Tosiystävät jättävät?

paremmaksi tulee, se yhteydenotto. Lohduttaminen on vaikeata, kun ei tiedä, mitä sanoa. Koeta käydä nyt pahinpana aikana uusissa paikoissa, ehkäpä voit piristyä siitä. Silitys poskellesi (5000 km:n päästä).

hei
haluaisin halata sinua tuntematon ihminen siellä.otan osaa suruusi ja haluan olla tässä lähelläsi,et ole yksin.minun elämänkumppanini kuoli useampi vuosi sitten minulle kävi samoin että ei ystävät jäänetkään jotka ennen olivat olleet lähelläni,suvusta puhumattakaan,tukijoita muutamia on ollut ihan ulkopuolisia ihmisiä, kuitenkin joku. mutta eihän se ole sama kuin hyvä tuttu ystävä,,en syyllistä sukuani ja tuttaviani,mutta olen sitä ihmetellyt miksi minulle kävi näin.aika parantaa haavat mutta kun näin kirjoituksesi niin en voinut olla vastaamatta.

Myös erossa ainakin itselleni. Olen mies ja miespuolisista hyvistäkin ystävistä osa suurin piirtein lopetti kokonaan yhteydenpidon, tai kuitenkin se on hyvin väkinäistä. Pelkäävätkö alitajuisesti että flirttailen vaimojaan, tai vielä pahempaa...vaimot kokisivat minut jotenkin jännittäväksi kun olenkin vapaata riistaa.

En voi ymmärtää, mutta ehkä se on sitä mitä surussakin....ei osata oikein kohdata ihmistä jolle on niin vaikeita asioita tullut eteen.

KAIKKI MAHDOLLINEN MYÖTÄTUNTONI SULLE, elä päivä kerrallaan

Mies vm57

Kuoleman kohtaaminen on monelle hankalaa, jopa alan ammattilaisille. Ystävilläsi jotka ovat kokeneet kuoleman saattavat olla hieman mietteissään siitä miten he reagoivat - siis jos eivät vieläkään ole sinut omassa elämässään kohdanneiden kuolemien kanssa. Toisaalta kun he ovat läheisiä ihmisiä saattaa heillä olla paljon hankalampaa kohdata myös sinun suruntunteesi. Kuoleman äärellä ihminen jää niin pieneksi ja avuttomaksi. Ehkä ystäväsi miettivät ja pelkäävät, etteivät osaa auttaa ja lohduttaa oikealla tavalla. Voin vain nipin napin kuvitella kuinka sinulla on elämä kertaheitolla muuttunut hyvin erilaiseksi ja kaikki arjen puuhat ja tekemiset tarvitsee ikään kuin opetella uudestaan, yksin. Onneksi olet löytänyt tukea ja apua yllättävältä taholta. Voin vain toivottaa täältä etäältä voimia ja jaksamista.. on hienoa, kuinka sinä vaikutat olevan tietoinen omasta tarpeesta ja pidät huolta itsestäsi surun keskellä.

Menetin yhden lapsistani v.-94 ja minulle kävi samoin. Moni silloisista "ystävistäni" sanoi, että soittele kun voit paremmin. Enpä ole soitellut. Parhaan tuen sain tuntemittomilta, jotka olivat itse käyneet läpi raskaita asioita. Kaikki eivät vain pysty kohtaamaan näin rankkoja asioita ja käymään niitä läpi. Ne jotka pystyvät käsitteleemään surua, selviävät, niin sinäkin. Tulet olemaan kaiken jälkeen ymmärtäväisempi ja vahvempi, jos vain itse haluat selvitä. Itke, raivoa, kirjoita tunteitasi paperille tai puhu nille, jotka haluavat kuunnella. Suru ei koskaan väisty elämästäsi, mutta sen kanssa oppii elämään jos haluaa. Voimia ja iso hali.

Mieheni kuoli 2 vuotta sitten. Ja siskoni, lapseni ja ystävät ovat olleet lähelläni. No, onhan niitäkin jotka halusivat kokea vain draamaa. Ja sääli oli vaikeinta kokea. Suru on yhtä aaltoliikettä, se vaihtelee päivästä toiseen. Minua on auttanut eniten keskustelut joita kävin mieheni kanssa ennen hänen lähtöään. Ajatteln häntä edelleen päivittäin. Surussa kaikki tunteet täytyy käydä läpi- ja esiin nousee kiitollisuus yhteisistä hetkistä. Elämä jatkuu juuri sellaisena kuin pitääkin:) Kaikki on hyvin, vaikka kokisimmekin tälläistä....
Hmmm...elämä kantaa aina. Voi niin miten sinusta tuntuu...ja voimia sinulle:)

Usein emme erota kuka on kukin, ennen kuin nuo vaikeat ajat tulevat.

ei ehkä jaksa katsoa asioita ulkopuolisen kannalta. Me ihmiset olemme niin erilaisia, ja saatamme työstää surummekin hyvin erilailla. Itse halusin vastaavassa tilanteessa nimenomaan hiljaisuutta ja yksityisyyttä surra suruni rauhassa. En jaksanut teeskenneltyjä osanottoja ja yrittäneille sanoinkin ystävällisesti, että nyt en jaksa ja haluan työstää pahimman yli ensin itsekseni ja rauhassa.
Näinollen olen myös huono tarjoamaan olkapäätä kenellekään surun keskellä. Jos sureva itse ottaa yhteyttä, toki kuuntelen ja kysyn, haluaisiko tulla kahville tai vaikkapa lähteä luontoon kävelylle. Puhelimessa en kauaa viihdy.
Kysymys ei suinkaan ole siitä, ettenkö tajuaisi surun määrää. Kaksikin läheistä hautaan saattaneena, joista toinen oli oma lapsi. Siitäkin huolimatta, en ole mielelläni leelianlepotuolina. Erityisen hyvin ymmärrän, jos ystäväpiirissä mahdollisesti oleva psykologian ammattilainen haluaa pysyä asiasta erossa. Hänelle se on kuitenkin työ, jota ei haluta jatkaa vapaa-ajalla. Ystävistä ei haluta "ilmaispotilaita".

Elät elämäsi raskainta aikaa.tiedän omasta kokemuksestani,mieheni kuoli n. viisi vuotta sitten.itselläni oli tukijoukkoja mm.sisareni ja veljeni,myös ystäviä.Hautajaisten jälkeen tosin ystävät hiljalleen jatkoivat omia elämiään-aluksi kapinoin mielessäni yhteydenpidon harvenemista,mutta lopulta ymmärsin,että heillä on tosiaan omat arkiaskareensa ja elämänsä." Saat soittaa.." niin sanottin myös minulle.Kyllä sitten välillä soitinkin ja niin neuvoisin sinuakin tekemään - tosiaan puhua voi välillä ihan muustakin kuin surustaan,sitä kaipasin myös - mitä teille kuuluu ?Kurja fraasi on,että aika tekee tehtävänsä,mutta se on niin totta-eka vuosi kuolemasta on se pahin.Koeta ottaa selvää onko kotipaikkakunnallasi jotain sururyhmää tms.Itse kävin omassa kotikaupungissani " nuorten leskien " sururyhmässä ja se oli oikein hyvä juttu.Vaikka suru ja siitä selviytyminen on kovin henkilökohtainen asia,niin kuitenkaan sitä ei voi kukaan ymmärtää niin kuin saman kohtalon kokenut.Voimia sinulle ja perheellesi ,muistelkaa entisen elämän hyviä hetkiä ja poisnukkunut rakkaanne varmaan tahtoisi teidän selviävän eteen päin elämässänne.Ystäviä ei ole koskaan liikaa,koeta jaksaa pitää itse yhteyttä kuitenkin,ehkä surusi on heillekin raskas,vaikka olisikin omia kokemuksia.Ja toden totta ns.entiset yhteydet voivat näinkin vaikean asian jälkeen uudistua.Yksinäisyys on hirveintä,toivon että jaksat lähteä "ulkomaailmaan " -itse en alkuun päässyt juuri kotoa ulos,kuin pakollisissa asioissa.Et varmaankaan ole ripustautunut kehenkään ja mielestäni tässä tilanteessa sinulla on jopa jonkinlainen oikeus saada tukea,lastesi takiakin -että jaksatte eteenpäin.Kaikkea hyvää sinulle,suru helpottaa aikanaan,mutta ikävä ei koskaan.Elämä jatkuu niillä eväillä mitä meillä on.

ehkä paras ystäväsi halusi antaa sinulle rauhaa ja tilaa? osa haluaa olla yksin tuossa tilanteessa. ennen kuolemaa soittiko paras ystäväsi sinulle päivittäin/viikottain?
ehkä sielunhoitaja ystävällesi tuli oikeasti joku iso kriisi, jolloin hän ei päässyt tulemaan? oma lapsi sairastui ja aviomies oli matkoilla tai vastaavaa.. ei kaikkea voi ennakoida.
ei tässä ole kyse mistään paras ystävä-kisasta. hienoa, että olet lähentynyt joihinkin kavereihisi enemmän. oma läheinen ystäväni menetti perheenjäsenensä reilu kuukausi sitten, silti hän myös jaksaa ottaa minuun yhteyttä, kysellä minun kuulumisia, antaa minulle neuvoja jne. hän ei siis oleta, että koska jotakin traagista tapahtui hänelle, maailma pysähtyisi siihen ja kaikki muut ihmiset ovat hänen kuunteluaan varten/hänen tukenaan. kyllä minä tottakai ihan mielellään suostuisin tuohonkin rooliin, mutta minusta on hienoa, ettei kaverini koko elämä pyöri nytkään tuon surun ympärillä.

Tyttäreni menehtyi kesällä 98 sairastettuaan vajavan vuoden, kuolema ei tullut yllättäen, vaan tuon vuoden aikana ajatukseen luopumisesta kasvoi. Samaan aikaan avioliitto hänen isänsä kanssa hajosi lopullisesti. En tiedä, mikä oli syynä, etä naispuoliset ystäväni eivät juuri apuaan tarjonneet. Mietit miksi tosiystävät pettivät/jättivät sinut selviämään yksin. Ehkä tuen tarjoaminen ja tukena oleminen on liian raskasta, erityisesti jos on itse kokenut saman - muistot heräävät henkiin - vielä nykyisinkin muistelen tytärtäni päivittäin kyynelsilmin.
Itse kävin vuosia haudalla kälyni kanssa, tyttären kummisetä kutsui tyttären merkkipäivinä muistelemaan häntä, ensimmäiset joulut vietimme pienellä sukulaisjoukolla. Saamani tuki jakautui niin monen tukijan kesken, että kovin raskaaksi se ei muodostunut kenellekään - nyt voin jo jakaa saamaani hyvää, mutta en vieläkään tiedä, mitä sanoa lapsensa menettäneelle - enkä sano, että otan suruusi. Siihen ei voi ottaa osaa.
Yritä jaksaa päivä kerrallaan - menetyksen tuska ei katoa, mutta pikkuhiljaa muistamiseen tulee mukaan iloisempia sävyjä.
Muistojamme emme menetä - älä pilaa suruaikaasi pohtimalla ystäviesi käytöstä.Ota vastaan se tuki, mitä sinulle tarjotaan, tieäen, että auttaja antaa sen hyvästä sydämestään, ei velvollisuudesta.

Syvin osanottoni.Vaimoni kuoli n. 5v. sitten

Tiedän hyvinkin miten ajattelet, minä menetin mieheni kauan sitten ja se tuki mitä sain silloin oli myös että --soita ihan milloin vain--- ja kun soitti niin ei ollut aikaa. Minä vähensin nämä ystävät pois ja jatkoin itse elämääni, muutin toiselle paikkakunnalle jakun he soittivat niin minulla oli kiire aina jonnekkin sillä niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Sen jälkeen minun paras ystäväni olen minä itse en enää koskaan tule luottamaan kehenkään ystävänä mutta kivoina tuttuina kyllä, ja sielunhoitajan osan olen kokonaan lopettanut, nyt heillä ei ole minua jolle aina sai tulla valittamaan pieniä ja suuria asioita. Tietysti kaipaan sitä aikaa kun vielä luulin että he ovat todellisia ystäviä silloin oli niin kiva tuntea että kuuluu johonkin joukkoon mutta kun ajattelee mihin hel. . . . . . .n joukkoon niin on tyytyväinen että on näin.

Syvä osanotto suruusi. Luulen monen muun tavoin etteivät ystäväsi tiedä, mitä sinulle pitäisi sanoa. Vaikkei mitkään sanat auta, itse se suru täytyy läpikäydä -ihan yksin. Tärkeintä olisikin, että olisi läsnä, puhuisi ihan tavallisia arkipäivän asioita. Ja kuunnella... Omalta kohdaltani muistan, että kun laittoi pään tyynyyn, silloin kaikki muistot ja ajatukset alkoivat laukata. Se siitä nukkumisesta, Itkin tuhersin yökaudet. Sitten ajattelin, että menen töihin, niin ei ihan joka hetki ajattele sitä menetettyä rakasta. Toisin kävi, ne ihanat työpaikan huumoriveikot kiersivät pitkin nurkkia välttyäkseen sanomasta mitään minulle. Aivan kuin olisin sairastanut jotakin tarttuvaa tautia. Ajattelin, että ehkä minun on sittenkin parempi olla kotona. Tuntuu kliseeltä, että aika auttaa -mutta totta se vaan on. Joku päivä sitte lopulta tuntuu helpommalta. Sitten on myös niitä ihmisiä, joiden kohdalle ei ole koskaan tullut surua. Ehkä sitä tuntee empatiaa vasta sitten, kun on itse ollut samassa tilanteessa. Toivon sinulle voimaa ja jaksamista -suojelusenkelihän sinulla nyt onkin.

Suru perii suuren osan ihmisen elämästä. Tavallisetkin arki askareet muuttuvat raskaiksi, töihin meneminen voi tuntua ylivoimaiselta. Ihmisten sanomiset ja kommentit voivat tuntua epämiellyttäviltä, loukkaavilta ja jopa törkeiltä.

Ihminen elää suuren tunnemyrskyn keskellä. Monesti surevan on vaikea ajatella asiaa muiden näkökulmasta. Mikä on luonnollista, omassa surussakin on tarpeeksi. Ihmiset saattavat vaikuttaa kylmiltä ja välinpitämättömiltä. Kaikilla ei ole eväitä kohdata surua ja kipua, jotkut eivät yksinkertaisesti kykene siihen.

Aluksi olin katkera ja todella vihainen siitä, mutta nyt kykenen antamaan anteeksi. Kykenen antamaan anteeksi myös sen, että maailma ei kumarra suruani. Yksi suru on kuin pisara meressä. Sen asian oppiminen vie aikaa, mutta jonain päivänä sen ymmärtää. Suru on ihmiselle kasvunpaikka.

En ole vielä selvinnyt, en tiedä selviänkö täysin koskaan. Mikään ei ole koskaan kuten ennen, mutta pitääkö niin todellisuudessa olla?

Voimia sinulle surun tielle. Elämä voi olla nyt täydessä kaaoksessa, palaset ovat hukassa, etkä välttämättä tiedä miten tulisi jatkaa eteenpäin. Päivä kerrallaan. Käsittele suru omalla painollasi, anna tunteiden tulla, anna surulle sijaa. Mutta anna itsellesi myös hetkiä nauraa ja iloita. Se on oikeutettua, vaikka sinulla on suruaika. Suremalla liikaa kulutat itsesi loppuun. Jotkut ihmiset jatkavat elämäänsä ja "unohtavat" surusi, mutta riittää, että sinulla on yksi ihminen, joka kuuntelee sinua vielä vuosienkin päästä. Vain sinä tiedät miten ja kuinka kauan sinun tulee surra, jotta tulisit ehyeksi jälleen.

Rakkaudella, TyttöInSorrow

on oma kohtainen kokemus 3 vuoden myötä on hävinneet niin suomalaiset kun ruotsalaisetkin asun muuten ruotsissa VOIMIA

Kaikki me lähdemme täältä loppujen lopuksi yksin. Surun aikanakin olet yksin, helpottavaa on se, etä voit voit jakaa sen kenties jollekin, jolla on halua kuunnella ja olla läsnä, sillä surussaan ihminen on on niin keskellä sitä kaikkea tummaa eli todella raskasta seuraa. Ihminen, joka jaksaa olla läsnä ja jakaa kaiken tämän, sen toiston ja toiston, täytyy olla tosi vahva ja halukas jakamaan ne vaikeimmatkin hetken toisen ihmisen kanssa, josta välittää. Surun ja kaipauksen keskellä on vaan opittava elämään ja löydettävä se tarkoitus kaikkeen. Joka aamu tulet muistamaan menetyksen, vuosien myötä tuska helpottaa, mutta kaipaus ei häviä eikä muistojenkaan tarkoitus ole hävitä. Sijaan tulee nauru ja onnellisuuskin, mutta aina siellä pienenä viiltona tulee ikävä. Ihmisen elämä on aaltoliikettä, itsestäänselvyytenä pidetään niitä pieniä arkirutiineja, ehkä sitä kaipaa jo riitojakin, sillä ne ovat ne elämän suola ja sokeri, joista me ihmiset kasvamme. Aina on joku ihminen, jolta sydän on juuri tuskasta revennyt ja et sitä välttämättä edes pinnalta päin huomaa. Ysätäviä ovat loppujen lopuksi ne , jotka vähiten ääntä itsestään ja elämästään pitävät.

On se sit kuolema tai avioero niin tosi ystävät
katoavat kuin tuhkatuuleen !! Mut yksinhän
ihminen on tähän maailmaan tullut ja yksin
minäkin tääl epätoivoisesti tallustan !!! :))
Mut hymyillen !!

Taitaa tulla sokkina aika monelle, kun elämä pistää polvilleen, että ihmiset katoavat ympäriltä. Tiedän itse sen kokeneena, kun omainen, jota olin hoitanut pitkään kuoli, niin oma puolisoni jätti minut kaksi kuutautta hautajaisten jälkeen. Ystävät myös kaikosivat. Lapseni ja sisareni auttoivat minua eteenpäin.
Nyt mietin selvittyäni (3 v kaikesta) onko suru tämänpäivän yhteiskunnassa, sen syvällisyyden kautta, spitaalia?
Sinulle yksinäinen tiedoksi,nämä ns. "ystävät" saavat vielä omansa, sillä jonain päivänä heilläkin tulee olemaan omat surunsa, menetyksensä ja hautajaisensa. Elämä opettaa - jos ei muuta niin hitaasti kulkemaan.

ps. "Valo" palaa elämääsi vielä.

kävi melkein samanlailla. Paitsi että mulla kuoli setä vähän aikaa sitten, nyt vasta käsitän kuinka tärkee ihminen se oli... Ku kaverit kuuli siitä nii melkeen jokainen päätti soittaa tai helpottaa mun oloa jotenkin, mut vaan yks soitti ja yritti piristää. Tuntuu, että kun niitä ennen oli aika paljon, nii nyt kun niitä tarvitsis on kaikki tiessään.

Eivät he tosiystäviä silloin ole, kun jättävät tuollaisessa tilanteessa yksin. Surun kohdatessa ystävä on paikalla ja kuuntelee. Maailman toiseltakin puolelta pääsee paikalle, jos vain tahtoo. Itse olen tunnistanut hyvät ystäväni läheisen ihmisen kuoleman jälkeen, tosiystävät jää, lohduttaa, tukee, kuuntelee, auttaa elämässä eteenpäin, nauretaan ja itketään yhdessä. Huomasin myös itse miten monet ''ystävät'' pakenivat tilannetta, kun läheiseni oli kuollut syöpään TOSIYSTÄVÄT JÄI! Kannattaisi miettiä jatkaako yhteyden pitoa kyseisiin henkilöihin, jotka sinut jättivät hädän tullen.. Ja miettiä uudelleen niitä ihmisiä, jotka auttoivat sinua tässä tilanteessa. Hyvä sydämiset ihmiset ovat niitä oikeita ystäviä, luotettavia, joihin voi turvautua. Eivät ne, jotka ajattelevat vain itseään, jaksavat kuunnella vain tiettyjä aikoja.... Voin kertoa, että parissa vuodessa se helpottaa.. ikävä on tietysti senkin ajan jälkeen, muttei se ole samallaista kuin nyt. VOIMIA!! Et ole yksin on niitäkin ihmisiä, jotka aidosti välittävät..et ehkä ole vain huomannut heitä, mutta sekin voi muuttua ajan kuluessa. Varmasti on joku läheinen, lapset? Kyllä he varmasti ymmärtävät surusi.!

Kaverini isä kuoli joitain vuosia sitten yllättäen (n.50 vuotias). Toinen kaverini tarjosi apuaan 'soita koska vaan' -tyyliin. Itse olin vasta toipumassa noin vuoden kestäneestä masennuksesta ja tein itsekkään päätöksen enkä tarjonnut apuani tai soitellut. Koin olevani vielä itse niin heikoilla että en voi auttaa muita. Isänsä menettänyt kaverini ei siis tiennyt masennuksestani vaan ehkä koki vaan minut petturiksi. Hänellä oli tosin puoliso ja äiti joiden kanssa käydä asioita läpi eli hän ei jäänyt yksin.

Samoin päätin kun eräs toinen kaverini hakeutui mielenterveysongelmien takia hoitolaitokseen. Asia kosketti liian läheltä ja en kokenut että olisin osannut kaveria tukea kun itsekkin tukea vielä olisin tarvinnut.

Joskus on vaan pakko ajatella itseään.

Ihmiset käyttäytyvät niin eritavoin ja odottavat eri asioita.

Olen menettänyt viime vuosien aikana ennen aikaisesti joitakin läheisiä sukulaisia mukaan lukien niin isänikin kuin sisareni. Pahimmassa surussakaan en kokenut, että ystävät olisivat hyljänneet minut, sillä en kokenut, että se yhteydenpito on surunkaan hetkellä ystävien vastuulla. Ystävät kun saattavat pikemminkin ajatella, että eivät halua häiritä tai eivät osaa sanoa mitään. Tilanne voi pelottaa myös heitä. Minä olen yleensä itse ottanut ystävään yhteyttä jos olen halunnut puhua.

Mainitsit 40 minuutin puhelusta ystäväsi kanssa. Mielestäni se aika on jo paljon. Vaikka sinulla on oma suunnaton surusi et voi olettaa jatkuvasti henkistä tukea ystäviltäsi, mutta kyllä siis henkistä tukea jossain määrin ja silloin jopa lyhyempikin keskustelu siihen riittää. Ystävänkään ei tarvitse olla kuitenkaan terapeutti tai kuunnella suruasi vaan heilläkin tulee oma jaksamisesa vastaan. Ystävyys on vastavuoroista. Itse olen jopa toiminut niin, että juuri läheisen menetettyäni olen sanonut ystävilleni, että minusta ei välttämättä kuulu nyt vähään aikaan mitään, koska minulla ei ollut mitään annettavaa silloin. Vain muutaman läheisemmän ystävän kanssa olen joitakin tunteita käynyt läpi ja internetin keskustelupalstat olivat myös oiva apu. Pääasia, että löytyy edes yksi ihminen kenen kanssa voi puhua edes vähän ja jos on isompaa avuntarvetta, niin sitä varten on omia sururyhmiä, joita suosittelen.

Joka tapauksessa jokaisen meistä on lopulta käytävä surutyö itse läpi. Vaikka ystävilläsi ei olisikaan ulkopuolisesti mitään raskasta elämäntilannetta, niin et voi silti tietää mitä taakkoja heillä on kannettavanaan. Jokaisella on kuitenkin vastuu omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan ja ystäväkin ottaa sitä taakkaa kannettavakseen juuri sen verran kuin jaksaa.

Toivotan kuitenkin sinulle voimia, sillä niitä tarvitset. Tilanne on sinulle hämmentävä, uusi, pelottava, ahdistava ja voi tuntua jopa musertavalta. Aika kuitenkin auttaa tässäkin asiassa. Joku päivä huomaat, että et ajattelekaan, että joka hetki menetettyä läheistäsi ja pystyt jo keskittymään muihinkin asioihin. Tuossakin raskaassa tilanteessa olisi hyvä löytää myös jotain kivaa tekemistä ja hauskoja asioita elämään, että edes muutamaksi minuutiksi saisi ajatukset johonkin muuhun.

Otan osaa suruusi ja menetykseesi.
Ihmisen kuolema on aina shokki oli kuolema kikä tahansa.
Mutta en voi ymmärtää ystäviäsi jotka tuskasta huolimatta jätti sinut yksin? Tietenkin sitä alkaa miettiä mitä kaikkea jäi vielä kokematta ja ym. Mutta sinä tässä olet menettänyt elämäsi kumppanin ja he ystävän.
Omalla kohdalla olen menettänyt nuoria sukulaisia ja isäni ja ikänä ei ketään ole yksin jätettty suremaan.
Oletko jaksanut kysyä miksi näin? Et varmaan koska kaikesta on niin vähän aikaa?!.
On elämässä vaikka mitä kokemuksia aina pitäisi olla ystävä joka tukee ja kuuntelee toista!!!!!!!!!

nyt sotkenu ystävä ja kaveri käsitteet.Ei ystävät petä.Niitä sitä paitsi on yleensä vain yksi jokaisella.

ovesta, huomaat kuka on se todellinen YSTÄVÄ. Ja kuka leikkinyt ystävää. Pidä näistä tosiystävistäsi kiinni. Sillä he ovat kultaakin kalliinpia.

Hei !
Mieheni kuoli jouluna. Sain olla hänen luonaan loppuun asti. Paras tukeni surussa oli hänen minulle kirjoittamassani kirjeessä. Älä sure. Ole rauhallinen. Herää jokaiseen aamuun positiivisena, luottaen että siinä on taas uusi mahdollisuus. Häntä en voi enää auttaa, auta itseäsi katsomalla eteesi valoisasti ja taaksesi kaikkea sitä hyvää ja kaunista kiittäen, mitä meillä oli. Huonoista päivistä voimme ainoastaan oppia jokaisen elämään mahtuu niitäkin. Ehkä sinulle kanssakulkija on on opiksi ettet koskaan itse hylkää häntä, joka tukeasi tarvitsee. Olemme varmasti jokainen jossakin elämämme vaiheessa toimineet ehkä tarkoituksettomasti läheisiämme loukaten, juuri muka kiireisinä, kuuntelematta toista.
Toivottavasti olet voinut antaa anteeksi niille jotka loukkasivat ja nautia henkilöistä jotka antoivat aikaansa surullesi.
Olet ajatuksissani - itselleni ammennan voimaa mieheni ohjeista, saat vapaasti ne myös omaan käyttöösi jos löydät niiden avulla voiman itsestäsi. Kaikkea hyvää Sinulle.

ettei niitä ystäviä sitten enää hädänhetkellä olekkaan. Ihan saman ystävien hylkäämisen koki mieheni, joka sairastui vakavasti ja sairastaa edelleen. Kukaan niistä turhista tuttavista (nimi jolla minä kutsun niitä ns. entisiä hyviä ystäviä) ei edes joulukorttia vaivaudu lähettämään saatika soittaisi josku ja kysyisi miten menee. Kyllä me suomalaiset ollaan aika helvetin itsekeskeistä kansaa.

Ystäväsi ehkä pelkäävät, eivätkä osaa antaa tukea?! Anna heille aikaa! Kuoleman eessä sanat loppuvat ja onkin parempi vaan olla hiljaa ja surra.
Kaikella on aikansa, niin ilolla kuin murheella.
Kaikki korjaantuu!

Olen pahoillani ja varmasti myös ystäväsikin.

Jos he ovat joutuneet itsekin kohtaamaan saman tilanteen kuin sinä, ehkäpä he eivät halua kokea tuota samaa uudestaan noinkaan läheltä. Ehkäpä muistot palaavat mieleen tai heidän oma selviytymisprosessit ovat vieläkin kesken, joten heidän energiansa ei välttämättä yksinkertaisesti riitä tukemaan sinua. Ja olitko sinä tukemassa heitä heidän vaikeana aikana?

Tosin ystävät (/tutut) ei välttämättä osaa sinua auttaa. Käänny rohkeasti ammattikuuntelijan (psykologin) puoleen jos tuntuu, että kuuntelijoita (avun antajia) on liian vähän.

Voimia!

Minulta on ystävät kuolleet. Yhden ystäväni omaisiin ja läheisiin on tehnyt mieli olla yhteydessä ja ystävänikin antoi heidän puhelinnumeronsa ennen hänen kuolemaansa, mutten ole koskaan uskaltanut soittaa. Kun ystäväni oli elossa, niin hänen vanhempansa joskus tulivat minua tapaamaan ja autoin heitä sellaisissa asioissa missä kykenin, tai mitä tiesivät minun osaavan, mutta ystäväni kuoltua on ollut vaikea olla heihin yhteydessä.
Pelottaa puhua kuolemasta. Jonkun muun asian yhteydessä siitä voisi puhua surevankin kanssa, mutta pelkästä kuolemasta ja siihen liittyvistä asioista on hyvin pelottavaa lähteä puhumaan, kun se kaikki on meille suurta ja tuntematonta.
Ota niihin ystäviisi yhteyttä ja puhu aiheista jotka eivät kosketa vaikeita asioita ja anna ystävillesi tilaisuus kysyä. Sitä odottaa oikeaa hetkeä niistä asioista keskustellakseen.
En tiedä osasinko ymmärrettävästi selittää mitä tarkoitin.

...ettet voinut luottaa ns. ystäviisi.

Omakohtaiset kokemukseni ovat ihan päinvastaisia. Luulin selviäväni yksin esim. mieheni kuolinpäivästä, mutta ystäväni tiesi paremmin. Hän totesi pari sanaa vaihdettuamme, että hän muuten tulee luokseni. Samoin sanoi ja toimi toinenkin ystäväni. He olivat tunititolkulla luonani ja tukenani... puhuttiin vakavia, muisteltiin vanhoja ja kaikkea siltä väliltä. He olivat herkkiä minun sen hetkisille tarpeilleni ja toimivat sen mukaan. Viimeiseksi illan jo vaihtuessa yöhön toinen ystävistänistä, se laulutaitoinen, lauoloi minut uneen.
vaikka lähiomaisita oli iso apu ja tuki suun hetkellä, ilman ystäviäni en olisi toipunut menetyksestäni niin hyvin kuin kohdallani kävi. Voin vain olla kiitollinen siitä, että ystävät olivat oikeita ystäviä.

Jaksamista sinulle!

..aikaa tosin täällä Lapissa pyörähtynyt kohta 10 vee ja vaimoni itsarista 11 vee sitten. Muutin Lappiin ja, kun olen yrittänyt soittaa esim. ex-vävylle--paiskaa vastaajan kiinni---jne--muutkin---en tiedä mitä ajatella--syyllistävätköhän minua?

Että itsari onnistui viimein--käytin häntä psykologilla--psykiatrilla ja aina kieltäytyi parin käynti kerran jälkeen.

Avioliitto kesti noin 14 vee ja lapseton ja yhteinen firman kehitys vuosittain oli huippua.

Koitin sanoa hänelle, että jarrutetaan vähän--ei me tarvita rahaa enenpää ja kaikki OK talo merenrannalla keskellä kaupunkia--autolla keskustaan 17 min. ja veneellä 9 min.

Siksi luovuin sitten siitä "etelän hullunmyllystä" ja nyt olen Lapissa ja ei ole "Hullunmyllyä" ja varhaiseläkkeellä--itse hankitulla ja toimeentuloa vielä niillä säästöillä.

Ymmärrän hyvin, että ystävät kaikkoaa--vaikka sieltä ex-puolison kautta, mutta olen ollut onnekas monien hiljaisten vuosien jälkeen -- ottamalla rokeasti lapsuuden ystäviin/kavereihin--en ollenkaan avioliittoni aikaisiin.

Niin tuo oli "kakkos"vaimostani--ihanat 14 vee, mutta tulen hyvin toimeen ykkösvaimoni ja poikani kanssa.

Lapinterveisin Ilmari
PS Ja kaikille kestämistä -- ja --- "uuden elämän" etsimiseen onnea!--Ei se niin vaikeaa ole-- muutakun PÄÄPYSTYYN !

Hei!

Olen pahoillani.

Luin muitakin kirjoituksiasi ja huomasin melko pian lukevani poikkeuksellisen syvästi tuntevan ihmisen tekstiä. Elämänkokemuksesi ja empaattisuutesi tulevat esille jokaisesta sanastasi.

Olet surussasi kohdannut kaksinkertaisen menetyksen. Toisaalta olet menettänyt elämänkumppanisi ja toisaalta olet menettänyt luottamuksen ystäviisi.

Ymmärrän hyvin kokemasi petetyksi tulemisen tunteen. Olet luottanut siihen, että kun olet hyvä muita ihmisiä kohtaan ja "kiltti tyttö", seuraavat positiiviset asiat automaattisesti.

Ajatellaan vaikkapa pientä lasta, joka ajattelee, että kun on oikein kiltti, pääsee huvipuistoon ja saa jäätelöä. Tai toisinpäin, kun huutaa riittävän kauan, saa.

Kriisi elämässä on mahdollisuus.

Kokemasi surureaktion kanssa elämä on sietämätöntä. Kaikki asiat muistuttavat sinua menetyksestäsi.

Kun aamulla katsot kahvikuppia pöydällä, muistat kuinka rakkaasi kanssa joitte yhdessä kahvia. Kun illalla avaat telkkarin, muistat välittömästi rakkaasi lempiohjelman jne. Muistot tuntuvat hyppivän silmille joka suunnasta ja koet pohjatonta surullisuutta ja sietämätöntä oloa.

Tämä on aivan normaali reaktio suruun.

Lopulta alat realisoida kokemaasi ja palaset alkavat pikku hiljaa loksahdella piakoilleen. Alat hyväksyä kokemasi osittain.

Ihmisen mieli on siitä mielenkiintoinen, että se annostelee surua vain sen verran kuin ihminen sillä hetkellä pystyy käsittelemään. Suru saattaa tuntua sietämättömältä, mutta pala palalta sen kanssa oppii elämään.

Joskus sitten tulevaisuudessa, ehkä jopa useiden kuukausien-vuosien päästä olet tilanteessa, jossa voit jo suhtautua menneisyyteesi menneisyytenä. Suru ei enää ole tässä ja nyt, vaan siitä on tullut osa historiaasi; "se oli silloin".

Olen pahoillani, että läheisimmät ystäväsi ovat hylänneet sinut.

Tämä on yksi niistä kokemuksista elämäsi varrella, jotka kasvattavat sinua ihmisenä. Opit tuntemaan, kuinka maailma toimii ja miten ihmiset toimivat, millaisia ihmiset ovat.

Jokainen vastaavaa kokenut tietää, että kerran menetettyä luottamusta ei saa takaisin. Toisista ystävistä tulee osa elämän historiaa; he kuuluvat aikaan "silloin ennen".

Kaikki nämä kokemukset elämäsi varrella rakentavat sinua ihmisenä. Toisin sanoen, tutustut entistä paremmin siihen, kuka Sinä olet.

Hyvä ystäväni kertoi tässä vähän aikaa sitten, että hän aikoo jättää alkoholin juomisen pois. Hän aikoo myös lopettaa tupakoinnin.

Ystäväni kertoi, että hänellä on nyt sellainen kampanja, että "hän alkaa etsiä onnellisuutta hieman eri suunnasta kuin aikaisemmin".

Asiaa yön yli mietittyäni, päätin tehdä itse samoin.

Kaikesta kokemastasi huolimatta, toivotan sinulle aurinkoista ja hyvää kesän jatkoa! Olen täysin varma, että kohdallasi löydät vielä "sisäisen rauhan tunteen" uudelleen elämässäsi.

Miten niin täysin yksin? Sä vaan luulit tosiystäviä toisiksi, ne olikin tuttavia. Ne ketkä olikin tosiystäviä näytti sen teoilla. Et sä siis ole yksin, jos sä huomaat että se "ei läheinen" joka halusi vaan auttaa, olikin ystävä. Se kaukainen kaveri, johon välit on kuivuneet, olikin ystävä. Lähetit väärän ystävän kiertoon. Silti se palasi.
Joten kysymys kuuluukin, mikä on tosiystävä? Se joka sanoo vai se joka tekee?
"Kun on sinulla vaikeaa, ja kun tarvitse auttajaa, silloin ystävyys punnitaan, menee muut menojaan... kun on kaukana kaikki muut ja kun päättyvät pitkospuut, kuka rinnallas ruikuttaa: takaisin mennä saa"

Pidä tuttavat tuttavina, he ovat olleet "tosiystäviä" eli vaan kavereita ja tuttuja, pelkäävät tosipaikan tullen ja ovat heikkoja. He ovat olleet huonoja. Mutta inhimillisiä, anna heille sen takia anteeksi, että sait tietää jotain todella arvokasta. Joten hei, voihan heidän kanssaan aikaansa kuluttaa ja pitää heidät tuttavina, nyt tietäen, ettei heistä muuhun ole. He ovat vain hauskan pitokavereita, mutta sinun ystäväsi, ne ovatkin näemmä muita ihmisiä. Arvosta siis heitä, ketkä arvostuksen ansaitsevat.

Otan osaa suruusi, voimia ja jaksamista.

Meillä kävi niin että en uskaltanut oiken kauppaankaan mennä kun jatkuvasti oltiin halaamassa ja hyvää tarkoittavia tuttuja ja tuntemattomampiakin oli aina tulossa lohduttamaan.
Lapseni oli aikuinen mies mutta siitä huolimatta lapseni. Olisin halunnut surra yksin ja rauhassa.

Kyllä se on tullu jo huomattua ajat ja iät sitten, että oma perse on se paras perse. Ihmiset ajattelevat vain itseään.

Tosiystäviä on tosi harvassa, jos yksi tai kaksi niistä muutamasta kymmenestäkin tuttavuudesta tai jopa "ystävästä" on sananmukaisesti tosiystäviä, se on jo varsin hyvä tilanne. Useimmilla ei ole ainuttakaan tosiystävää. Sellainenen on enemmän kuin painonsa arvoinen kultaa!

Tosiystävän vaateet ovat kai nykyihmiselle liian vaivalloisia toteuttaa tänä kiireisenä aikana, jolloin lähes kaikilla on enemmän aikaa lemmikeilleen, harrastuksilleen ja viihteeseen kuin ystävilleen...Surullista mutta totta. Monelle lemmikki onkin paras ystävä...:( Nehän eivät vaadi juuri mitään.

http://www.youtube.com/watch?v=C9REU8FP7ng&feature=search

Näistä (nyt siis entisistä) ystävistä ei ole kuulunut mitään vieläkään. En tosin tiedä, mitä enää heille sanoisin.

Onneksi olen löytänyt uudelleen vuosien takaisen ystäväni, jonka kanssa olemme yhteydessä pari kertaa viikossa. Kuolleesta emme oikeastaan puhu, mutta ei tarvitsekaan. Suren yksin, mutta surua lohduttaa, kun en ole koko ajan yksin. Pelkkä seura siis auttaa! Ja toisaalta tiedän, että jos haluan puhua rakkaastani, voimme niinkin tehdä - asia ei ole tabu. Hänen kanssaan olemme sopineet, että hän ei aloita aihetta; minä puhun jos haluan tehdä niin.

Miten ihmeessä ennenvanhaan koko kylä huolehti toisistaan, mutta nykyään muutaman viikon tehostettu yhteydenpito "ystävään" on liian ylivoimaista? Kumpikaan näistä ex-ystävistäni ei ole töissä, ja molempien lapset ovat jo teini-ikäisiä.

Mietin, josko tämä onkin painajaista? Odotan koko ajan, että herään ja kaikki on taas hyvin. Tiedän, että tämä tapahtunut on totta. Mutta jos kuitenkin olisi toinen todellisuus? Edes kuoleman jälkeen jälleennäkeminen? Olen lukenut, että joskus kuoleman hetkellä kuoleva ikäänkuin näkee jonkun, joka tulee vastaanottamaan.

minulle kävi samoin,kuntosiystävät jätibät

Hei. minun elämänkumppani kuoli 11.8 tapaturmaisesti. Yhteisiä lapsia ei ollut mutta molemmilla jo aikuisia.Mun oma poika tosi läheinen.Vei kotiinsa melkein kolmeksi viikoksi että pääsisin jotenkin etenpäin.Teimme yhdessä pihahommia ettei itku tullut koko ajan. Aina oli halimassa ja silittämässä ja tukemassa. Nyt hautajaiset ollut ja kotona yksin. Yritän tehdä jotain mutta kun ei saa mistään kiinni. Tänään kuitenkin sain pestyä parvekkeen lasit ja kävin yksinäni lenkkipolulla.Minulta SUURI saavutus. Huomenna jatkan ikkunien pesua jos löytyy innostusta. Tytär soittelee ja kävi katsomassa että olin syönyt kun pakkaa unohtumaan.On niin turta olo. Tämä on hienoa kun voi kirjoitella toisille ja lukea viestejä. Hienosti toiset ovat surustaan jo päässeet mutta mulla on niin vähään aika vasta kulunut. Yhteisiä ystäviä oli vähän kun olimme aina yhdessä liikkeellä.Tansseissa ja pohjoisessa kun hän oli sieltä kotoisin.Kävimme metsällä,kalalla ja metsässä.