky käy. Ja perkele minullahan on oikeus miettiä ihan mitä minua huvittaa, vaikka toinen kuvittelee että elämä muuttuu sillä siunaamalla kun HÄN päättää että sen on muututtava. xD

Millaistahan olisi jos hän jäisi yksin ja itse olisinkin lääpälläni johonkuhun toiseen? Olen avoimesti pölissyt suunnitelmistani miesväen suhteen (etsinkö vakavaa suhdetta vai vietänkö villiä sinkkuelämää), ja näihin asioihin varsinkaan hän ei sano juuta eikä jaata vaikka oli siinä ja siinä ettei hän alkanut suunnitella minulle päin naamaa tulevaa seksielämäänsä uutensa kanssa. (Erään seikan sen naisen seksikokemuksista aiempien kanssa sain kyllä kuullakin... halusin tai en...)

Olen erittäin avoin ihminen, mutta en nyt ihan kaikkea halua kuulla. Ja sitä en ymmärrä että jos toinen on valmis juoruamaan suurinpiirtein kaiken mahdollisen nyky- ja tulevasta elämästään, niin miksi hän ei muka kykene käsittelemään mennyttä elämää? Johtuu varmaan siitä että ukolta alkaa pää hajota jos hän edes hetkeksi jättäisi sen uuden naisen kiimaisen lääp-lääp-ajattelemisen ja kävisi kanssani läpi mennyttä suhdettamme niin että se olisi (minulle) helpompi haudata.

Noh, kukin tavallaan. Jos eivät tavat sovi yhteen niin se on voi-voi. Jos kieltäminen, unohtaminen, teeskentely ettei mitään mennyttä ole koskaan ollutkaan on yhden linja, niin pitäköön sen. Itse prosessoin asiaa ja minulle se on hyvä. Välillä tietysti kiukku herää, mutta mitä enemmän niitä kiukkuja kokee, sitä enemmän se murentaa jotain sellaista minkä tuleekin hajota ja poistua elämästäni.

Eksällä(kään) ei kauheammin oikeastaan kavereita ole. Ehkä hän siinäkin mielessä inhosi ajatusta että me emme enää olisi puheväleissä lainkaan. Kun ei hänellä ole kaveripiiriä, niin hän ei pysty sitä siis hylkäämäänkään. Uuden naisen kautta hän on saanut läjäpäin ihmisiä elämäänsä, ja jos hän ei pystykään ylläpitämään sitä parisuhdetta, mahtaa hän jäädä kyllä totaalisen yksin koska jäljellä ei ole enää ketään. En ehkä minäkään jos hän ei osaa tarjota muuta kuin ärtyisyyttä aina kun erehdyn kaveruuteen luottaen jotain toivomaan tai pyytämään. Eihän se kaveruutta ole että aina mennään toisen ehdoilla, aina joku juttu käy jos hän ITSE sitä alunperin keksii ehdottaa.

Mutta eteenpäin sanoo elävän mieli. En mieti häntä enää aamusta iltaan ja illasta aamuun. Viriilinä ihmisenä mietin (ehkä liikaakin) että mistäs uusi mies, tai edes kokemuksia miesten kanssa.

T.P. kirjoitti:

Juu, miten hyvänsä kaveruuden kanssa käykään (en pidä ihmeenä jos sekin hiipuu pois), niin mikään mies hän ei minulle enää ole. Ainoastaan omalla tavallaan risa ihminen, tai jossain mielessä jopa pikkupoika joka ei ole koskaan ymmärtänyt hittojakaan siitä miten ihmisiä tai varsinkaan naisia pitäisi kohdella. Koko yhteisen elämämme varrella hän vain haukkui haukkumistaan omaa äitiään, ja keski-ikäisiä naisia hän halveksui. Ei hän nyt sentään ole sellaista antanut ymmärtää että minut olisi pitänyt lempata koska armottomasti kuitenkin päädyin itsekin keski-ikäiseksi, eikä se ikäero ole merkittävä minun ja uuden naisen välillä. Mutta joku keskenkasvuisuus sitä äijää rassaa että hän ei kykene ajattelemaan aikuismaisesti asioita. Eihän naisten haukkuminen mitenkään tee häntä itseään yhtään sen paremmaksi.

Kaikkein naurettavimmillaan suhteemme alussa se iänikuinen äidin haukuskelu meni sellaiseksi että kun paistoin jauhelihaa, mies tuli mäkättämään että kumminkin jätät ne palleroiksi kuten aina teet. Olin äimänkäkenä koska olen aina takonut jauhelihan pannussa erittäin pieneksi muruseksi (tottakai, muutenhan se voi jäädä vaikka raa'aksi), ja sitten minulla välähti että hänhän puhuu minun sijasta oikeastaan äidilleen, koska hänen äitinsä tekee niin.

Noinkohan hän on sitten koskaan nähnyt minussa itseäni, vai jotain heijastuksia omista ennakkoluuloistaan? Mutta en minä tässä itsekään ollut pekkaa pahempi: en nähnyt miehen todellista epäluotettavaa ja tylyä luonnetta, koska kuvittelin automaattisesti että hän on yhtä oikeudenmukainen, uskollisuuteen sitoutunut ja lojaali kuin itse olen (olin? omalla kustannuksellani näemmä...)

Se on satavarmasti totta että rakastunut paskat nakkaa kaikista muista ihmisistä. Kyllä se niin uskomatonta tuubaa oli mitä sieltä tuli kun mies päätti erota. Sen jälkeen kun muutin omaan asuntooni hän ei ole enää haukkunut minua tai yrittänyt laittaa eroa minun syykseni; päinvastoin hän vaikenee kuin hauta jos yritän ominpäin käsitellä eroon johtaneita syitä. Välillä sieltä tulee korkeintaan että ÄLÄ OLETA. Mutta koska olen erittäin analyyttinen ja tutkiva ihminen, suorastaan jokin fuckin' Sherlock Holmes, niin enhän minä pysty märehtimistä lopettamaan siihen että käsky käy. Ja perkele minullahan on oikeus miettiä ihan mitä minua huvittaa, vaikka toinen kuvittelee että elämä muuttuu sillä siunaamalla kun HÄN päättää että sen on muututtava. xD

Millaistahan olisi jos hän jäisi yksin ja itse olisinkin lääpälläni johonkuhun toiseen? Olen avoimesti pölissyt suunnitelmistani miesväen suhteen (etsinkö vakavaa suhdetta vai vietänkö villiä sinkkuelämää), ja näihin asioihin varsinkaan hän ei sano juuta eikä jaata vaikka oli siinä ja siinä ettei hän alkanut suunnitella minulle päin naamaa tulevaa seksielämäänsä uutensa kanssa. (Erään seikan sen naisen seksikokemuksista aiempien kanssa sain kyllä kuullakin... halusin tai en...)

Olen erittäin avoin ihminen, mutta en nyt ihan kaikkea halua kuulla. Ja sitä en ymmärrä että jos toinen on valmis juoruamaan suurinpiirtein kaiken mahdollisen nyky- ja tulevasta elämästään, niin miksi hän ei muka kykene käsittelemään mennyttä elämää? Johtuu varmaan siitä että ukolta alkaa pää hajota jos hän edes hetkeksi jättäisi sen uuden naisen kiimaisen lääp-lääp-ajattelemisen ja kävisi kanssani läpi mennyttä suhdettamme niin että se olisi (minulle) helpompi haudata.

Noh, kukin tavallaan. Jos eivät tavat sovi yhteen niin se on voi-voi. Jos kieltäminen, unohtaminen, teeskentely ettei mitään mennyttä ole koskaan ollutkaan on yhden linja, niin pitäköön sen. Itse prosessoin asiaa ja minulle se on hyvä. Välillä tietysti kiukku herää, mutta mitä enemmän niitä kiukkuja kokee, sitä enemmän se murentaa jotain sellaista minkä tuleekin hajota ja poistua elämästäni.

Eksällä(kään) ei kauheammin oikeastaan kavereita ole. Ehkä hän siinäkin mielessä inhosi ajatusta että me emme enää olisi puheväleissä lainkaan. Kun ei hänellä ole kaveripiiriä, niin hän ei pysty sitä siis hylkäämäänkään. Uuden naisen kautta hän on saanut läjäpäin ihmisiä elämäänsä, ja jos hän ei pystykään ylläpitämään sitä parisuhdetta, mahtaa hän jäädä kyllä totaalisen yksin koska jäljellä ei ole enää ketään. En ehkä minäkään jos hän ei osaa tarjota muuta kuin ärtyisyyttä aina kun erehdyn kaveruuteen luottaen jotain toivomaan tai pyytämään. Eihän se kaveruutta ole että aina mennään toisen ehdoilla, aina joku juttu käy jos hän ITSE sitä alunperin keksii ehdottaa.

Mutta eteenpäin sanoo elävän mieli. En mieti häntä enää aamusta iltaan ja illasta aamuun. Viriilinä ihmisenä mietin (ehkä liikaakin) että mistäs uusi mies, tai edes kokemuksia miesten kanssa.

Lue lisää

Kun luen tekstiäsi, huomaan, että olet toipumisprosessissasi jossakin surun ja vihan välimaastossa. Tosin, en ole psykologi, mutta itse erittäin vittumaisen eroprosessin läpi käyneenä vertaan omia silloisia tuntemuksiani kirjoitukseesi. Minut avovaimoni jätti tylysti tekstiviestipohjalta, kun oli ensin narahtanut kiinni rysänpäältä. Ja se raukka rotta teki kaikkensa, jotta olisi saanut vieritettyä kaiken syyn minun niskaani. Uskomaton silmänkääntötemppu... tai sen yritys. Huvittavinta oli se, että hän itse vilpittömästi uskoi omiin satuihinsa ja latteuksiinsa. Hän ei voinut käsittää, että kun varoittamatta lyö puukon toisen selkään, siitä alkaakin täysimittainen, armoton ja raaka sota, missä ei ole sääntöjä; ainoastaan julmuutta. Kuten eräs kirjoittaja täällä totesi hyvin:" Jos toinen saatana pelaa viidakon säännöillä, miksi ihmeessä MINUN pitäisi olla sivistynyt ja rauhallinen?". Helvetin hyvä kysymys ja niin totta.

***Juu, miten hyvänsä kaveruuden kanssa käykään (en pidä ihmeenä jos sekin hiipuu pois), niin mikään mies hän ei minulle enää ole***

Tästä saa helposti sellaisen käsityksen, että osa sinusta haluaa pitää hänestä edelleen voimakkaasti kiinni, mutta samalla siitä käy ilmi viha ja halveksunta. Olenko oikeassa? Päästä irti kaikesta kaveri-illuusioista. Not going to happen.

Olet ilmeisest löytänyt hänestä myös puolen ja heikon lenkin, jota hän ei itse huomaa: Kieroutunut äitisuhde. Mieti nyt tarkkaan, haluatko elämänkumppaniksesi oidipaalisen ja narsistisen pikkupojan vai MIEHEN. Ja käytä sitä myös sumeilematta aseena häntä kohtaan; murskaa hänet äläkä tunne mitään sääliä. Kahdesta syystä: Oman itsesi toipumisen kannalta ja toiseksi, että annat hänelle kullanarvoisen opetuksen.

***Ja perkele minullahan on oikeus miettiä ihan mitä minua huvittaa, vaikka toinen kuvittelee että elämä muuttuu sillä siunaamalla kun HÄN päättää että sen on muututtava. xD***

HYVÄ! Juuri noin!! Saatana, asiat, jotka ovat OMAA elämää mullistavia, niin kyllä jumalauta siihen jos johonkin on oikeus sanoa EDES mielipiteensä ja tuoda se julki. Perkele, jos joku tuohoaa minun elämäni, niin kyllä saatana minä saan nauttia edes tappelemisesta... En ihan heti pode syyllisyyttä, päinvastoin!

***Mutta eteenpäin sanoo elävän mieli. En mieti häntä enää aamusta iltaan ja illasta aamuun. Viriilinä ihmisenä mietin (ehkä liikaakin) että mistäs uusi mies, tai edes kokemuksia miesten kanssa.***

Sellaista, mitä ei ole edes hukannut, ei voi löytää. Mutta, pitämällä silmäsi ja ennenkaikkea mielesi avoimena, löydät itsesi ja sitä kautta kaiken. Trust me! ;)

Kapach kirjoitti:

Kun luen tekstiäsi, huomaan, että olet toipumisprosessissasi jossakin surun ja vihan välimaastossa. Tosin, en ole psykologi, mutta itse erittäin vittumaisen eroprosessin läpi käyneenä vertaan omia silloisia tuntemuksiani kirjoitukseesi. Minut avovaimoni jätti tylysti tekstiviestipohjalta, kun oli ensin narahtanut kiinni rysänpäältä. Ja se raukka rotta teki kaikkensa, jotta olisi saanut vieritettyä kaiken syyn minun niskaani. Uskomaton silmänkääntötemppu... tai sen yritys. Huvittavinta oli se, että hän itse vilpittömästi uskoi omiin satuihinsa ja latteuksiinsa. Hän ei voinut käsittää, että kun varoittamatta lyö puukon toisen selkään, siitä alkaakin täysimittainen, armoton ja raaka sota, missä ei ole sääntöjä; ainoastaan julmuutta. Kuten eräs kirjoittaja täällä totesi hyvin:" Jos toinen saatana pelaa viidakon säännöillä, miksi ihmeessä MINUN pitäisi olla sivistynyt ja rauhallinen?". Helvetin hyvä kysymys ja niin totta.

***Juu, miten hyvänsä kaveruuden kanssa käykään (en pidä ihmeenä jos sekin hiipuu pois), niin mikään mies hän ei minulle enää ole***

Tästä saa helposti sellaisen käsityksen, että osa sinusta haluaa pitää hänestä edelleen voimakkaasti kiinni, mutta samalla siitä käy ilmi viha ja halveksunta. Olenko oikeassa? Päästä irti kaikesta kaveri-illuusioista. Not going to happen.

Olet ilmeisest löytänyt hänestä myös puolen ja heikon lenkin, jota hän ei itse huomaa: Kieroutunut äitisuhde. Mieti nyt tarkkaan, haluatko elämänkumppaniksesi oidipaalisen ja narsistisen pikkupojan vai MIEHEN. Ja käytä sitä myös sumeilematta aseena häntä kohtaan; murskaa hänet äläkä tunne mitään sääliä. Kahdesta syystä: Oman itsesi toipumisen kannalta ja toiseksi, että annat hänelle kullanarvoisen opetuksen.

***Ja perkele minullahan on oikeus miettiä ihan mitä minua huvittaa, vaikka toinen kuvittelee että elämä muuttuu sillä siunaamalla kun HÄN päättää että sen on muututtava. xD***

HYVÄ! Juuri noin!! Saatana, asiat, jotka ovat OMAA elämää mullistavia, niin kyllä jumalauta siihen jos johonkin on oikeus sanoa EDES mielipiteensä ja tuoda se julki. Perkele, jos joku tuohoaa minun elämäni, niin kyllä saatana minä saan nauttia edes tappelemisesta... En ihan heti pode syyllisyyttä, päinvastoin!

***Mutta eteenpäin sanoo elävän mieli. En mieti häntä enää aamusta iltaan ja illasta aamuun. Viriilinä ihmisenä mietin (ehkä liikaakin) että mistäs uusi mies, tai edes kokemuksia miesten kanssa.***

Sellaista, mitä ei ole edes hukannut, ei voi löytää. Mutta, pitämällä silmäsi ja ennenkaikkea mielesi avoimena, löydät itsesi ja sitä kautta kaiken. Trust me! ;)

Lue lisää

Juu, se hänen omituinen suhtautumisensa äitiinsä kyllä ihmetyttää - ja siltäkin kannalta että se uusi nainen tuntuu käyttäytyvän häntä kohtaan varsin ÄIDILLISESTI... Syöttää juottaa vaatettaa... Ja kun uudella naisella on ne lapsetkin jo valmiiksi, niin hänhän ON äiti monessakin mielessä. Jos mies tarvitsee suhteen missä hän saa kokea olevansa kaiken keskipiste ja pikkulapsi, niin hyvä kun tuli edes tässä vaiheessa esille eikä joskus kun ollaan jotain 50-vuotiaita. Mutta koska se uusi nainen ei vaikuta järin tasapainoiselta, niin eiköhän se Siperia saata opettaa vielä miestä kovalla kädellä ilman että minä häntä vaivaudun kiusaamaan. Ei tuollainen vaan jotenkin tunnu minusta normaalilta millaisella vauhdilla hän on rynnännyt osaksi perhettä aivan kuin olisi siihen aina kuulunutkin. Olettaisi että ensin seurustellaan naisen kanssa ja sitten pikkuhiljaa tutustutaan lapsiin jne. mutta kun alusta asti on niiden kaikkien ihmisten kanssa tekemisissä tavallaan "täysillä"... Huh.

Minulla kun on pientä kiinnostusta psykologiaa ja analysointia kohtaan niin siltä pohjalta tulee tuota touhua mietittyä, myös sellaisten fiilisten kanssa kuin kyse olisi miehenkin osalta täysin ventovieraasta ihmisestä. En tiedä vihaanko häntä erityisemmin, petyin vain kovasti. Mutta olihan niitä illuusioita siinä varmasti sitten omallakin puolellani vanhassa suhteessa, hänellä on ne illuusionsa ehkä nyt tuossa uudessa suhteessa.

Ei kai se nyt voi olla mahdotonta rakastaa jotakuta ja silti säilyttää realiteetit. (Se kylläkään ei ole mikään "realiteetti" että kun ollaan vajaa 13 v yhdessä niin pitää silloin tällöin huomautella että jos tulee sielunkumppani niin sitten voi tulla ero... Sellainen on julmaa ja itsekästä; pidetään toinen ihminen itsellä mutta yritetään saada hänet jo etukäteen suopeaksi ajatukselle että aikanaan lennät mäkeen kun tulee joku kiinnostavampi vastaan ja hyväksypä sitten se!) Eli itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa ihastua lähiaikoina kehenkään. Mutta jalat ristissäkään en aio olla, että pääsen tosiaankin eteenpäin ja löydän elämästä kaikki ne pikku nyanssit mitä nääkähtäneessä parisuhteessa ei ollut tarjolla.

Minulla taitaa itselläni olla vähän sellaista taipumusta tosiaankin että jos jonkun ihmisen suhteen pettyy, niin hänestä tulee helposti jonkinlainen tutkimuskohde... Kiva ötökkä jota voi käännellä ja tonkia ja yrittää selvittää että mitenkähän tämä raksuttaa. Eihän se välttämättä ikinä selviä, mutta tutkiminen on vaan niin vinkeää.

Kuulosti varmaan ihan nyrjähtäneeltä mutta ei sen niin väliä... xD

T.P. kirjoitti:

Juu, se hänen omituinen suhtautumisensa äitiinsä kyllä ihmetyttää - ja siltäkin kannalta että se uusi nainen tuntuu käyttäytyvän häntä kohtaan varsin ÄIDILLISESTI... Syöttää juottaa vaatettaa... Ja kun uudella naisella on ne lapsetkin jo valmiiksi, niin hänhän ON äiti monessakin mielessä. Jos mies tarvitsee suhteen missä hän saa kokea olevansa kaiken keskipiste ja pikkulapsi, niin hyvä kun tuli edes tässä vaiheessa esille eikä joskus kun ollaan jotain 50-vuotiaita. Mutta koska se uusi nainen ei vaikuta järin tasapainoiselta, niin eiköhän se Siperia saata opettaa vielä miestä kovalla kädellä ilman että minä häntä vaivaudun kiusaamaan. Ei tuollainen vaan jotenkin tunnu minusta normaalilta millaisella vauhdilla hän on rynnännyt osaksi perhettä aivan kuin olisi siihen aina kuulunutkin. Olettaisi että ensin seurustellaan naisen kanssa ja sitten pikkuhiljaa tutustutaan lapsiin jne. mutta kun alusta asti on niiden kaikkien ihmisten kanssa tekemisissä tavallaan "täysillä"... Huh.

Minulla kun on pientä kiinnostusta psykologiaa ja analysointia kohtaan niin siltä pohjalta tulee tuota touhua mietittyä, myös sellaisten fiilisten kanssa kuin kyse olisi miehenkin osalta täysin ventovieraasta ihmisestä. En tiedä vihaanko häntä erityisemmin, petyin vain kovasti. Mutta olihan niitä illuusioita siinä varmasti sitten omallakin puolellani vanhassa suhteessa, hänellä on ne illuusionsa ehkä nyt tuossa uudessa suhteessa.

Ei kai se nyt voi olla mahdotonta rakastaa jotakuta ja silti säilyttää realiteetit. (Se kylläkään ei ole mikään "realiteetti" että kun ollaan vajaa 13 v yhdessä niin pitää silloin tällöin huomautella että jos tulee sielunkumppani niin sitten voi tulla ero... Sellainen on julmaa ja itsekästä; pidetään toinen ihminen itsellä mutta yritetään saada hänet jo etukäteen suopeaksi ajatukselle että aikanaan lennät mäkeen kun tulee joku kiinnostavampi vastaan ja hyväksypä sitten se!) Eli itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa ihastua lähiaikoina kehenkään. Mutta jalat ristissäkään en aio olla, että pääsen tosiaankin eteenpäin ja löydän elämästä kaikki ne pikku nyanssit mitä nääkähtäneessä parisuhteessa ei ollut tarjolla.

Minulla taitaa itselläni olla vähän sellaista taipumusta tosiaankin että jos jonkun ihmisen suhteen pettyy, niin hänestä tulee helposti jonkinlainen tutkimuskohde... Kiva ötökkä jota voi käännellä ja tonkia ja yrittää selvittää että mitenkähän tämä raksuttaa. Eihän se välttämättä ikinä selviä, mutta tutkiminen on vaan niin vinkeää.

Kuulosti varmaan ihan nyrjähtäneeltä mutta ei sen niin väliä... xD

Lue lisää

***Kuulosti varmaan ihan nyrjähtäneeltä mutta ei sen niin väliä... xD***

Ei suinkaan, vaan inhimilliseltä!

Asioita ei ikinä kannata ajatella vain yhden ihmisen näkökulmasta, joten olen yrittänyt sitäkin miettiä miltä minä vaikutan muiden silmissä. Sekään kuva ei välttämättä ole häävi. Isäsuhteeni vaikuttaa aika paljon... Hän oli omissa oloissaan viihtyvä juoppo jonka tahdosta ei ikinä käyty missään eikä tavattu ihmisiä. Hän oli ihan kirjaimellisesti sanonut äidilleni että ei käydä missään! Ja myöhemmin tämä ylimielisen ja omahyväisen oloinen äijä sitten vielä kehtasi sanoa äidilleni että toivoo ettei meitä muita (äitiäni, meitä lapsia) olisi olemassakaan. Että tällainen ihminen.

Siellä kotona jo opin sen että pitää olla pahoillaan siitä että on ylipäätään olemassa. Ja koska jo alusta asti vituralleen menneen elämäni vuoksi minusta lopulta tuli masennuskroonikko ja sen aikaa mitä asuimme eksäni kanssa yhdessä en ollut töissä, niin tietenkin siinä oli kokoajan sellainen pieni syyllisyys kun minä päävikojeni vuoksi pääsen niin helpolla että vain lorvin kotona... Toki osallistuin jonkin verran menoihin pienistä tuloistani ja hoidin suurimman osan kotihommista.

Ei masennukseni ole sellaista että itkeä poraan päivästä toiseen, uhkaan itsarilla ja voivottelen ja valitan. Ehkä tuli aika paljon raportoitua kaikenlaisista fyysisistä vaivoista, en tiedä. Mutta herää tietysti kysymys että jos meillä olisi ollut onnellisempi suhde ihan oikeasti, niin olisiko niitä vaivoja aina niin ollutkaan.

Minä en vain suhteen varrella tajunnut että paremminkin voisi olla. Olin kotoa oppinut että enimmäkseen ollaan vaan omissa oloissaan EIKÄ HÄIRITÄ TOISTA. Jos mies koki sen "lämmön ja läheisyyden puuttumisena" kuten hän heti esitti syyksi eroon kun se ajankohtaiseksi tuli, niin miksei hän sitten sanonut mitään, vaan ihan tyytyväisen oloisena linnoittautui sinne oman tietokoneensa taakse? Jopa niin että lopulta kun ehdotin intiimiä kanssakäymistä, hänen piti aina "tehdä tämä juttu ensin koneella loppuun". Jos ongelma olisi vain minun sisäänpäinkääntyneisyyteni niin että en ole kiinnittänyt häneen tarpeeksi huomiota (jota huomiota hän nyt sitten saa runsaan mitoin siltä uudelta naiselta), niin kyllä pitää aika idiootti olla mieheksi ettei saa turpaansa auki hyvän sään aikana. Hoitaa mieluummin suhdetta vaihtamalla sen toiseen.

Hänellä on oikeastaan hyvin vähän kokemuksia naisista, en ollut ihan eka hänelle mutta ei paljon puutu... Ja kyllä hän taitaa aika lapsellinen olla. Ehkä me molemmat olemme/olimme. Liitto oli kuin kaksi kakaraa olisi yhdessä, välillä leikkien, välillä tapellen (alkuaikoina varsinkin). Vähän samanlaista systeemiä minulla oli aiemmassakin pidemmässä parisuhteessani, tosin se mies ei tapellut kanssani. Mutta keskenkasvuiseksi hänkin oli jäänyt. Koska tämmöistä on siis ollut useamman kerran, minussa itsessäni on jokin piirre joka ajaa minut sellaisten miesten luo joiden kanssa aikuista, kypsää suhdetta ei voi syntyä. Isäsuhdehan se tietysti paljon merkkaa. Ja en minäkään mikään kypsä ihminen ole. Välillä tuntuu että olen ollut kuin joku seurakoira jolle kelpaa kaikki tähteet ja luut, kunhan vaan joku vähänkin sietää minua.

...

T.P. kirjoitti:

Asioita ei ikinä kannata ajatella vain yhden ihmisen näkökulmasta, joten olen yrittänyt sitäkin miettiä miltä minä vaikutan muiden silmissä. Sekään kuva ei välttämättä ole häävi. Isäsuhteeni vaikuttaa aika paljon... Hän oli omissa oloissaan viihtyvä juoppo jonka tahdosta ei ikinä käyty missään eikä tavattu ihmisiä. Hän oli ihan kirjaimellisesti sanonut äidilleni että ei käydä missään! Ja myöhemmin tämä ylimielisen ja omahyväisen oloinen äijä sitten vielä kehtasi sanoa äidilleni että toivoo ettei meitä muita (äitiäni, meitä lapsia) olisi olemassakaan. Että tällainen ihminen.

Siellä kotona jo opin sen että pitää olla pahoillaan siitä että on ylipäätään olemassa. Ja koska jo alusta asti vituralleen menneen elämäni vuoksi minusta lopulta tuli masennuskroonikko ja sen aikaa mitä asuimme eksäni kanssa yhdessä en ollut töissä, niin tietenkin siinä oli kokoajan sellainen pieni syyllisyys kun minä päävikojeni vuoksi pääsen niin helpolla että vain lorvin kotona... Toki osallistuin jonkin verran menoihin pienistä tuloistani ja hoidin suurimman osan kotihommista.

Ei masennukseni ole sellaista että itkeä poraan päivästä toiseen, uhkaan itsarilla ja voivottelen ja valitan. Ehkä tuli aika paljon raportoitua kaikenlaisista fyysisistä vaivoista, en tiedä. Mutta herää tietysti kysymys että jos meillä olisi ollut onnellisempi suhde ihan oikeasti, niin olisiko niitä vaivoja aina niin ollutkaan.

Minä en vain suhteen varrella tajunnut että paremminkin voisi olla. Olin kotoa oppinut että enimmäkseen ollaan vaan omissa oloissaan EIKÄ HÄIRITÄ TOISTA. Jos mies koki sen "lämmön ja läheisyyden puuttumisena" kuten hän heti esitti syyksi eroon kun se ajankohtaiseksi tuli, niin miksei hän sitten sanonut mitään, vaan ihan tyytyväisen oloisena linnoittautui sinne oman tietokoneensa taakse? Jopa niin että lopulta kun ehdotin intiimiä kanssakäymistä, hänen piti aina "tehdä tämä juttu ensin koneella loppuun". Jos ongelma olisi vain minun sisäänpäinkääntyneisyyteni niin että en ole kiinnittänyt häneen tarpeeksi huomiota (jota huomiota hän nyt sitten saa runsaan mitoin siltä uudelta naiselta), niin kyllä pitää aika idiootti olla mieheksi ettei saa turpaansa auki hyvän sään aikana. Hoitaa mieluummin suhdetta vaihtamalla sen toiseen.

Hänellä on oikeastaan hyvin vähän kokemuksia naisista, en ollut ihan eka hänelle mutta ei paljon puutu... Ja kyllä hän taitaa aika lapsellinen olla. Ehkä me molemmat olemme/olimme. Liitto oli kuin kaksi kakaraa olisi yhdessä, välillä leikkien, välillä tapellen (alkuaikoina varsinkin). Vähän samanlaista systeemiä minulla oli aiemmassakin pidemmässä parisuhteessani, tosin se mies ei tapellut kanssani. Mutta keskenkasvuiseksi hänkin oli jäänyt. Koska tämmöistä on siis ollut useamman kerran, minussa itsessäni on jokin piirre joka ajaa minut sellaisten miesten luo joiden kanssa aikuista, kypsää suhdetta ei voi syntyä. Isäsuhdehan se tietysti paljon merkkaa. Ja en minäkään mikään kypsä ihminen ole. Välillä tuntuu että olen ollut kuin joku seurakoira jolle kelpaa kaikki tähteet ja luut, kunhan vaan joku vähänkin sietää minua.

...

Lue lisää

En ole sitä riippuvaisuutta miettinyt kauheammin koska riippuvainen-sanasta tulee mieleen joku rasittava ämmä joka on kokoajan lahkeessa roikkumassa ja inisee että tee sitä, tee tätä, vie sinne ja tänne ja HUOMIOI MINUT. En mielestäni ole huomionhakuinen. Mutta... ehkä tein väärin kun oletin että miehen löpinät kaveruudesta tarkoittaisivat sitä että hän entiseen malliin käyttäisi minua kaupoissa samalla kun itsekin niissä käy. Eihän kaveruus, eikä kyllä parisuhdekaan, ole pelkkää asioilla juoksemista. Tai jos se on niin eihän siinä ole mitään pointtia.

Kaveruudelta toivoisin vastavuoroista panosta molemmin puolin. Eli, olkoon lapsellista tai ei, niin kyllähän siinä väkisin tulee mieleen että toivoisi toisenkin olevan kiinnostunut minun asioistani aivan kuten minäkin kyselen kohteliaasti häneltä kaikenlaista. Ehkä se ei voi toimia eksän kanssa kun tämän kaikki ajatukset kieppuvat sen uuden rakkauden ja perheen ympäri. Jos tilanne olisi toisinpäin, niin en todellakaan osaa sanoa että kuinka paljon jaksaisin eksää sietää jos minulla olisi mahtava rakkaus? En tiedä, sillä minun on hyvin vaikea edes kuvitella moista tunnetta kohdalleni. Aikuisella iällä olen oikeastaan vain kerran ollut ihastunut ja en pitänyt siitä tunteesta sillä se tuntui pahalta kun vastakaikua ei saanut. (Kyseessä ei ole eksäni.)

Voi olla että enemmän kuin mieheen olin kiinnittynyt parisuhteen perusideaan, siihen että voi jakaa kaiken mahdollisen toisen kanssa ja kokea todellista KUMPPANUUTTA. Kun ei aina ole kauhean hyvä olo ollut masennusten yms. kanssa, niin sitä on kuvitellut että kumminkin voi jaksaa päivästä toiseen kun on edes se kumppanuus. Nyt kuitenkin huomaan että sitä voi jaksaa ilmankin. Vaikeaahan se kyllä on. Mutta ei mahdotonta.

Eksääni en pidä manipuloijana, idioottina lähinnä. Eihän hän siitä mitään saisi irti että tahallaan leveilisi uudella onnellaan. Meillä ei ikinä ollut sellaista vihaa keskellämme että olisi pitänyt kostamaan päästä, tai minä en ainakaan pysty kuvittelemaan että hän minun vuokseni sitä rakkauttaan olisi alkanut toitottaa siihen uuteen kun vielä asuimme yhdessä. Hän yksinkertaisesti ei pysty piittaamaan muiden ihmisten tunteista hevon sitä sun tätä. Kyllähän suhteemme alussakin hän moneen kertaan kirjaimellisesti itki että ei osaa (olla suhteessa). Osaakohan nyt sitten - eipä ole minun ongelmani.

Oma ongelmani on se että en halua iät ajat miettiä tuota vanhaa ja mennyttä, mutta uuteen on vaikea astua kun olen käynyt niin epäluuloiseksi ja ronkeliksi että saattaa käydä niin että joku hyväkin mies menee sivu suun kun olen erittäin kriittinen ja mikään ei kelpaa. :P

Niin kiitos... Innostuessani pälättämään en huomannut moista sanoa. Epäkohtelias minä. :(

En tiedä onko minulle mitään sielunkumppania missään, mutta tyhjän saa pyytämättäkin eli jos en edes tsekkaile sieltä täältä niin sitten takuulla ei ole. :P