Oletteko unohtaneet omat vanhempanne oman onnensa nojaan ?

Tänäänkin radion asiaohjelmassa tuli ilmi esm. hesassa on tuhansia unohdettuja yksinäisiä vanhuksia, onneksi heidän selvitymistään viranomaiset on alkanu selvittämään. Kuinka paljon muaalla suomessa on unohdettuja vanhuksia ?
Eikaikkien vanhukset ole vieläkuolleet, mutta kuolevat varmasti nopeemin jos ja kun heidät unohdetaan, kuten nyt on huomattu aikuisten lasten itsekkyys !

älkää unohtako ... kirjoitti:

Tänäänkin radion asiaohjelmassa tuli ilmi esm. hesassa on tuhansia unohdettuja yksinäisiä vanhuksia, onneksi heidän selvitymistään viranomaiset on alkanu selvittämään. Kuinka paljon muaalla suomessa on unohdettuja vanhuksia ?
Eikaikkien vanhukset ole vieläkuolleet, mutta kuolevat varmasti nopeemin jos ja kun heidät unohdetaan, kuten nyt on huomattu aikuisten lasten itsekkyys !

Lue lisää

kuin olla surullinen, ja pahoillaan heidän puolestaan.
Omien vanhempiemme puolesta, luulen, saimme kyllä kokea surua ja murhetta ihan omiksi tarpeiksi.
Sitä kun ei ollut kukaan muu jakamassa, ainoita lapsia olemme, molemmat.

Eihän ensinnäkään kaikilla vanhuksilla ole sukua olemassakaan. Kuka heidät olisi unohtanut?

Itsekkyys lisääntyy koko ajan, ajatellaan vain, kaikki minulle, tässä ja nyt.
Mutta, jo vauvoja pahoinpidellään, lyödään, jätetään hoitamatta.
Heidän pahoinvoinnistaan alkaa koko elämänmittainen katastrofi, usein.

Tämä on taas niitä asioita, joissa kukin saa mennä itseensä, jos uskaltaa, ja kykenee.
Silti, ei kannata mitään yleistää.
On paljon hyvinvoivia vanhuksia, joista pidetään hyvää huolta.

.

Niin että omatuntoni on puhdas ?
Ei syyllistetä aikuisia lapsia koska itse olemme olleet mukana kehittämässä yhteiskuntaa siihen mitä se on nykyisin.
Meidän lapset tekevät pitkiä päiviä työssään , joten missä vaiheessa ehtisivät vielä huo,takaan vanhempiaan, koska siihen on yhteiskunnalliset hoitosysteemiä olemassa joita ollaan ihan itse äänestetty vaaleissa, kaikki hoitokodin ja seniori asunnot sun muut ollaan hyväksytty vanhuuden hoitoon , Aikuiilla lapsilla on oma elämänsä enkä itse mitenkään haluaisi että heidän pitäisi ruveta hoitajaksi, mutta sen verran toivon että auttaisivat hyvään hoitoon.

Kuolleet ovat ja nykykäsityksen mukaan eivät olleet vielä edes vanhuksia kun olivat nippinappi setkytkymppisiä. Tarkoitushan on nykyään, että silloin ollaan vielä työikäisiä...Ja enpä kyllä olisi kyennyt heitä edes hoitamaan, kun käyn töissä ja vapaa-aika menee oman huushollin pyörittämisessä ja elpymisessä. Ja kun välimatkaa on liki tuhatkilometriä eipä pystynyt antamaan muuta kuin henkistä tukea. Onneksi oli kymmenen muuta sisarusta ja hoitajia riitti.

Suhteeni omaan lapseen on taas niin läheinen että ei pelkoa yksinäisyydestä ja unohdetuksi tulemisesta. Päivittäin tavataan ja välimatkaa parisataa metriä, kävelymatka.

Tosin faija heitti voltit pian nelkyt vuotta sitten.

Tää on laajempi asia. Nykyään tosiaan on enenpi vanhuksia ja yhteiskunta muuttunut. Tästä jauhetaan liikaa ja tehdään liian vähän mitään konkreettista. Jotain ajopuuteoriaa meneillään, katotaan miten tää nyt täsä sattuu menemään.

Mutta lekureihin mäkin suhtaudun nykyisin erittäinkin kriittisesti. Vituttaa välillä kun ei aina ole varaa ostaa kunnon lekuria, vaan joutuu käymään terkkarissa. Siis harvakseen vielä, vituttaa vanheneminen ja sairastelu, hoitoon kun ei voi luottaa ollenkaan.

Jaa muistaminen, kyllä mä vanhuksia muistan, aika useinkin. Mutta en mä haudoilla käy tms. Ne on montussa, kuten meistä jokainen joutuu aikanaan. On ne siis mieleen ääneet, se siitä.

=DW=

Nykyään vaan jätetään vanhukset totaalisen yksin, se ihmetyttää, meillä jokaisella on ollu vanhemmat, olinko poikkeava, kun joka päivä poikkesin, vaikka itse olin työelämässä ja omat lapset kotona, kattomaan kuinka he voivat, hankin aikoinaan heille koti apua kun huomasin etteivät ihan itse pärjää.
Itse en saa samaa kohtelua osakseni, vielä olen hyvä kuntoinen, omatoiminen, mutta sydän leikkauksen jälkeen voimat hiippuu pikkuhiljaa selkeästi vanhuus hiipii elämääni, pelottaa tämä hyljätyksi tuleminen täysin omaan yksinäisyyteen.
Aikokinaan kouluissa oli opetusta vanhusten kunnioittamisesta ja huolen pidosta, ilmeisesti se aihe on nyky kouluissa täysin unohdettu.

onko vika kouluissa kirjoitti:

Nykyään vaan jätetään vanhukset totaalisen yksin, se ihmetyttää, meillä jokaisella on ollu vanhemmat, olinko poikkeava, kun joka päivä poikkesin, vaikka itse olin työelämässä ja omat lapset kotona, kattomaan kuinka he voivat, hankin aikoinaan heille koti apua kun huomasin etteivät ihan itse pärjää.
Itse en saa samaa kohtelua osakseni, vielä olen hyvä kuntoinen, omatoiminen, mutta sydän leikkauksen jälkeen voimat hiippuu pikkuhiljaa selkeästi vanhuus hiipii elämääni, pelottaa tämä hyljätyksi tuleminen täysin omaan yksinäisyyteen.
Aikokinaan kouluissa oli opetusta vanhusten kunnioittamisesta ja huolen pidosta, ilmeisesti se aihe on nyky kouluissa täysin unohdettu.

Lue lisää

"Aikokinaan kouluissa oli opetusta vanhusten kunnioittamisesta ja huolen pidosta, ilmeisesti se aihe on nyky kouluissa täysin unohdettu. "

En minä ainakaan muista muuta kuin, että opettajia piti pelätä, totella ja kunnioittaa, ja lapsen pitää taipua ja totella. Mielestäni kouluissa olisi pitänyt opettaa kaikkien ihmisten kunnoittamista, eikä pelkästään aikuisten tai vanhusten kunnioittamista. Toisaalta koti- ja perhekasvatus pitäisi saada kotona. Koululla on paljon muitakin kasvatustehtäviä.

Yläkerrassamme asunutta äitini äitiä oli kaikkien pakko teititellä, muuten hän olisi alkanut itkeä tihruttaa. Mummo hyppyytti kaikkia jälkeläisiään, ja piti minun äitiäni pihdeissä. Hän syyllisti äitiäni kaikenlaisista pikkuasioista niin, että äidilleni tuli monta kertaa itku silmään. Ihmettelinusein, kun mummoni lapset palvoivat ja kehuivat kuinka hyvä ihminen tämä oli. Äitini meni vielä sanomaan, että voi kun hänen äitinsä elinaikana olis jo jaettu kunniamerkkejä ansioituneille äideille ja, että hänen äitinsä sen olisi ansainnut. Minä totesin siihen, että ei kai lasten pahoinpitelijöille sentään mitään kunniamerkkejä anneta. Äitini katsoi hämmästyneenä. Aikoinaan tämä pyhimysmuori oli hakannut lapsiaan kuin vieraita sikoja. Onneksi kaikki vanhat ihmset eivät ole samanlaisia.

Minulla on elossa enää isä, ikäisekseen hyväkuntoinen, joka asuu noin 300 kilometrin päässä. Hirvittää ajatus, että minun pitäisi täältä asti jotenkin pystyä häntä auttamaan sitten, kun hän ei enää itsekseen pärjää. Onneksi hän ei asu yksin, ja paikkakunnalla on avovaimon lapsia ja lapsenlapsia. Pidämme yhteyttä puhelimitse ja sähköpostilla.

Minäkään en pidä syyllistämisestä. En ymmärrä, miten satojen kilometrien päässä asuvat lapset jotenkin voisivat olla vastuussa vanhuksen hyvinvoinnista. Pitäisikö jäädä pois töistä ja muuttaa vanhuksen luo häntä hoivaamaan? Onneksi tiedän, ettei isäni sellaista haluaisi, vaikkei hänellä olisikaan läheisiä samalla paikkakunnalla.

taivaspuhelu :D :D D:

Ongelma on monitahoinen, toiset on panneet välit poikki vanhempiinsa, toiset roikkuu koko ikänsä heissä kiinni, loppujen lopuksi joutuvat hovaamaan hautaan asti, jokin kohtuuliin ratkaisu molempiin ongelmiin olis saatava.

mä tarvin kirjoitusapua.

Minä en yksinkertaisesti jaksanut enää huolehtia vanhemmistani niin että he olisivat eläneet ihmisarvoista elämää. Ja siinä vaiheessa astui kuvioihin kotipalvelu joka edelleen isäni mielestä on vienyt häneltä täysin itsemääräämisoikeuden ja kyvyn toimia itsenäisesti. Tosin se kyky toimia itsenäisesti on kadonnut jo ajat sitten mutta sitä ei isä itse ymmärrä. Meillä minä tein yksinkertaisesti niin että sovin vanhustyön johtajan kanssa kaiken mahdollisen avun mitä vanhempieni on mahdollista saada. En edes kysellyt heiltä koska minä en yksinkertaisesti pystynyt/jaksanut antamaan heille sitä kaikkea mitä he todella elämässään tarvitsevat. Joka päivä ja monta kertaa päivässä kuulen tästä mutta mielestäni se on pieni hinta siitä mitä aikaisemmin jouduin vanhempieni kanssa tekemään.

wilma60 kirjoitti:

Minä en yksinkertaisesti jaksanut enää huolehtia vanhemmistani niin että he olisivat eläneet ihmisarvoista elämää. Ja siinä vaiheessa astui kuvioihin kotipalvelu joka edelleen isäni mielestä on vienyt häneltä täysin itsemääräämisoikeuden ja kyvyn toimia itsenäisesti. Tosin se kyky toimia itsenäisesti on kadonnut jo ajat sitten mutta sitä ei isä itse ymmärrä. Meillä minä tein yksinkertaisesti niin että sovin vanhustyön johtajan kanssa kaiken mahdollisen avun mitä vanhempieni on mahdollista saada. En edes kysellyt heiltä koska minä en yksinkertaisesti pystynyt/jaksanut antamaan heille sitä kaikkea mitä he todella elämässään tarvitsevat. Joka päivä ja monta kertaa päivässä kuulen tästä mutta mielestäni se on pieni hinta siitä mitä aikaisemmin jouduin vanhempieni kanssa tekemään.

Lue lisää

Luin sun vastauksesi tähän ketjuun. Ei ole varmaan ollut mikään helppo päätös, mutta ihan varmasti oikea! Se on yksi suuri asia apua antaville mikä palvelee kaikkia, että tiedostaa omat rajat ja pitää itsestään huolta. Siitä ei ole kellekään hyötyä että polttaa ittensä loppuun.

Meitä on sentään kolme sisarusta pitämässä huolta vanhemmista, mutta kaikessa on hyvät ja huonot puolet. Siinä vaiheessa tietää huonoa kun ollaan eri meiltä asioista ;) Täytyy vissiin vaan vähän aikaa vielä odottaa että kaikilla on aikaa sopeutua.

Putkivalo kirjoitti:

Luin sun vastauksesi tähän ketjuun. Ei ole varmaan ollut mikään helppo päätös, mutta ihan varmasti oikea! Se on yksi suuri asia apua antaville mikä palvelee kaikkia, että tiedostaa omat rajat ja pitää itsestään huolta. Siitä ei ole kellekään hyötyä että polttaa ittensä loppuun.

Meitä on sentään kolme sisarusta pitämässä huolta vanhemmista, mutta kaikessa on hyvät ja huonot puolet. Siinä vaiheessa tietää huonoa kun ollaan eri meiltä asioista ;) Täytyy vissiin vaan vähän aikaa vielä odottaa että kaikilla on aikaa sopeutua.

Lue lisää

hyvä kuitenkin tietää että tuollaista ratkaisua voi tarvittaessa tehdä.

Putkivalo kirjoitti:

hyvä kuitenkin tietää että tuollaista ratkaisua voi tarvittaessa tehdä.

Pitäisi olla palsta, jolla saisi purkaa jaksamisesta aiheutuvia paineita. En pitänyt aloituksesta, koska se oli syyllistävä. Yleensä tällaisten aloitusten tekijät eivät taida yleensä tehdä mitään konkreettista vanhempiensa eteen?

Putkikselle ja Wilmalle.. omalta kohdalta painiskelen vanhempien auttamisen suhteen. Autan nyt, kun voin, mutta kuukauden sisällä saatan olla jossakin muualla ja silloin olen taas vähemmän apuna. Kun olin viikon sisällä käynyt kolme kertaa isäni kanssa kokeissa ja lääkärillä, niin järjestin verinäytteenoton kotona otettavaksi. Eli yritän miettiä sitä, mitä apuja esim. isäni mahdollisesti tarvitsee voidakseen asua kotona ja rasittamatta liikaa äitiäni.

Nyt pitäisi saada vielä isä suostumaan fysioterapiaan, jotta liikkuvuus säilyisi. Olen jo aloitellut mielikuvien luomisen kesäisestä kalaretkestä :). Marevan-lääkityksen olen saanut isän käsittämään olevan ennaltaehkäisevää, jotta ei vaivu voivottelemaan huonoa kohtaloaan. Eli tällaista täällä :)..

mahdotonyhtalo" kirjoitti:

Pitäisi olla palsta, jolla saisi purkaa jaksamisesta aiheutuvia paineita. En pitänyt aloituksesta, koska se oli syyllistävä. Yleensä tällaisten aloitusten tekijät eivät taida yleensä tehdä mitään konkreettista vanhempiensa eteen?

Putkikselle ja Wilmalle.. omalta kohdalta painiskelen vanhempien auttamisen suhteen. Autan nyt, kun voin, mutta kuukauden sisällä saatan olla jossakin muualla ja silloin olen taas vähemmän apuna. Kun olin viikon sisällä käynyt kolme kertaa isäni kanssa kokeissa ja lääkärillä, niin järjestin verinäytteenoton kotona otettavaksi. Eli yritän miettiä sitä, mitä apuja esim. isäni mahdollisesti tarvitsee voidakseen asua kotona ja rasittamatta liikaa äitiäni.

Nyt pitäisi saada vielä isä suostumaan fysioterapiaan, jotta liikkuvuus säilyisi. Olen jo aloitellut mielikuvien luomisen kesäisestä kalaretkestä :). Marevan-lääkityksen olen saanut isän käsittämään olevan ennaltaehkäisevää, jotta ei vaivu voivottelemaan huonoa kohtaloaan. Eli tällaista täällä :)..

Lue lisää

Omasta kokemuksesta tiedän että auttaminen on vaikeaa. Ainakin oma isäni on sellainen jäärä että mikään järkipuhe ei mene perille ja välillä tuntuukin että nyt loppuu tytär-isä -suhde tähän. Mutta kun hetken aikaa käy kotona rauhoittumassa niin kyllä sitä taas sitten jaksaa hetken aikaa. Nyt yritän suostutella isääni siihen että ottaisi avukseen rollaattorin; sillä pääsisi vähän ulko-ovea pitemmälle. Mutta ei; miehiselle miehelle riittää kävelykeppi jonka kanssa on nurin alta aikayksikön. Ja ei pääse sitten ylös. Eli isä ei suostu enää ulos lähtemään.

Kotisairaanhoito on hyvä ja sitä olen minäkin välillä miettinyt. Toistaiksei kotipalvelun naiset ovat mitanneet verenpaineita ja tilanneet ambulanssin jos tarve vaatii. Näin pääsee päivystyksessä vähän nopeammin jonon. Mutta vaikka kotisairaanhoito käy niin siitä huolimatta se vastuu ja huolehtiminen jää minulle. Kotipalvelun väellä on aina kiire ja vain yksi "tytöistä" ennättää tiskata ja viedä roskapussin. Kaikilla muilla on kamala kiire; hyvä kun ennättävät päivällisen mikrossa lämmittää.

Tällä vanhus-asialla on tosi helppo syyllistää. Syyllistän itseäni aika usein sillä ajattelen että hyvä tytär jaksaisi huolehtia omista vanhemmistaan 24 tuntia vuorokaudessa. Hän unohtaisi täysin itsensä, työnsä ja oman perheensä. Mutta minä en tähän pysty. Tarvitsen työtäni, kasvavat lapset tarvitsevat minua ja kotini tarvitsee minua. Ei kukaan tee lumitöitä kotonani sillä aikaa kun käyn tekemässä lumitöitä vanhempieni luona kun kiinteistön huoltoyhtiön miehet eivät niitä tee. Lapseni saattaa olla terapiassa juuri kun vanhempia pitäisi kuskata päivystykseen. Eli kumpi on tässä tärkeämpi? Minun mielestäni se lapsi joka tarvitsee kyydin kotiin. Kieltämättä välillä hankala yhtälö mutta päivä kerrallaan on mentävä eteenpäin. Mitään muuta ratkaisua en ole tähän keksinyt, ainakaan vielä.

wilma60 kirjoitti:

Omasta kokemuksesta tiedän että auttaminen on vaikeaa. Ainakin oma isäni on sellainen jäärä että mikään järkipuhe ei mene perille ja välillä tuntuukin että nyt loppuu tytär-isä -suhde tähän. Mutta kun hetken aikaa käy kotona rauhoittumassa niin kyllä sitä taas sitten jaksaa hetken aikaa. Nyt yritän suostutella isääni siihen että ottaisi avukseen rollaattorin; sillä pääsisi vähän ulko-ovea pitemmälle. Mutta ei; miehiselle miehelle riittää kävelykeppi jonka kanssa on nurin alta aikayksikön. Ja ei pääse sitten ylös. Eli isä ei suostu enää ulos lähtemään.

Kotisairaanhoito on hyvä ja sitä olen minäkin välillä miettinyt. Toistaiksei kotipalvelun naiset ovat mitanneet verenpaineita ja tilanneet ambulanssin jos tarve vaatii. Näin pääsee päivystyksessä vähän nopeammin jonon. Mutta vaikka kotisairaanhoito käy niin siitä huolimatta se vastuu ja huolehtiminen jää minulle. Kotipalvelun väellä on aina kiire ja vain yksi "tytöistä" ennättää tiskata ja viedä roskapussin. Kaikilla muilla on kamala kiire; hyvä kun ennättävät päivällisen mikrossa lämmittää.

Tällä vanhus-asialla on tosi helppo syyllistää. Syyllistän itseäni aika usein sillä ajattelen että hyvä tytär jaksaisi huolehtia omista vanhemmistaan 24 tuntia vuorokaudessa. Hän unohtaisi täysin itsensä, työnsä ja oman perheensä. Mutta minä en tähän pysty. Tarvitsen työtäni, kasvavat lapset tarvitsevat minua ja kotini tarvitsee minua. Ei kukaan tee lumitöitä kotonani sillä aikaa kun käyn tekemässä lumitöitä vanhempieni luona kun kiinteistön huoltoyhtiön miehet eivät niitä tee. Lapseni saattaa olla terapiassa juuri kun vanhempia pitäisi kuskata päivystykseen. Eli kumpi on tässä tärkeämpi? Minun mielestäni se lapsi joka tarvitsee kyydin kotiin. Kieltämättä välillä hankala yhtälö mutta päivä kerrallaan on mentävä eteenpäin. Mitään muuta ratkaisua en ole tähän keksinyt, ainakaan vielä.

Lue lisää

Vanhusten asumisen järjestelyt ovat joskus vaikeita. Monesti sen oman kodin jättäminen tuntuu mahdottomalta kun pitäisi jo siirtyä tuetun asumisen muotoon, silloin omaisillakin olisi vähemän huolta.

Äitini joka eli leskenä 20 vuotta, asui omassa rivitalonpätkässään eikä olisi millään lähtenyt palvelutaloon vaikka suurinpiirtein kaikki palvelut, mitä siihen saatiin olivat jo käytössä. Siivous, kotisairaanhoito, ruokapalvelu, tytär samalla paikkakunnalla.
Viimein pakon edessä kun sairaalassaolokerrat alkoivat venymään, saatiin palveluasunto (ensin koeajalle) hänelle hankittua. Onneksi niitä oli saatavilla. Tässä oli oma asunto mutta myös palveluhenkilökuntaa heti saatavilla. Näin hän pystyi asumaan omatoimisesti ja vietti sairaalassa vain elämänsä viimeisen kuukauden.
Se suurin huoli oli meiltä omaisilta pois, jos jotain sattuu, eikä kukaa huomaa, niitä lumitöitäkään ei tarvinnut käydä tekemässä tai ruohoa leikkaamassa ym ym.

firefox58 kirjoitti:

Vanhusten asumisen järjestelyt ovat joskus vaikeita. Monesti sen oman kodin jättäminen tuntuu mahdottomalta kun pitäisi jo siirtyä tuetun asumisen muotoon, silloin omaisillakin olisi vähemän huolta.

Äitini joka eli leskenä 20 vuotta, asui omassa rivitalonpätkässään eikä olisi millään lähtenyt palvelutaloon vaikka suurinpiirtein kaikki palvelut, mitä siihen saatiin olivat jo käytössä. Siivous, kotisairaanhoito, ruokapalvelu, tytär samalla paikkakunnalla.
Viimein pakon edessä kun sairaalassaolokerrat alkoivat venymään, saatiin palveluasunto (ensin koeajalle) hänelle hankittua. Onneksi niitä oli saatavilla. Tässä oli oma asunto mutta myös palveluhenkilökuntaa heti saatavilla. Näin hän pystyi asumaan omatoimisesti ja vietti sairaalassa vain elämänsä viimeisen kuukauden.
Se suurin huoli oli meiltä omaisilta pois, jos jotain sattuu, eikä kukaa huomaa, niitä lumitöitäkään ei tarvinnut käydä tekemässä tai ruohoa leikkaamassa ym ym.

Lue lisää

firefox58 --- hienosti olet hoitanu omat vanhempasi, suomi valitettavasti on unohdettuja vanhuksia aivan liikaa, noin jos saamme asiat suomeen hoidettua niin hyvä on.

firefox58 kirjoitti:

Vanhusten asumisen järjestelyt ovat joskus vaikeita. Monesti sen oman kodin jättäminen tuntuu mahdottomalta kun pitäisi jo siirtyä tuetun asumisen muotoon, silloin omaisillakin olisi vähemän huolta.

Äitini joka eli leskenä 20 vuotta, asui omassa rivitalonpätkässään eikä olisi millään lähtenyt palvelutaloon vaikka suurinpiirtein kaikki palvelut, mitä siihen saatiin olivat jo käytössä. Siivous, kotisairaanhoito, ruokapalvelu, tytär samalla paikkakunnalla.
Viimein pakon edessä kun sairaalassaolokerrat alkoivat venymään, saatiin palveluasunto (ensin koeajalle) hänelle hankittua. Onneksi niitä oli saatavilla. Tässä oli oma asunto mutta myös palveluhenkilökuntaa heti saatavilla. Näin hän pystyi asumaan omatoimisesti ja vietti sairaalassa vain elämänsä viimeisen kuukauden.
Se suurin huoli oli meiltä omaisilta pois, jos jotain sattuu, eikä kukaa huomaa, niitä lumitöitäkään ei tarvinnut käydä tekemässä tai ruohoa leikkaamassa ym ym.

Lue lisää

ja mahdollisuudet valita erilaisia asumismuotoja vaihtelee varmaan Suomessa suuresti. Meidän paikkakunnalla vanhusten asumiseen on kolme vaihtoehtoa; oma koti, vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosasto. Vanhainkotiin päästään siinä vaiheessa kun ei enää pärjätä kotona minkäänlaisen avun turvin; eli ollaan suurinpiirtein liikuntakyvyttömiä tai täysin muistamattomia. Ja tähän minun vanhemmillani on toivottavasti matkaa. Mutta toisaalta omassa kodissa asuminen näyttää nyt mahdottomalta. Varsinkin äitini kokee että ei pärjää millään. Nämä ongelmat ovat korvien välissä ja nyt yritetään hoitaa sitä vaivaa mutta sen hoitaminen onkin vaikeaa. Fyysiset vaivat on huomattavasti helpompi hoitaa lääkkeillä.

Omassa päässäni olen pyöritellyt ajatusta vanhusten perhehoidosta mutta minulta puuttuu siihen koulutus. Olisi omakotitalo, jossa asuisi muutama vanhus kodinomaisesti. Paikka pyörittäisi vaikka pariskunta tai vaikka yksinäinenkin henkilö. Toki hänelle pitäisi apua saada jotta pystyisi vapaata joskus pitämään. Kodissa asuttaisiin ja elettäisiin perheenä, jokainen osallituisi kodin hommiin sen minkä pystyy. Toivottavasti tähän suuntaan mennään vanhustenhoidossakin.

wilma60 kirjoitti:

ja mahdollisuudet valita erilaisia asumismuotoja vaihtelee varmaan Suomessa suuresti. Meidän paikkakunnalla vanhusten asumiseen on kolme vaihtoehtoa; oma koti, vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosasto. Vanhainkotiin päästään siinä vaiheessa kun ei enää pärjätä kotona minkäänlaisen avun turvin; eli ollaan suurinpiirtein liikuntakyvyttömiä tai täysin muistamattomia. Ja tähän minun vanhemmillani on toivottavasti matkaa. Mutta toisaalta omassa kodissa asuminen näyttää nyt mahdottomalta. Varsinkin äitini kokee että ei pärjää millään. Nämä ongelmat ovat korvien välissä ja nyt yritetään hoitaa sitä vaivaa mutta sen hoitaminen onkin vaikeaa. Fyysiset vaivat on huomattavasti helpompi hoitaa lääkkeillä.

Omassa päässäni olen pyöritellyt ajatusta vanhusten perhehoidosta mutta minulta puuttuu siihen koulutus. Olisi omakotitalo, jossa asuisi muutama vanhus kodinomaisesti. Paikka pyörittäisi vaikka pariskunta tai vaikka yksinäinenkin henkilö. Toki hänelle pitäisi apua saada jotta pystyisi vapaata joskus pitämään. Kodissa asuttaisiin ja elettäisiin perheenä, jokainen osallituisi kodin hommiin sen minkä pystyy. Toivottavasti tähän suuntaan mennään vanhustenhoidossakin.

Lue lisää

No siellä puuttuu asumisvaihtoehto kodin ja vanhainkodin välimaastosta joka olisi ehkä vanhemmillesikin hyvä ratkaisu. Seuraa muista asujista, omaa rauhaa kun sitä kaipaa ja toisaalta palvelut saatavilla. Juuri tuotahan olet mielessäsi pyöritellytkin. Sen toteuttaminen käytännössä on vaikeaa ja vaatii rahaa sekä henkilökuntaa enemän kuin yksi tai kaksi.

Tuota kun pyörittelen mielessäni mieleen nousee monenlaisia ongelmia joita yksityisen hoivapalveluja tarjoavan yrittäjän olisi ratkaistava. Olen ollut vanhustyössä työntekijänä ja yrittäjänä joten asia on minulle tuttua. Monet käyttävätkin ihan yksityisen henkilön palveluja ko tilanteessa kun omat voimat eivät enää riitä, vaikka vain väliaikaisestikin. Omaa jaksamista on pakko ajatella ja se asetettava etusijalle varsinkin, kun on lapsia huollettavana. Yksin ei riitä kaikkeen, ota selvää mitä mahdollisuuksia paikkakunnallasi on yrittäjissä, heillä on monesti enemmän venymismahdollisuuksia kuin kunnallisilla koska voivat rakentaa aikataulunsa itse.

Olet hyvä ihminen, mutta moni vanhus on täysin ynohdettu, ei soiteta, ei käydä koskaan katsomassa, sitä en ymmärrä, te sentään soitaa pyhelimella, jotkut jopa kerran viikossa käyvät katsomassa, se on jo paljon.
Suren niitä vanhempia joita ei musta kukaan vaikka lapsia oli useampi, miksi ei kiinoosta kuika oma 60-70 tai vanhempi pärjää, siinä ijässä ihminen sairastuu usein vakavasti, ei yksinkertasesti tule yksin toimeen, olis todella tärkeä että omainen kävis joskus katsomassa missä mennään, onko vanhemoi vielä oma toiminen, tarviiko jo toisen apua. Tätä pyydän teiltä hyvät terveet neli-viisi kymppiset,(((((( ---- eihän tarvitse alkaa työntekoon, vaan käykää kylässä, juttelemassa kuinka he voi, vierailun ei tarvi olla pitkä riittää 15 min -- 1/2 tuntia se on valtava ilo vanhemmillenne---- te voitte alkaa hankkia apua nähdessänne tilanteen missä kunnossa on vanhempanne --- )))) sairauskohtaus vie hetkessä vanhemman tosi huonoon kuntoon, elämä muuttuu kitumiseksi ilman ulkopuolisen apua. Ihanne tilanne olis kuolema, kerralla poistuu huolet, niin mimmilta/papalta ja teiltä heidän lapsiltaan, mutta kuolemakaan ei aina tule äkkiä, vaikka se oli hyvä ratkaisua vanhan ihmisen elämän tilanteeseen!
Onko liikaa jos kerran kuussa kävis vilkasemassa kuinka voivat, tai hyväkuntoisille soittakaa kerran viikossa, siitäkin on suuri apu !

soitä tänään heti kirjoitti:

Olet hyvä ihminen, mutta moni vanhus on täysin ynohdettu, ei soiteta, ei käydä koskaan katsomassa, sitä en ymmärrä, te sentään soitaa pyhelimella, jotkut jopa kerran viikossa käyvät katsomassa, se on jo paljon.
Suren niitä vanhempia joita ei musta kukaan vaikka lapsia oli useampi, miksi ei kiinoosta kuika oma 60-70 tai vanhempi pärjää, siinä ijässä ihminen sairastuu usein vakavasti, ei yksinkertasesti tule yksin toimeen, olis todella tärkeä että omainen kävis joskus katsomassa missä mennään, onko vanhemoi vielä oma toiminen, tarviiko jo toisen apua. Tätä pyydän teiltä hyvät terveet neli-viisi kymppiset,(((((( ---- eihän tarvitse alkaa työntekoon, vaan käykää kylässä, juttelemassa kuinka he voi, vierailun ei tarvi olla pitkä riittää 15 min -- 1/2 tuntia se on valtava ilo vanhemmillenne---- te voitte alkaa hankkia apua nähdessänne tilanteen missä kunnossa on vanhempanne --- )))) sairauskohtaus vie hetkessä vanhemman tosi huonoon kuntoon, elämä muuttuu kitumiseksi ilman ulkopuolisen apua. Ihanne tilanne olis kuolema, kerralla poistuu huolet, niin mimmilta/papalta ja teiltä heidän lapsiltaan, mutta kuolemakaan ei aina tule äkkiä, vaikka se oli hyvä ratkaisua vanhan ihmisen elämän tilanteeseen!
Onko liikaa jos kerran kuussa kävis vilkasemassa kuinka voivat, tai hyväkuntoisille soittakaa kerran viikossa, siitäkin on suuri apu !

Lue lisää

Vanhusten hoito taitaa ollakin nykyään taas enemmän myös omaisten asia kuin joskus aiemmin. Monilla avun tarve kasvaa vasta lähes 90-vuotiaana ja lapsetkin ovat siinä vaiheessa jo melko kypsässä iässä ja ehtivät paremmin kuin kaikkein kiireisimpinä vuosinaan.
Jos eivät lapset muista, voi mummo tai vaari myös itse pitää huolta yhteydenpidosta ja kertoa kuulumisensa. Voihan lapsikin ilahtua, että hänet muistetaan, vaikka hän ei itse ole niin aktiivisesti soittanut.

soitä tänään heti kirjoitti:

Olet hyvä ihminen, mutta moni vanhus on täysin ynohdettu, ei soiteta, ei käydä koskaan katsomassa, sitä en ymmärrä, te sentään soitaa pyhelimella, jotkut jopa kerran viikossa käyvät katsomassa, se on jo paljon.
Suren niitä vanhempia joita ei musta kukaan vaikka lapsia oli useampi, miksi ei kiinoosta kuika oma 60-70 tai vanhempi pärjää, siinä ijässä ihminen sairastuu usein vakavasti, ei yksinkertasesti tule yksin toimeen, olis todella tärkeä että omainen kävis joskus katsomassa missä mennään, onko vanhemoi vielä oma toiminen, tarviiko jo toisen apua. Tätä pyydän teiltä hyvät terveet neli-viisi kymppiset,(((((( ---- eihän tarvitse alkaa työntekoon, vaan käykää kylässä, juttelemassa kuinka he voi, vierailun ei tarvi olla pitkä riittää 15 min -- 1/2 tuntia se on valtava ilo vanhemmillenne---- te voitte alkaa hankkia apua nähdessänne tilanteen missä kunnossa on vanhempanne --- )))) sairauskohtaus vie hetkessä vanhemman tosi huonoon kuntoon, elämä muuttuu kitumiseksi ilman ulkopuolisen apua. Ihanne tilanne olis kuolema, kerralla poistuu huolet, niin mimmilta/papalta ja teiltä heidän lapsiltaan, mutta kuolemakaan ei aina tule äkkiä, vaikka se oli hyvä ratkaisua vanhan ihmisen elämän tilanteeseen!
Onko liikaa jos kerran kuussa kävis vilkasemassa kuinka voivat, tai hyväkuntoisille soittakaa kerran viikossa, siitäkin on suuri apu !

Lue lisää

Kun isäni vielä eli, kävin vanhempieni luona parin viikon välein, vaikka olin säännöllisessä työssä 500km päässä. Isäni oli aina ilahtunut siitä, kun kävin. Nyt asun 10 km äidistäni, mutta eipä tule käytyä yhtälailla vieraisilla.

Joka kerta, kun olen mennyt äitiäni moikkaamaan, niin hänen ensimmäinen reaktionsa on ollut ulkonäköni arvosteleminen negatiivisessa hengessä. Kai hän arvostelisi vaikka mistä, jos vaan tietäisi jotain. Hyvin pian vierailun aikana hän alkaa kehuskella veljieni vaimoja ja heidän koiriaan, ja minulle tulee tarve poistua luonnottomasta sosiaalisesta tilanteesta. Tiedän toki, että äidilleni on tullut tavaksi luoda mustasukkaisuutta lastensa välille ja viritellä kaikesta mahdollisesta kilpailuasetelmia, jotta pääsisi itse huomion keskipisteeseen. Minulta vaan puuttuu kilpailunhalu, enkä oikein ymmärrä sellaisien asioiden varaan rakennettuja ihmissuhteita.

Kun minä poikkean naapurin mummoa moikkaamassa, hän sanoo joka kerta ilahtuneesti, että oi kun kiva, että tulit käymään. Yhtä ainutta kertaa äitini ei ole sanonut samaa minulle. Äitini olettaa, että lasten vierailut ovat itsestäänselvyys, josta ei tarvitse edes ilahtua, ja kunnioitus tulee automaattista, vaikka itse pelaisi mitä hyvänsä pelejä. Minä en ole mikään Jeesus, enkä halua sellaista esittää.

sedna2003 kirjoitti:

Kun isäni vielä eli, kävin vanhempieni luona parin viikon välein, vaikka olin säännöllisessä työssä 500km päässä. Isäni oli aina ilahtunut siitä, kun kävin. Nyt asun 10 km äidistäni, mutta eipä tule käytyä yhtälailla vieraisilla.

Joka kerta, kun olen mennyt äitiäni moikkaamaan, niin hänen ensimmäinen reaktionsa on ollut ulkonäköni arvosteleminen negatiivisessa hengessä. Kai hän arvostelisi vaikka mistä, jos vaan tietäisi jotain. Hyvin pian vierailun aikana hän alkaa kehuskella veljieni vaimoja ja heidän koiriaan, ja minulle tulee tarve poistua luonnottomasta sosiaalisesta tilanteesta. Tiedän toki, että äidilleni on tullut tavaksi luoda mustasukkaisuutta lastensa välille ja viritellä kaikesta mahdollisesta kilpailuasetelmia, jotta pääsisi itse huomion keskipisteeseen. Minulta vaan puuttuu kilpailunhalu, enkä oikein ymmärrä sellaisien asioiden varaan rakennettuja ihmissuhteita.

Kun minä poikkean naapurin mummoa moikkaamassa, hän sanoo joka kerta ilahtuneesti, että oi kun kiva, että tulit käymään. Yhtä ainutta kertaa äitini ei ole sanonut samaa minulle. Äitini olettaa, että lasten vierailut ovat itsestäänselvyys, josta ei tarvitse edes ilahtua, ja kunnioitus tulee automaattista, vaikka itse pelaisi mitä hyvänsä pelejä. Minä en ole mikään Jeesus, enkä halua sellaista esittää.

Lue lisää

Surullista että et äitisi kanssa tule toimeen, usein tytär ja äiti suhde on ristiriitainen,
oma kokemukseni on myös hankala, vaikka en sano sanaakaan, tai yritän olla kohtelias, jokatapauksessa tunne suurta rakkutta häntä kohtaan, hän on kaunis, menestyny elämässään, saan valtavan haukkumisryöpyn osakseni aikuiselta lähes viisikymppiseltä lapseltani, en ymmärrä tilannetta, korjaisin jos ikinä tietäisin mistä "kenkä" puristaa, toivoni olen täysin menettäny, en odota enään yhtään mitään positiivista hänen taholtaan, kai luoja pitää meistä huolen, omat voimani on loppu.

Onko sinulla joku probleema ? Jotenkin tökkii lukea tuollaisia elämänohjeita itsekin äitinä ja vielä tässä iässä. Puuttuu vaan, että laittaisit raamatunlauseita joukkoon. Ei millään pahalla, mutta miten on oma laitasi, oletko muistanut vanhempiasi riittävästi. Muista, kohta heitä ei enää ole..

firefox58 kirjoitti:

Onko sinulla joku probleema ? Jotenkin tökkii lukea tuollaisia elämänohjeita itsekin äitinä ja vielä tässä iässä. Puuttuu vaan, että laittaisit raamatunlauseita joukkoon. Ei millään pahalla, mutta miten on oma laitasi, oletko muistanut vanhempiasi riittävästi. Muista, kohta heitä ei enää ole..

Lue lisää

Olin erilainen kuin nyky ihmiset, olin kokopäiväisessä työelämässä, omat lapset ja perhe kotona, joka päivä poikkesin vanhempiani moikkaamassa, asuivat työmatkani varrella, vanhetessaan vein heitä lääkäriin, hankin kotiapua, kun se vaihe tuli, nyt ovat jo poisnukkuneet. Omat hyvinkoulutetut menestyneet jälkeläiseni eivät pidä yhteyttä, jotain meni kasvatuksessa pieleen, todennäköiseti meillä on tuleva unohdettu yksinäinen vanhuus, usein ihmettelen kuinka olenkaan heidät kasvattanu.
Vierailen usein vanhain kodeissa, kaikki laitokset pullistelee unohdettuja vanhuksia, harvoja kukaan käy katsomassa, todellakin oma tuleva vanhuus pelottaa, mikä on menny suomen yhteiskuunasa pieleen, että nyky ihmiset ei pidä omaisiinsa yhteyttä ?

älkää unohtako ,, kirjoitti:

Olin erilainen kuin nyky ihmiset, olin kokopäiväisessä työelämässä, omat lapset ja perhe kotona, joka päivä poikkesin vanhempiani moikkaamassa, asuivat työmatkani varrella, vanhetessaan vein heitä lääkäriin, hankin kotiapua, kun se vaihe tuli, nyt ovat jo poisnukkuneet. Omat hyvinkoulutetut menestyneet jälkeläiseni eivät pidä yhteyttä, jotain meni kasvatuksessa pieleen, todennäköiseti meillä on tuleva unohdettu yksinäinen vanhuus, usein ihmettelen kuinka olenkaan heidät kasvattanu.
Vierailen usein vanhain kodeissa, kaikki laitokset pullistelee unohdettuja vanhuksia, harvoja kukaan käy katsomassa, todellakin oma tuleva vanhuus pelottaa, mikä on menny suomen yhteiskuunasa pieleen, että nyky ihmiset ei pidä omaisiinsa yhteyttä ?

Lue lisää

No ole iloinen ainakin siitä, että pärjäävät hyvin, eikä sinun tarvitse olla huolissaan nyt heidän tulevaisuutensa takia. Eikö se olekin merkki tekemästäsi hyvästä työstä. Älä surkuttele vielä omaa vanhuuttasi, siihen on kaiketi aikaa ja tiedä mitä elämässä vielä tapahtuu. Lapsesikin kunhan vanhenevat ja elämäntilanteet tasoittuu (kai heilläkin kaikenlaista stressiä on), huomaavat sinutkin. Olethan varmasti ollut vahva äiti joka aina pärjää kuten nytkin ja josta ei tarvitse huolehtia (vielä).

firefox58 kirjoitti:

No ole iloinen ainakin siitä, että pärjäävät hyvin, eikä sinun tarvitse olla huolissaan nyt heidän tulevaisuutensa takia. Eikö se olekin merkki tekemästäsi hyvästä työstä. Älä surkuttele vielä omaa vanhuuttasi, siihen on kaiketi aikaa ja tiedä mitä elämässä vielä tapahtuu. Lapsesikin kunhan vanhenevat ja elämäntilanteet tasoittuu (kai heilläkin kaikenlaista stressiä on), huomaavat sinutkin. Olethan varmasti ollut vahva äiti joka aina pärjää kuten nytkin ja josta ei tarvitse huolehtia (vielä).

Lue lisää

Kiitos " ihanasta " toisenlaisesta näkökulmasta, tuli kyynel simänurkkaan, todellakin asia voi olla noinkin päin.

Voi miten lohduttavalti kirjoituksesi tuntuikaan. En ole ainoa joka todella tuntuu joskus uupuvansa vanhempien hoitoon ja mikä tuntuu kaikista pahimmalta ettei vanhemmat ole mihinkään tyytyväisiä. Käyn päivittäin kuuntelemassa tyytymättömyyttä ja vihaisuutta. Kaatopaikalle olen itsekin valmis siinä vaiheessa kun vanhempia ei enää tarvitse hoitaa. Toivottavasti yhteiskunta hoitaa edes lapseni sillä eivät he taida vielä aikuisia siinä vaiheessa olla.

Lapsista saan hetkeksi "lomaa" kun palkkaan heille lapsenvahdin mutta vanhemmista en koskaan. Hiihtolomalle olen varannut meille perhereissun mutta en todellakaan tiedä miten se onnistuu kun vanhemmat ovat nyt siinä kunnossa missä ovat. Joskus toivon, että edes yhden vuorokauden saisin viettää niin ettei tarvitsisi ajatella vanhempia eikä pelätä mihin aikaan yöstä puhelin taas soi kun "ahdistaa ja puristaa".

Voimia sinulle!

tämänikäisellä enää elää mummot ja vaarit. Panetella, ei mene jakeluun, miksi pitäisi?

. kirjoitti:

tämänikäisellä enää elää mummot ja vaarit. Panetella, ei mene jakeluun, miksi pitäisi?

Monella viiskympisellä elää vanhemmat, ovat noin seitenkympisiä ehkä yli.
Monella anoppi / appi suhteet pielessä !

? kirjoitti:

Monella viiskympisellä elää vanhemmat, ovat noin seitenkympisiä ehkä yli.
Monella anoppi / appi suhteet pielessä !

isovanhemmista! Ainakin minä heitä noin nimitin, en vanhempiani.

. kirjoitti:

isovanhemmista! Ainakin minä heitä noin nimitin, en vanhempiani.

Ovat kenties lastesi isovanhempia, heitä puhutellaan mummina / vaarina harvemmin jollain toisella lempinimellä.

. kirjoitti:

Ovat kenties lastesi isovanhempia, heitä puhutellaan mummina / vaarina harvemmin jollain toisella lempinimellä.

lapsettomana ei tullut mieleen.

vaikeuksia pitää tätä ylhäällä?

4689*9*+ kirjoitti:

vaikeuksia pitää tätä ylhäällä?

Alotus hankala, vastaaminen kiusallista, omatunto kolkuttaa, luonnevika vaivaa usein parisuhteissa, sukujen ristiriita rikkoo tehokkaasti ihmis-suhteet, mummit /vaarit unohtuu yksinäisyyteen, muistetaan sitten kun kuolema on korjannu ja omaisuus jaettavana perillisille.

Liiallinen uolenpito voi olla myös kiusallista vanhukselle, saattaa kokea ittensä hiukan höperöksi, ku lapset alkaa huolehimaan hänen hyvinvoinnistaan, ei avunanto aina ole niin itsestään selvää.